Tuotteitatuotteitatuotteita!

Markkinointi & Mainonta -lehdessä oli eilen aihetta juhlaan: "Tuotesijoittelulaki vihdoin voimaan! Televisiomainoksia saa toukokuun alusta lähtien lähettää aikaisempaa useampina mutta lyhyempinä mainoskatkoina. Lisäksi tuotesijoittelu maksua vastaan sallitaan tietyissä ohjelmatyypeissä, ei kuitenkaan lastenohjelmissa."

Eduskunnassa on ilmeisesti ollut huolta siitä, että uudet tuotteet eivät ole tähän mennessä saaneet tarpeeksi näkyvyyttä.

Vapun kunniaksi voisimmekin kuvitella mitä mainosmiesten palavereissa nyt puuhataan, toki muodikkaan mediakonvergenssin hengessä.

Aluksi pätkä Nalden.net -palstalta: "D'oh! The iRetrofone iPhone dock (kuvassa alla) is on backorder due to high demand. All retro slash vintage dandy's can go all out with this handcrafted novelty item. The perfect blend between the old and new generations. Best USP? Avoid radiation hahaha. For those who are totally into watching Mad Men (kuvassa alimpana)… you'll need accessories like this on your Vitra desk. Go get it via Etsy!"

- Siis mieti, jengi saa just samanlaiset puhelimet ku Mad Menissä.
- Todellaki, eikä tarvii luopua iPhonesta.
- Joo, ja tuote näkyy telkkarissa koko ajan.
- Ja sit ne voi kattoo Mad Meniä niiden puhelimesta.
- Voi huhhuh.

Tästäkin huolimatta, hyvää vappua!

Tim Jackson: degrowth-taloustiedettä kasvun paradigmassa?

Tim Jacksonin ”Prosperity without growth” (Earthscan, 2009) on selkästi kirjoitettu, monipuolinen taloustieteellisesti orientoitunut kirja, joka hahmottelee mahdollista degrowth-talousjärjestelmää.

Jackson kysyy onnistuneen oloisesti muutamia kriittisiä, vaikeasti vastattavia kysymyksiä, ja vastaa niihin erinäisiin tutkimushavaintoihin perustuen:

• Voiko talouskasvu jatkua loputtomiin? Ei, vastaa Jackson, ellei talouskasvua voida täysin irrottaa materiaalisesta kasvusta (ns. decoupling) ja tämä näyttää nykytiedon valossa hyvin epätodennäköiseltä.
• Tuottaako talouskasvu hyvinvointia? Joskus kyllä, joskus ei, ja joskus talouskasvu voi olla jopa hyvinvointia vähentävää. Hyvinvoinnille on löydettävissä parempiakin mittareita kuin BKT.
• Onko vähenevän tai pysähtyneen talouskasvun järjestelmä mahdollinen? Kyllä. Muutamat taloustieteilijät ovat jo kehittäneet malleja, joiden puitteissa ihmisen kekseliäisyydestä johtuva tuotannon tehostaminen ei välttämättä johda talouskasvun kierteeseen.

Jackson tarjoaa analyysinsä pohjalta mielenkiintoisia – toki muuallakin nähtyjä – suosituksia degrowth-talousjärjestelmälle (suomennokset allekirjoittaneen):

Rajojen asettaminen:

• Vähennystavoitteiden sekä resurssi- ja päästökattojen asettaminen
• Fiskaalisen järjestelmän muutokset (mm. verotus tukemaan rajoituksia)
• Tuki kehitysmaiden ekologiselle kehitykselle

Ekonomisen mallin korjaaminen:

• Ekologisen makrotaloustieteen kehittäminen
• Työhön, pääomiin ja infrastuktuuriin investointi osana ekologista makrotaloutta
• Varovaisuutta rahoitusmarkkinoille ja investointeihin
• Kansakunnan hyvinvoinnin kirjanpidon muokkaaminen (BKT:n keskeisyyden vähentäminen)

(Kulutusyhteiskunnan) sosiaalisen logiikan muuttaminen:

• Työhön käytetyn ajan tarkastelu, työn jakaminen
• Systeemisen epätasa-arvon poistaminen
• Toimintamahdollisuuksien mittaaminen
• Sosiaalisen pääoman vahvistaminen (vahvat yhteisöt lisäävät hyvinvointia)
• Konsumerismin eli kulutuskulttuurin purkaminen

Kirja tarjoaa lupaavan kansantalousteoretisoinnin, joka mahdollistaa hyvinvoinnin lisäämisen mutta ei perustu jatkuvaan talouskasvuun. Erityisesti pidin siitä, että Jackson ymmärtää, että pelkästään rajojen asettaminen ja vanhan ekonomisen mallin korjaaminen eivät riitä.

On myös pureuduttava kulutusyhteiskunnan sosiaaliseen logiikkaan, joka ohjaa – jopa pakottaa – kansalaiset kuluttamaan: kuluttamalla oikein saat statusta ja vältät häpeää. Kuluttamalla ylläpidät työllisyyttä. Ostamasi tuotteet ovat paitsi materiaa myös merkityksiä, joiden kautta identiteettisi rakentuu. Tämä kulutuskulttuuria käsittelevä osuus vie Jacksonin teoretisoinnin pelkästä degrowth-talousteoriasta lähemmäs degrowth-yhteiskuntateoriaa.

Jacksonin teoretisointi ja siitä seuraavat teesit ovat siis lupaavia. Suhtaudun kuitenkin aika skeptisesti niiden elinvoimaisuuteen globaalitalouden kentässä. Vastustavat voimat ovat vahvoja ja tässä niistä vain muutama:

• Taloustieteen perusparadigma on rakentunut BKT:n mittaamisen ja kasvattamisen ympärille. Kuinka moni ministeri tai ekonomisti on kykenevä poisoppimaan tästä paradigmasta, jotta uudelle olisi tilaa?
• Yrityksillä on globaalissa taloudessa paljon valtaa ja niiden intresseissä on ylläpitää vahvaa konsumerismia.
• Kuluttamisen sosiaalinen logiikka on vahva – on helppoa toivoa kulutuskulttuurin muuttamista vähemmän kulutusmyönteiseksi, mutta kuinka tämä on oikeasti toteutettavissa?

Degrowth.fi -projektin myötä toivottavasti pystymme pureutumaan näihin voimiin, jotta Jacksonin ja muiden hyville degrowth-teorioille kyetään raivaamaan lisää elintilaa.

Onko degrowth-tulevaisuudessa osakeyhtiöitä?

Vallitsevassa talousjärjestelmässämme keskeisin markkinoiden organisaatiomuoto on osakeyhtiö. Osakeyhtiö on ollut menestyksekäs toimintamuoto, koska omistaja on voinut sijoittaa kertyneen varallisuutensa markkinoille siten, että hän on voinut hyötyä maksimaalisesti mahdollisista toiminnan voitoista samalla, kun mahdolliset tappiot on rajattu sijoitettuun rahamäärään.

Osakeyhtiö on näin kannustanut markkinoiden kasvua, koska omistajilla on ollut intressi sijoittaa toimintaan, joka on antanut työntekijöille töitä. Tätä kautta osakeyhtiö on tuottanut hyvinvointia niin omistajille (voitto), työntekijöille (palkka) kuin yhteiskunnallekin (tuotteet ja palvelut).

Osakeyhtiö on nykymuodossaan talouskasvun instituutio

Osakeyhtiö on viime aikoina yhä vahvemmin institutionalisoitunut omistajan voiton maksimoinnin lähteeksi. Tästä selkein merkki on lainsäädäntö: esimerkiksi Suomen osakeyhtiölain 5 § määrää, että ”Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin.”

Määrätäänkö missään yhtiöjärjestyksessä toisin? Kyllä, esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Ruotsissa tunnetaan rajoitetun voitonjaon osakeyhtiö. Suomessa laki sosiaalisista yrityksistä sisältää myös eräänlaisia voiton maksimointia vieroksuvia elementtejä: sosiaalisten yritysten on palkattava yhteensä vähintään 30% vajaakuntoisia ja pitkäaikaistyöttömiä sekä maksettava heille heidän tuottavuudestaan huolimatta tavanomaista ja kohtuullista palkkaa.

Valtaosa markkinoilla toimivista yrityksistä kuitenkin toimii yhtiöjärjestyksillä, joissa ei ole voitontavoittelua rajoittavia tai sosiaalista hyvinvointia edistäviä näkökulmia. Suurimmalle osalle osakeyhtiöistä olemassaolon tarkoitus on siis tuottaa omistajilleen voittoa. Koska omistajat hakevat sijoituksilleen suurinta mahdollista tuottoa, osakeyhtiöt ovat talousjärjestelmässä eräs keskeinen jatkuvaa talouskasvua tuottava mekanismi.

Osakeyhtiöiden taloutta kasvattavaa vaikutusta tukee ns. hyvä hallintotapa eli corporate governance. Hyvä hallintotapa tarkastelee sitä, miten yhtiöt ottavat huomioon eri sidosryhmiensä edut. Vaikka sidosryhmiä on muitakin kuin omistajat (työntekijät, asiakkaat, yhteiskunta), hyvä hallintotapa valitettavan usein tiivistyy omistajien edun ajamiseen, koska omistajat ovat keskeisin sidosryhmä yhtiön osakeyhtiölain 5 §:n näkökulmasta. Jos toimitaan toisin, osakkeenomistajat voivat ääritapauksissa jopa haastaa yhtiön hallituksen ja toimitusjohtajan oikeuteen.

Osakeyhtiöstä on näin muodostunut instituutio, joka edistää talouskasvua ilman, että talouskasvun merkitystä joudutaan pohtimaan lainkaan.

Voiko osakeyhtiö olla osa degrowth-tulevaisuutta?

Vastaus riippuu ainakin siitä, mitä tarkoitamme termillä ”degrowth”. Jos lähdemme degrowth-talouden näkökulmasta, niin voimme esimerkiksi hahmotella osakeyhtiölain 5 §:ää uudelleen niin, että osakeyhtiölle määrätään yhteiskunnallisesti arvokkaita päämääriä ja samalla rajoitetaan omistajien voiton tavoittelua. Toisaalta on mahdollista palkita esimerkiksi veroteknisesti vaikkapa rajoitetun voitonjaon osakeyhtiöitä ja sosiaalisia yrityksiä. Voimme myös kannustaa muita yhtiömuotoja, kuten yhteisomistuksellisia osuuskuntia.

Osakeenomistajien rajoittamattoman voitontavoittelun rajoittamiseksi voidaan myös parantaa hyvää hallintotapaa. Mm. Ewald Engelen on konseptualisoinut tapoja, joilla yhtiöiden päätöksentekoa voidaan demokratisoida – siis ottaa sidosryhmiä laajemmin mukaan kehittämään yhtiöiden strategiaa, tavoitteita ja keinovalikoimaa – mutta silti säilyttää päätöksenteko tehokkaana.

Jos sen sijaan tarkastelemme tätä haastetta degrowth-yhteiskunnan näkökulmasta, tulisi tarkastella taloudesta vapaita toimintamuotoja. Yksi vaihtoehto voittoa tavoitteleville osakeyhtiölle ovat esimerkiksi sosiaaliset verkostot ja vapaaehtoistyö, joissa hyvinvointia ei tarkastella laisinkaan rahallisen vaihtoarvonsa kautta.

Näistä näkökulmista voimmekin hahmottaa kaksi tärkeää kehityskohtaa. Muokataan talousjärjestelmää ja osakeyhtiöhin liittyvää lainsäädäntää siten, että voitontuotto ei ole kyseenalaistamaton taloudellisen toiminnan tavoite tai itseisarvo. Lisäksi kehitetään ja kannustetaan yhteisen toiminnan ja olemisen muotoja, jotka eivät ole sidoksissa talouteen.

Degrowth-talous vai -yhteiskunta?

Olen viime aikoina keskustellut degrowth'sta useissa eri yhteyksissä, ja kuten arvata saattaa, yhtenäistä näkökulmaa siihen ei ole. Tämä voi olla hyväkin, koska kyseessä on jonkinlainen anti-konsepti ja symbolinen ase eikä suora negaatio talouskasvulle. Tiettyä määrittelyä kuitenkin kaivataan, jottei potentiaalisesti voimakasta termiä kaapata vääriin käsiin (miten on, Bob Helsinki, koska Kokoomus julistaa, että nyt on degrowth'n aika?).

Kaksi toisistaan selvästi eroavaa näkökulmaa voidaan erottaa: a) degrowth-talous ja b) degrowth-yhteiskunta.

Havaintojeni mukaan ihmiset Suomessa ja toisaalta tutkimukset ulkomailla keskittyvät usein degrowth-talouteen. Yritetään pohtia talousjärjestelmää, joka ei kriisiydy, jos talous ei kasva (tarpeeksi nopeasti). Tai mietitään, miten nykyinen talousjärjestelmä käyttäytyisi hallitun talouslaskun aikana.

Toinen näkökulma on tietyllä tavalla jopa haastavampi. Minkälainen on degrowth-yhteiskunta, jossa (talous)kasvun ihannetta ei ole ja taloudella on merkitysjärjestelmänä vain rajattu kulttuurinen asema? Toisin sanoen, miten voisimme paeta taloutta? Tässä näkökulmassa talous viittaa ajattelu- ja toimintatapaan, jota määrittävät mm. teknisrationaalisuus ja rajattu aikaperspektiivi.

Tällä hetkellä degrowth.fi keskittyy tutkimaan ja luomaan degrowth-yhteiskuntaa. Molempia näkökulmia tarvitaan tietysti yht'aikaa. Yhteistyön edistyessä eri toimijoiden välillä meidän kannattaa vaalia erilaisia tulkintoja, mutta samalla on varottava sitä, että degrowth-käsitettä ei alisteta osaksi talouden merkitysjärjestelmää.

HS: Energiapolitiikka on jätettävä yrityksille ja markkinoille

Helsingin sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan, että viimeaikaisissa energiaratkaisuissa on ollut politiikan "sivumakua" ja toteaa, että energiaratkaisut olisi parempi jättää yritysten ja markkinoiden ratkaistaviksi.

Mielenkiintoista, kuinka HS tukee pääkirjoituksessaan esimerkinomaisesti uusliberalistisen maailmankuvan läpitunkemaa post-politiikkaa, josta kirjoitin aiemmassa blogimerkinnässäni.

Tänään ilmestyneessä Helsingin sanomissa julkaistiinkin mielipidesivuilla seuraava vastineeni:

Energiaratkaisuissa tarvitaan politiikkaa

HS harmittelee pääkirjoituksessaan 22.4.2010 energiaratkaisun politisoitumista: "Pohdinta selkiytyisi, jos sovittuihin ratkaisuihin sisältyisi päätöksentekohetkellä mahdollisimman vähän politiikkaa."

Eikö politiikan tarkoitus ole keskustella tärkeistä yhteiskunnallisista asioista ja ratkaista vaikeat kysymykset neuvotellen, eri näkökulmat sovitellen ja äänestäjiä kuunnellen? Pääkirjoituksen mukaan ydinvoimapäätös olisi pitänyt ottaa pois poliitikoilta ja antaa markkinoiden ratkaistavaksi: "Kyllä yritykset ja sähkömarkkinat olisivat osanneet ratkaista, montako voimalaa todella nousee."

Filosofi Slavoj Žižekiä mukaillen tulee mieleen, että olisiko järkevämpää vaihtaa pääministeri toimitusjohtajaan, jonka tehtäväksi annetaan valvoa, että markkinoiden toimintaa ei häiritä politiikalla. Mutta mitä ovat nämä markkinat? Markkinat ovat me - kansalaiset.

Kansalaisten yhteiseen päätöksentekoon on jo olemassa yhteisesti sovittu järjestelmä: edustuksellinen demokratia. Mistä enää äänestämme, jos politiikasta otetaan pois politiikka?

Eri asia on, käyvätkö poliitikot aitoa keskustelua vai onko kyse niin sanotuista lehmänkaupoista. Päätöksenteolle ei ehkä ole hyväksi nyt nähty puoluepoliittinen pelinkäynti, mutta koko poliittista järjestelmäämme ei kannattane tästä syystä antaa yritysten ja markkinoiden vietäväksi.

Timo Järvensivu
Kauppatieteiden tohtori
Helsinki

Tämä asettaa Sanoma Newsin julkaisuperiaatteet mielenkiintoiseen valoon:

Sanomalehtien kustantajana päämääränämme on edistää kansanvaltaisuutta, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, mielipiteenvapautta, kehitystä sekä henkistä ja taloudellista hyvinvointia.

Kaikki Sanoma Newsin julkaisut ovat riippumattomia ja määrittävät näkökantansa itsenäisesti, ilman poliittisten- ja taloudellisten päätöstentekijöiden tai muiden ryhmien vaikutusta.

Hieman irvistellen voisi lukea näitä niinkin, että Sanoma Newsin päämääränä on tosiaankin edistää ainakin taloudellista hyvinvointia ja toimia ainakin ilman poliittisten ryhmien vaikutusta.

(Nyky)taide ja talous

Talous on ottanut taiteen tiukkaan syleilyynsä. Tätä meidän aikanamme uusia muotoja (esim. taidetyö immateriaalitaloudessa) saanutta ilmiötä problematisoitiin kiinnostavasti taidesäätiö Pro Arten hiljattain järjestämillä IHME-päivillä. Ohjelmiston päättänyttä Oikeusjuttua markkinoitiin etukäteen mm. näillä sanoilla:

"Filosofi Tuomas Nevanlinnan tuomaroima Oikeusjuttu marssittaa yleisön eteen sunnuntaina 28.3. kello 19 kuuman puheenaiheen: välineellistääkö vaatimus kulttuurin ja talouden yhteistyöstä taiteen, ja mitä tapahtuu taiteen perusarvoille? Syyttäjänä kaksituntisessa debatissa toimivat taiteilija Antti Majava ja puolustajana taidemanageri Kira Sjöberg todistajineen."

"Syyttäjä" Antti Majavan puheenvuoro oli hyvin lähellä degrowth-ajattelua, joka pyrkii asettamaan rajoja talousjärjestelmälle ja talouden käsitteistölle. Hän puolusti taiteen ja taiteellisen toiminnan erityislaatuisuutta talouden suhteen. Puheenvuoro on luettavissa kokonaisuudessaan pdf-muotoisena.

Oikeusjuttu-tapahtuman taustalla olivat viimeaikaiset raportit (ks. alla), jotka kertovat omaa karua kieltään siitä, miten kyvyttömiä päättäjämme - ja eräät ns. ajattelijat - ovat näkemään talouslinssin ohi. Tämän linssin läpi tarkasteluna luovuus, kulttuuri ja taide ovat keskenään yhteismitallisia ainesosia, joita sopivasti organisoituina voidaan hyödyntää, kun halutaan edistää kukoistusta, kasvua ja kehitystä.

"Kulttuuri - tulevaisuuden voima" - raportin keskeinen lähtökohta on kuvaava:

"Kulttuuri ja taide ovat inhimillisen olemassaolon itseisarvoisia ja välttämättömiä perusasioita, joiden uutta luova vaikutus säteilee elämän kaikille alueille. Ne vaikuttavat suoraan ja sovelluksina yhteiskunnalliseen hyvinvointiin ja taloudelliseen toimintaan."

Taiteelle siis toki myönnetään "itseisarvoinen" olotila, mutta tämähän ei kiinnosta raportin tilaajia. Turha puhua siitä, miten taiteen itseisarvo kenties eroaa talouden jatkuvuuden välttämättömyydestä. Tilaajat haluavat kiireesti tietää, miten taidetta voidaan käyttää yhteiskunnalliseen hyvinvointiin (raportissa maltetaan kuitenkin odottaa Suomen kilpailukyvyn esiintuomista sivulle 29 asti) tai taloudelliseen toimintaan.

Raporteista viis - taiteella on (tietysti) edelleen huikea potentiaali. Kuten Antti Majavakin viittasi, taiteellinen toiminta ja sen artikuloiminen erityisesti suhteessa talouteen muodostavat lupaavan pakotien talouden umpikujasta.

Linkit raportteihin:
Kulttuuri - tulevaisuuden voima, Opetusministeriö
Pekka Himanen: Kukoistuksen käsikirjoitus
Kira Sjöberg: Nykytaiteen markkinarakenne, ansaintalogiikka ja uudet liiketoimintamallit

"Talouskasvu ei ratkaise kriisejä"

Tänään ilmestyneessä Talouselämässä pyrimme laajentamaan talouskasvukriittistä keskustelua uusille foorumeille. Voit lukea kirjoituksemme lehden nettisivuilta. Jäämme mielenkiinnolla seuraamaan, minkälaisia reaktioita teksti synnyttää.

Joka tapauksessa kirjoituksemme keskustelee mainiosti ainakin Talouselämässä aiemmin julkaistujen artikkeleiden kanssa. TE:n nettisivut ohjaavat kirjoituksemme yhteydessä lukijat näihin teksteihin:

Kasvua on nyt helppo ennustaa
8.4.2010 12.27
Talouskäyrät keulivat, kuluttaja kituuttaa
24.3.2010 11.09
Talouskasvu ilman työtä, asuntoa ja luottoa
8.2.2010 15.49
Alueet tarvitsevat markkinataloutta
6.11.2009 8.44

"Se on ihan okei jos siitä saa rahaa"

Moni on jo kyllästynyt puheeseen yritysten vastuullisuudesta, vaikka sen taustalla olisikin aito halu hyvinvoinnin lisäämiseen. Tuon esiin pari tuoretta esimerkkiä, ensin akateemisesta maailmasta ja sitten liike-elämästä.

Akateemista kritiikkiä esittää Banerjee vuoden 2008 artikkelissaan Corporate Social Responsibility: The Good, the Bad, and the Ugly. Hänen mukaansa vastuullisuuskirjallisuudessa esitetään yleensä kolme päänäkökulmaa:

1. Yritysten tulisi ajatella muutakin kuin rahaa ja huolehtia sosiaalisista ja ympäristöllisistä tekijöistä (yleensä tässä kohdassa piirretään kolme yhtä suurta pallukkaa, joita yritysten tulisi tasapainotella).
2. Yritysten tulisi käyttäytyä eettisesti ja siten, että niiden toiminta on rehellistä ja läpinäkyvää.
3. Yritysten tulisi olla mukana lähiyhteisöissään sekä huolehtia niiden sosiaalisesta hyvinvoinnista, esimerkiksi lahjoitusten kautta.

Lisäksi CSR-kirjallisuuden taustalla on selkeät normatiiviset olettamukset:

1. Hyvä yrityskansalaisuus on sidoksissa hyvään taloudelliseen tulokseen.
2. Jos yritys on huono kansalainen, yhteiskunta kumoaa sen oikeuden toimia.

Kuten Banerjee toteaa, näille olettamuksille on vaikea löytää empiirisiä vahvistuksia. Voikin olla, että CSR:ää käytetään usein välineenä, jolla ylläpidetään kestämätöntä toimintaa - sustaining the unsustainable.

Myös Wal-Martin hallituksen puheenjohtaja, entinen toimitusjohtaja Lee Scott, esitti hiljattain kantansa yritysten vastuullisuuteen. Hän sanoi, että Wal-Mart käynnisti viimeaikaiset vihertämistoimenpiteensä puhtaasti taloudellisista syistä. Siteeraan Cnetin artikkelia, jossa Scottin perustelut ovat kuin suoraan CSR-oppikirjasta:

"What Wal-Mart has done is approach this from a business stand point and not from a point of altruism. If we as a company focus on waste, we can make Wal-Mart a better company and at the same time, become a better citizen."

Olkoonkin, että Scottin puheenvuorossa ei ollut mitään uutta, siinä näkyi kyllästyminen vastuullisuuspuheeseen wahlroosmaisena suoruutena. Hän korosti, että yrityksen toimintaa johtaa vain rahanteko sen omistajille (mikä hänen mukaansa johtaa väistämättä yrityksen vihertymiseen, muutoin yhteiskunta ei hyväksyisi sen toimintaa).

Maaliskuun Never Mind The Copenhagen -seminaarissa Bob Helsingin Jukka Kurttila esitti samantyyppisen näkökulman, mutta tietysti aidon markkinamiehen tapaan 'tosi hauskasti', otsikolla "Vastuullisuushöpötyksestä mahdollisuuden tunnistamiseen". Hänen mukaansa ympäristöongelman kolme vaihetta yritystalouden näkökulmasta ovat tai ovat olleet:

1. Asian kieltäminen
2. Asian pakkohyväksyntä ja yhteiskuntakelpoisuuden ostaminen
3. Voittajana tai häviäjänä asiasta selviäminen

Kurttilan mukaan yritysten tulisikin havaita: "VAU, mikä mahdollisuus. Tämmöistä ei tule vastaan kuin kerran koko maapallon elinaikana." Toisin sanoen, nyt ruvetaan myymään vihreää niin maan peevelisti, ja tässähän tietysti tarvitaan mainostajien apua!

Oli näkökulma mikä hyvänsä, perinteinen keskustelu yritysten vastuullisuudesta on vaikeuksissa. Kun sosiaalista ja ekologista vastuuta tasapainotellaan talouden ja erityisesti talouskasvun välillä, voittajasta ei voi olla varma, mutta häviäjät ovat selvillä.

Degrowthia rikkaille, growthia köyhille? Vai degrowthia kaikille?

Degrowth ei ole yksiulotteinen käsite. Moniselitteisyys onkin degrowth-termin vahvuus: se pakottaa esille tärkeitä kysymyksiä, mutta ei päästä meitä helpolla antamalla yksinkertaisia, hyvältä kuulostavia automaattivastauksia.

Yksi hyvä esimerkki degrowth-käsitteen moniselitteisyydestä liittyy hyvinvoinnin jakaantumiseen rikkaiden ja köyhien maiden välillä. On selvää, että ainakaan rikkaat maat eivät voi ylläpitää jatkuvaa materiaalista kasvuaan, sillä luonnollisen ympäristön kestävyyden rajat tulevat vastaan. Mutta miten on köyhien maiden laita? Tulisiko myös niiden osallistua kasvun rajoittamiseen? Vai tulisiko köyhille maille antaa ensin mahdollisuus kasvattaa talouttaan ja materiaalista hyvinvointiaan ”riittävälle tasolle”, ja vasta sitten rajoittaa ”liikakasvua”? Kaksi ajankohtaista degrowth-teosta vastaa näihin kysymyksiin eri tavoin.

Tim Jacksonin kirja ”Prosperity without growth: Economics for a finite planet” (Earthscan, 2009) tarjoaa vakuuttavat perustelut sille, että maailman asukkaiden on kokonaisuutena löydettävä tavat rajata materiaalisen kulutuksen kasvua. Huomio kuitenkin kiinnittyy kirjan esipuheeseen, jossa Mary Robinson pitää itsestäänselvänä, että siinä missä rikkaiden maiden on rajattava kulutustaan, köyhille maille talouskasvu on välttämätön peruselintason lähde:

”No one denies that economic development is essential to improving access to basic entitlements in the poorest nations, but Jackson’s vital contribution here is to challenge the assumption that continued consumption growth, without greater attention to equity and sustainability, can really deliver prosperity for all. The question at the heart of this book is essentially one of social justice.”

Jackson itse toteaa vastaavasti:

“A key motivation for rethinking prosperity in the advanced economies is to make room for much-needed growth in poorer nations. But as these economies expand there will also be an urgent need to ensure that development is sustainable and remains within ecological limits.”

Hänen mukaansa kasvua on siis kokonaisuutena rajattava, mutta kasvun hyödyt ja haitat on tasattava ottamalla pois rikkailta, ”jotta köyhillä olisi tilaa kasvaa”.

Serge Latouche tarjoaa kirjassaan ”Farewell to Growth” (Polity Press, 2009) päinvastaisen näkökulman. Hänkin kyllä toteaa, että köyhien maiden ekologinen jalanjälki ei ole lähelläkään haitallista tasoa, erityisesti kun verrataan rikkaisiin maihin. Mutta Latouch jatkaa, että degrowth (ei-taloudellisena logiikkana tai henkenä, ei niinkään talouden määrällisenä laskuna) on sekä rikkaiden että köyhien maiden etu – ja köyhille maille ”riittävänkin” kasvun tavoittelu voi olla haitallista:

“Reducing Africa’s ecological footprint (and GDP) is neither necessary nor desirable. But we should not therefore conclude that a growth society should be built there. --- Persevering with or, worse still, introducing the logic of growth into the South on the grounds that it will lift these wretched countries out of the poverty that has been created by growth itself cannot but Westernize them still further.”

Latouchin näkökulmasta (länsimaisten) rikkaiden maiden talouskasvun logiikan omaksuminen siis voi tuhota (eteläisen pallonpuoliskon) köyhien maiden kulttuuriset ominaispiirteet, sosiaalisten suhteiden rakenteet ja niiden kansalaisten luonnollisen suhtautumisen luontoon. Talouskasvun tavoittelu voi toki tuottaa (länsimaista) materiaalista hyvinvointia, mutta se voi muokata ja murtaa näiden köyhien maiden historiallisesti tärkeitä hyvinvoinnin lähteitä.

Kumpi on oikeassa, Jackson vai Latouch? Vaikka suhtaudummekin degrowth.fi-projektissa kriittisesti kasvun henkeen, emme ehkä pysty määrittelemään kumpi lopulta on oikeassa talouskasvun suhteen. Joissakin tilanteissa talouskasvu voi tuottaa hyvinvointia, toisissa pahoinvointia. Tai jopa molempia yhdellä kertaa.

Tärkeintä ei olekaan se, että löydämme universaalin vastauksen tähän tai muihinkaan vastaaviin growth/degrowth-kysymyksiin. Tärkeintä on se, että nostamme esille näihin kysymyksiin sisältyvän syvemmän problematiikan – ja tässä on juuri degrowth-käsitteen voima: se ei antaudu yksiselitteisiin vastauksiin.

Post Oil Cities Helsinki

Osallistuin eilen Post Oil Cities -työpajaan, jossa pohdittiin espanjalaisen taiteilijan Lluis Sabadell Artigan johdolla, miten Helsinki voisi toimia öljyn jälkeisessä maailmassa. Lluis rinnasti öljyn suoraan talouskasvuun, joten hänen sanomansa osui hyvin degrowth-ajatteluun.

Paikalle saapui noin 30 hengen monipuolinen joukko. Muutaman hengen ryhmissä keskityimme keskeisiin kaupunkia pyörittäviin teemoihin, kuten energia, vesi ja kuljetus. Meidän ryhmämme pohti ruokaan liittyviä skenaarioita ja tulevaisuuden haasteita. Tehtävänämme oli keksiä 30 erilaista ideaa näiden haasteiden ratkaisemiseksi. Urbaaniin maatalouteen liittyviä ideoita ehdimme myös kehittää hieman pidemmälle. Lopuksi jaoimme parhaat ideat muiden ryhmien kanssa, ja osallistujat haastettiin toteuttamaan niitä omissa ympäristöissään.

Kaiken kaikkiaan työpaja oli varsin innostava. Jaettu motivaatio löytää ja myös toteuttaa uudenlaisia öljystä riippumattomia ratkaisuja oli selvästi aistittavissa. Työpajan suurin anti olikin ihmisten yhteensaattamisessa ja erilaisten ajatusten prosessoinnissa, ei niinkään kehitetyissä ratkaisumalleissa.

Degrowth.fi-projektin näkökulmasta oli mielenkiintoista havaita, kuinka useimmat ryhmät jättivät yritykset ja ainakin suuren mittakaavan liiketoiminnan huomioimatta. Tulevaisuushahmotelmissa tähystetäänkin monesti maailmaan, joka koostuu kansalaisista, valtioista ja erilaisista järjestöistä, ja joissa liikeyrityksillä ei ole sijaa.

Sinällään tämä ei ole ongelma - on hyvä, että ihmiset eivät aseta yrityksiä toimintansa edellytykseksi. Olisi kuitenkin järkevää samalla pohtia, miten yritykset voidaan saada mukaan positiiviseen muutokseen. Niin kauan kuin ne ovat läsnä meistä useimpien jokapäiväisessä elämässä, ei niitä tulisi kokonaan sulkea pois yhtälöstä. Vaikka tulevaisuus voisikin olla yrityksetön, ainakin siinä mielessä kuin me nyt yritykset näemme, ei liike-elämän välttämätöntä roolia tulisi sivuuttaa siirtymävaihetta suunniteltaessa.

PS. Jos joku pohtii onko post oil ajankohtainen, ainakin se on sitä jenkkiarmeijan mielestä: katso Guardianin artikkeli.

Vastakkainasettelujen aika on valitettavasti ohi: Uusliberalismi on post-poliittista

Tuomas Nevanlinna kirjoittaa osuvasti HS:n kolumnissa nyky-Suomea vaivaavasta näköispolitiikasta, jossa teknokraattinen asiantuntijavalta on syönyt politiikan politiikasta: ”Eikö koko politiikan voisi korvata manageri-konsultti-rakenteella? Palkataan pääministerin tilalle toimitusjohtaja.”

Tämä herättää pohtimaan, että vastakkainasettelujen aika on tosiaankin valitettavasti ohi eikä arvokeskustelua enää käydä. Puolueet oikealta, vasemmalta ja keskeltä ovat käytännössä omaksuneet uusliberalistisen maailmanjärjestyksen, jossa politiikan keskeinen sisältö on talouskasvun ja tehokkuuden ”manageroimista”. Eli onko niin, että politiikan perimmäinen tavoite on annettu, ja politiikka keskittyy enää vain vaihtoehdottomuuksien rationaaliseen jäsentämiseen?

Slavoj Žižek viittaa Jacques Rancièren käsitteeseen ”post-politiikka” kuvatessaan tällaista poliittista tilannetta:

”Post-politiikassa globaalien ideologisten visioiden väliset konfliktit, jotka ruumiillistuivat keskenään vallasta taistelevissa puolueissa, korvautuvat valistuneiden teknokraattien (taloustieteilijät, yleisen mielipiteen asiantuntijat...) ja liberaalien monikulttuurisuusihmisten yhteistyöllä. Enemmän tai vähemmän yleisen yksimielisyyden valekaavussa esitetty kompromissi saadaan aikaiseksi neuvottelemalla intresseistä. Siksi post-politiikassa korostetaan tarvetta jättää taakse vanhat ideologiset vastakkainasettelut.”

Žižek jatkaa, että tällaisessa post-politiikassa hyvät ideat ovat järjestelmän sisällä (lue: talouskasvua korostavassa uusliberalismissa) toimivia ideoita. Aito, poliittinen teko ei kuitenkaan ole jotakin tällaista, joka toimii vain olemassa olevien sosiopoliittisten suhteiden sisällä:

”[Aito poliittinen teko] muuttaa koko sen kehyksen, joka määrittelee miten asiat toimivat. Jos sanoo, että hyvät ideat ovat 'ideoita jotka toimivat', on jo hyväksynyt (globaalin kapitalistisen) järjestelmän, joka määrää, mikä toimii. Jos esimerkiksi koulutukseen tai terveydenhuoltoon kulutetaan liikaa rahaa, homma ei toimi, sillä tämä rikkoo kapitalistisen tuottavuuden ehtoja.”

Väitän, että tällaisesta post-poliittisesta näköispolitiikasta tulisi nyt siirtyä takaisin todellisia vastakkainasetteluja korostavaan politiikkaan. Esimerkiksi kokoomuksen nykyinen retoriikka on nähtävä pyrkimyksenä häätää puolueet politiikan ja samalla demokratian areenalta: jos todella luovumme teesien (kuten kapitalismi) ja antiteesien (kuten kommunismi) vastakkainasetteluista, luovumme saman tien mahdollisuudesta rakentaa aitoja synteesejä (kuten uudistetun hyvinvointiyhteiskunnan).

Tarvitsemme lisää vastakkainasetteluja – eli toiselta nimeltään arvokeskusteluja. Politiikka takaisin politiikkaan!

Lainaukset Slavoj Žižekiin on otettu Kimmo Jylhämön ja Hanna Kuuselan toimittamasta Into-pamfletista ”Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Žižekin kanssa” (2009, sivut 19-20).

HS: Talouteen tarvitaan kasvun näkökulma

Helsingin Sanomat toteaa pääkirjoituksessaan 25.3.2010: "Kyse ei ole siitä, että yhteiskunnassa oltaisiin eri mieltä julkisen talouden kestävyyden merkityksestä. Kyse on pikemminkin siitä, että julkisen talouden kestävyyden rinnalla polttavin kysymys on nyt, miten talouden kasvu saadaan käynnistettyä ja laman kuoppa luotua umpeen."

Tämä on erinomainen esimerkki kritiikittömästä suhtautumisesta talouskasvun ideaaliin. HS:n pääkirjoituksen maalaamassa mielikuvamaailmassa talouskasvun imperatiivi on kyseenalaistamaton hyvinvoinnin lähde: "Kasvunäkökulma on tärkeä, koska vain talouskasvu varmistaa sen, että suunnitelmat työurien pidentämisestä todellisuudessa myös vahvistavat hyvinvointiyhteiskunnan perustaa."

On kuitenkin kysyttävä, että onko kaikki talouskasvu hyvinvoinnin kannalta arvokasta. Tai onko vain palkkatyö hyvinvointia edistävää. Tai onko kaikki työ ylipäänsä tekemisen arvoista. Ja eikö ole ilmiselvää, että nykyisenlainen talouskasvu tuottaa myös pahoinvointia, kuten työstressiperäisiä sairauksia ja heikentyneitä perheolosuhteita?

Vielä keskeisempi kysymys on kuitenkin tämä: onko pääkirjoituksen mukaisessa nyky-Suomessa edes sallittua kyseenalaistaa talouskasvun autuutta?

Degrowth-teemasessio Suomen Sosiaalifoorumissa

Suomen degrowth-verkosto, Vasemmistofoorumi, Maan ystävät, Luonto-Liitto, Suomen luonnonsuojeluliitto, Kohtuustoiminta järjestävät Degrowth-teemasession Suomen Sosiaalifoorumissa 24.4.2010. (Toim. huom: Degrowth.fi ei ainakaan vielä ole osa järjestävänä tahona toimivaa Suomen degrowth-verkostoa.)

Pääidea: Mikä talouskasvussa mättää? Miksi kasvun purkaminen voisi olla parempi ympäristön ja ihmistenkin kannalta? Ja miten siirtymä voitaisiin toteuttaa?

Keskustelemassa: Leo Stranius, Luonto-Liiton pääsihteeri (tilaisuuden puheenjohtaja); Jarna Pasanen, Tutkija-aktivisti, Maan ystävät; Jaakko Kiander, Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja; Mari Puoskari, Vihreiden varapuheenjohtaja; Jan-Otto Andersson, Professori, Åbo Akademi.

Talouskasvun sijaan meidän tulisi tavoitella toimintamahdollisuuksien edistämistä

Degrowth ei käsitteenä tai liikkeenä sinänsä vastusta talouskasvua, vaan pyrkii tarkastelemaan kriittisesti talousjärjestelmään rakentunutta talouskasvun "pakkoa". Tarkoituksena on kyseenalaistaa jatkuvan talouskasvun välttämättömyys hyvinvoinnin moottorina. Hyvinvointiliberalismissa talouskasvu hyvinvoinnin lähteenä on reifioitu: sitä, mikä oli alunperin teoria, pidetään nyt todellisuuden olemuksena.

Talouskasvun pakkoon perustuvan hyvinvointiliberalismin kritiikki ei ole sinänsä uutta eikä pelkästään degrowth-liikkeen ajama. Samankaltaista kritiikkiä on esittänyt esimerkiksi Sirkku Hellsten vuonna 1995 Filosofisen aikakauslehden artikkelissaan "Toimintamahdollisuudet sosiaalipolitiikan oikeudenmukaisuuden kriteerinä". Hellsten pohjaa argumenttinsa Senin ja Nussbaumin toimintamahdollisuuksien teoriaan.

Hellsten korostaa, että "puhuessamme inhimillisten tarpeiden tyydyttämisestä tulisi keskittyä siihen, että tarpeidemme tyydytys johtaa nimenomaan inhimillisten toimintamahdollisuuksien ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin turvaamiseen eikä niinkään materiaalisen elintason jatkuvaan kohottamiseen." Hänen mukaansa hyvinvointiliberalismi on sortunut "hyödykefetisismiin" eli siihen, että se pitää materiaalista vaurautta sinänsä hyvänä. Varallisuudesta ja BKT:sta on tullut hyvinvoinnin ja elämän laadun mittareita.

Toimintamahdollisuuksien teoria korostaa talouskasvun sijasta ihmisten toimintamahdollisuuksien edistämistä. Toimintamahdollisuuksia ovat esimerkiksi mahdollisuus hyvään elämään, terveyteen ja itsenäiseen ajatteluun. Talouskasvu jossain tapauksissa voi tuottaa toimintamahdollisuuksia, mutta monissa tapauksissa keskittyminen materiaaliseen talouskasvuun myös heikentää toimintamahdollisuuksia. Yhteiskunnassa on siis tärkeämpää keskittyä yksilöllisten toimintamahdollisuuksien tasa-arvoiseen kehittämiseen kuin talouskasvun edistämiseen.

Hyviä esimerkkejä siitä, miten hyvinvointiliberalismin mukainen talouskasvufetisismi heikentää toimintamahdollisuuksiamme - eli hyvinvointiamme - ovat esimerkiksi yhtäältä ylilihavuudesta johtuvat elintasotaudit sekä toisaalta anoreksia ja bulimia. Siitä mikä joskus niukkoina aikoina oli todellinen tarve eli "need" (esimerkiksi nälkä), on ylituotannon myötä tullut halu eli "want" (esimerkiksi mielihyväruoka), jota kuitenkin edelleen perustelemme "tarpeella". Emme siis enää osaa erottaa tuotanto- ja kulutusyhteiskunnan haluja hyvinvointiyhteiskunnan todellisista tarpeista.

Hellsten tiivistää teesinsä seuraavasti: "materiaalisten hyödykkeiden ja resurssien jakaminen on oikeudenmukaisempaa silloin, kun se perustuu yksilön toimintamahdollisuuksien turvaamiseen eikä materiaalisen elintason jatkuvaan kohottamiseen." Yksinkertainen ja järkevä teesi, mutta ytimeltään täysin nykyisen talousjärjestelmämme vastainen!

Toimintamahdollisuuksien teoria siis auttaa meitä näkemään, mikä materiaalinen hyvä auttaa lisäämään hyvinvointia ja mikä ei. Tästä on mahdollista muokata pohja uudenlaiselle hyvinvointipolitiikalle, jossa taloudella (sekä kasvattamisella että vähentämisellä) on aidosti välineen, ei tavoitteen asema.