Kasvumanian barbaarinen eetos

Kysytäänpä keneltä tahansa: ihminen ja luonto ovat tärkeämpiä kuin talouskasvu. Tämä arvoasetelma lienee tärkeä niin kapitalistille, kommunistille kuin kokoomuslaiselle, demarille ja vihreällekin. Miksi sitten uskomme - poliittisesta suuntautuneisuudesta riippumatta - että hyvinvointi vaatii talouden kasvua, vaikka nykymuotoinen talouskasvu uhkaa luonnon hyvinvointia eikä ole kyennyt esimerkiksi poistamaan maailmasta köyhyyttä?

Merkittävä osa globaalista talouskasvusta perustuu uusiutumattomien luonnonvarojen tuhlaamiseen ja siihen, että ihmiset redusoidaan talouskasvun välineiksi: tuottajiksi ja kuluttajiksi. Arvomme eivät tätä salli, mutta silti globaalisti jaettu markkinatalouden merkitysjärjestelmä sekä jaetut kulttuuriset käytännöt ohjaavat meitä toimintaan, jossa ihminen ja luonto alistuvat kasvumanialle.

Degrowth-yhteisöt ja -tutkijat eri puolilla maailmaa tarkastelevat talouskasvua kriittisesti. On esimerkiksi mallinnettu uudenlaisia makroekonomisia skenaarioita, joiden puitteissa talouslasku, markkinoiden toimivuus sekä luonnon ja ihmisten hyvinvointi voivat toteutua yhtäaikaisesti. Esimerkiksi Peter Victor on simuloinut mallin, joiden puitteissa tämä näyttäisi mahdolliselta.

Makroekonominen talouslaskun mallintaminen on tarpeen, jotta ymmärrämme mikä on mahdollista ja mikä ei. Mutta on tärkeää kysyä myös sitä, mitä tapahtuu, jos nykyiseen yhteiskuntaan todella saataisiin poliittisella tasolla ajettua läpi rajoitteita ja kannustimia, jotka edistäisivät talouslaskua.

Nykyinen kapitalistinen markkinataloutemme ja globaali kulttuurimme perustuu erityisesti kilpailun eetokseen. "Barbaarisia hyveitämme" ovat yksilön vapaa omistusoikeus, voittaminen ja omaisuuden kerääminen (White, 2009). Ajatellaan, että nämä yksilötason hyveet tuottavat kansojen tasolla hyvinvointia. Tämä barbaarinen eetos on nykyisten liberaalien kapitalististen makrotalousmallien ytimessä, joiden nimiin yhä vannotaan, finanssikriiseistä huolimatta.

Degrowth.fi -projekti pyrkii paljastamaan tämän barbaarisen eetoksen ytimen. Ei riitä, että edistämme degrowth-talousmallien käyttöönottoa, ellemme pura barbaarista eetosta, sillä barbaarinen markkinatalousmies pyrkii degrowth-taloudessakin kilpailemaan:

• Kuka keksii parhaimmat keinot maksimoida tuottoja degrowth-taloudessa?
• Kuka löytää parhaimmat väylät kiertää ihmistä ja luontoa suojelevia yhteiskunnan sääntöjä?
• Kuka optimoi parhaiten ihmisten ja luonnon käyttöä henkilökohtaisen omaisuuden keräämiseksi?

Degrowth-talouden mallintaminen ja siihen pohjautuva poliittinen ohjaus sisältää oletuksen, että tieteen keinoin pystytään mallintamaan optimaaliset rajoitteet ihmisten ja luonnon hyvinvoinnin turvaamiseksi. Ongelma on, että tiede on lopulta aina erehtyväinen. Ihminen ja luonto ovat niin ihmeellisiä ja monimuotoisia otuksia, että niiden hyvinvointia ei pystytä täydellisesti mallintamaan. Myöskään satunnaisilmiöitä ei kyetä täysin ottamaan huomioon - esimerkkeinä öljykatastrofit ja ydinonnettomuudet, "joiden ei pitänyt olla mahdollisia".

Barbaarinen markkinamies kyllä löytää aina ne seikat, joita mallinnuksessa ei ole osattu ottaa huomioon, ja kääntää tilanteen voitokseen. Jotta ihmisten ja luonnon hyvinvointi voivat toteutua, tarvitsemme ei-barbaarisen yhteiskunnan. Degrowth.fi -projektissa kutsumme tällaista yhteiskuntaa degrowth-yhteiskunnaksi.

Degrowth-yhteiskunta pitää hyveinään vaikkapa kohtuutta, varovaisuusperiaatetta (vastakohtana optimointi- ja maksimointiperiaatteelle) sekä ihmisten ja luonnon kauneutta. Ei-barbaari ei pyri täydellisesti mallintamaan, saati optimoimaan tai maksimoimaan, ihmisten ja luonnon hyvinvointia, koska tietää tämän mahdottomaksi. Päämääräksi muodostuu huolenpito, ei voitontavoittelu. Degrowth-yhteiskunnassa taloudella (talouslaskulla ja talouskasvullakin) voi olla roolinsa, mutta vain välineellinen rooli.

HS Vieraskynä: Taloutta ei pidä kasvattaa vaan supistaa

Professori Janne Hukkinen kirjoitti eilen Helsingin Sanomien Vieraskynässä, että taloutta ei pidä kasvattaa vaan supistaa.

"Poliitikkojen, virkamiesten, elinkeinoelämän ja valtamedioiden lamaresepti kiteytyy ideologiasta riippumatta väitteeseen, jonka mukaan vain talouskasvu voi pelastaa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Väite ei voi olla viisauden alku, koska se ei hyväksy tosiasioita."

Hyvä keskustelun avaus valtamediassa!

Hesarin sivuilla näyttäisi kirjoituksesta virinneen heti hyvää(kin) keskustelua, kannattaa tutustua.

Kansainvälinen degrowth-picnic 6.6.2010

Suomen degrowth-verkosto järjestää kansainvälisen degrowth-picnicin Helsingissä Töölönlahdella sunnuntaina 6.6.2010 klo 12. Tervetuloa mukaan!

Lisätiedot: www.picnic4degrowth.net

Sdp: lisää työntekoa ja talouskasvua!

Perjantain 21.5.2010 Kauppalehden mukaan Sdp:n resepti Suomen menestystarinaksi on:

• Vahva talouskasvu & korkea työllisyysaste
• Uusi teollisuuspolitiikka: tähtäimessä palveluteollinen yhteiskunta
• Täystyöllisyys: työuria pidennettävä kaikista kohdista
• Kestävä julkinen talous: menokuri, työntekoon kannustava hallittu verotuksen kiristys

Tämän ajattelun taustalla on varsin ilmeisesti nykynormien mukainen makroekonominen ajattelu, jonka mukaan talouskasvua tarvitaan erityisesti julkisen talouden kestävyyden takaamiseksi. Haasteena on erityisesti vanheneva väestö ja heikkenevä huoltosuhde.

Väitehän kuuluu, että koska julkisen talouden tuottavuus on kasvanut heikosti ja samalla julkisen sektorin palkat ja palvelutarve ovat kasvaneet nopeammin kuin tuottavuus, niin ainoa keino turvata julkisen talouden kestävyys on kiristää menokuria (lisätä tehokkuutta tai vähentää julkisia palveluja) tai sitten lisätä talouskasvua ja työntekoa ja kasvattaa tätä kautta verokertymää.

Vaikuttaa ihan kokoomuksen innovaatioita ja työn kannustavuutta korostavalta talousohjelmalta.

Mitä tapahtui työväenliikkeelle?

Eikö työväen etuihin kuuluisi se, että palkkatyöntekoa pyrittäisiin vähentämään?

Makrotalousmalleissa julkisen talouden kestävyys on riippuvainen yksityisen talouden tuottamasta verokertymästä. Julkisen sektorin talouden kestävyyden, talouskasvun, ja työnteon määrän välinen suhde on kuitenkin nykyisissä makrotalousmalleissa ymmärretty ahtaasti. Ainoaksi reseptiksi on löytynyt sdp:n ja kokoomuksen yhteinen mantra talouskasvusta ja työnteon lisäämisestä.

Ajattelu tuntuisi perustuvan siihen olettamukseen, että vain palkkatyö on arvokasta. Vapaa-aikaa ja sen mahdollistamaa oman ja läheisten elämän parantamista ei arvosteta. Kuitenkin juuri tästä suunnasta sdp voisi löytää työnväen puolueelle sopivamman poliittisen strategian.

Tarvitaan vaihtoehtoja talouskasvulle ja työnteon lisäämiselle

Yksinkertaistaen yhteiskunta muodostuu kolmesta sektorista: julkisesta taloudesta, yksityisestä taloudesta sekä talouden ulkopuolisesta kansalaisyhteiskunnasta (vapaa-aika ja vapaaehtoistyö). Ns. kolmannen sektorin järjestöt toimivat osin yksityisen talouden ja osin vapaa-ehtoistyön rajapinnassa.

Mitä jos sdp lähtisikin ajamaan työväen etuja seuraavalla vaatimuslistalla:

• Työnteon jakamista tasaisemmin kaikille (= lisää vapaa-aikaa kaikille, vähemmän työttömyyttä, täystyöllisyys)
  
• Työnteon kokonaismäärän vähentäminen (= lisää vapaa-aikaa kaikille)
  
• Talouskasvun pakosta luopuminen (niin, mikä onkaan BKT:n ja hyvinvoinnin suhde toisiinsa?)
  

Vähemmän palkkatyötä, enemmän vapaa-aikaa, lisää omaehtoista hyvinvoinnista huolehtimista

Edellisen vaatimuslistan mukaisilla toimenpiteillä olisi nähtävästi positiivisia vaikutuksia sekä julkisen talouden kestävyyteen että kansan hyvinvointiin:

• Työttömien määrä vähenisi, kun työt jaettaisiin tasaisemmin. Yhä useampi meistä eläisi arvokkaampaa elämää (sikäli kun palkkatyönteko on ihmisarvon mitta)
  
  
• Ihmisille jäisi enemmän vapaa-aikaa (a) huolehtia omasta terveydestään omaehtoisesti ja ennakoivasti, (b) huolehtia omasta perheestään, läheisistään ja lähiympäristöstään, sekä (c) rakentaa sosiaalista hyvinvointia edistäviä yhteisöjä. Tämä vähentäisi merkittävästi painetta tuottaa julkisia palveluja, kuten vanhustenhoitoa, jonka väitetään olevan keskeinen julkisen talouden haaste tulevaisuudessa
  
  
• Ihmiset eivät sairastuisi liiallisen työnteon ja jatkuvasti kiristyvän kilpailun mukanaan tuomiin stressisairauksiin, jolloin esimerkiksi kalliin psykiatrisen hoidon tarve vähenisi

Nämä positiiviset vaikutukset vähentäisivät julkisen sektorin palveluiden tarvetta, jolloin julkisen talouden menokuri tulisi kuin itsestään hoidetuksi. Miksi sdp haluaa lisätä julkisten palvelujen tarvetta (vanhustenhoito, lasten päivähoito, työperäiset psykiatriset sairaudet jne.) vaatimalla lisää palkkatyöntekoa ja lisää talouskasvua?

Työntekemisen määrää on siis syytä tarkastella myös siitä näkökulmasta, mikä määrä työntekoa on kohtuullinen määrä. Toki palkkatyötäkin on tehtävä, jos ja kun olemme rahataloudessa ja ihmiset tarvitsevat rahaa elääkseen. Mutta vähentämällä palkkatyöntekoa ja keskittymällä muuhun kuin talouskasvun edistämiseen meille voisi jäädä aikaa keskittyä niihin asioihin, jotka todella tuovat meille hyvinvointia.

Asiaa nuoret!

Vein eilen degrowth-terveiset Vaskivuoren lukiolaisten mielenosoituspiknikkiin, jonne meitä pyydettiin alustamaan asiasta. Aurinkoisella Paasikivenaukiolla oli upeaa seurata lukiolaisten omaehtoista toimintaa eettisen kuluttamisen puolesta - kuten he itse teemansa määrittelivät.

Heitin myös ilmaan kysymyksen, voisivatko lukiolaiset keskuudessaan pohtia ja sitten tuoda julki näkemyksiään omasta kuluttajuudestaan. Kenties voimme yhdessä palata asiaan!

Me tietysti tuemme ja kannustamme tällaista nuorten aktiivista, kyseenalaistavaa keskustelua ja toimintaa jatkossakin. Jos ilmiö leviää, degrowth.fi voikin keskittyä vanhemman sukupolven kulttuurinmuutokseen.

Kokoomus haluaa vapauttaa suomalaiset ympäristötekoihin

Helsingin sanomien mukaan valtiovarainministeri ja kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen on tänään linjannut, että kokoomus haluaa ”vapauttaa tavalliset suomalaiset tekemään ympäristöfiksuja tekoja.” Tämä jatkaa kokoomuksen johdonmukaista uusliberalistista, ihmisten valinnanvapautta edistävää politiikkaa.

Paras ympäristöteko voi useinkin olla se, että kuluttaja-työntekijä päättää hypätä pois markkinatalouden oravanpyörästä, vähentää kulutustaan, sekä laajemminkin vaihtaa materialistisen elämäntapansa kohtuullisuuteen.

Olisipa kokoomuksen puoluevaltuuston yleisötilaisuudessa ollut paikalla joku, joka olisi rohjennut kysyä Kataiselta täsmennystä: sisältääkö tämä vapauttamislinjaus myös tuottaja-kuluttaja-kansalaisten vapauttamisen talouden kasvattamispakosta?

Degrowth-puujalkavitsi

Amerikkalainen, kiinalainen, eurooppalainen ja tiibetiläinen tapasivat joka 100. vuosi järjestettävässä talousseminaarissa. He kilpailivat siitä, kuka on kuluneen vuosisadan aikana kehittänyt parhaan talousjärjestelmän.

Amerikkalainen kehuskeli, kuinka vapaat markkinat ja yritysten keskinäinen, innovatiivinen kilpailu olivat tehneet Amerikasta maailman vauraimman maan.

Kiinalainen torui amerikkalaista, että tämä oli kilpailuvietissään unohtanut maapallon tulevaisuuden. "Emme ole vielä niin vauraita kuin te, mutta kasvuvauhtimme on nopeampi kuin teillä ja teemme tämän kaiken luontoa säästäen, sillä panostamme merkittävän osan kasvustamme vihreään teknologiaan!"

Eurooppalainen moitti ankaraan sävyyn kiinalaista tämän kasvuintoilusta. Hän muistutti, että vihreään teknologiaan panostaminen ei riitä, sillä ikuinen talouskasvu johtaa lopulta aina luonnon tuhoutumiseen. "Me olemme simuloineet talousmallin, joka osoittaa että voimme antaa taloutemme jopa laskea, ja silti voimme pitää huolta sekä ihmisten että luonnon hyvinvoinnista. Me panostamme tulevaisuutemme tähän suuntaan."

Amerikkalainen ja kiinalainen katsoivat toisiaan hämmennyksen vallassa: "Emmekö kilpailekaan talouskasvusta, vaan talouden laskukin voisi olla tulevaisuuden mahdollisuus?" Eurooppalainen oli hyvin ylpeä saavutuksestaan.

Tiibetiläinen oli tovin hiljaa mietteissään. Lopulta hän totesi surullisena, että hänen taitaa olla vain parempi palata takaisin vuorille kyläyhteisönsä pariin. Hän sanoi muille hyvästiksi: "Kulunut vuosisata ei ole ollut eduksi viisaudellenne. Tavataan taas sadan vuoden kuluttua. Ehkäpä sitten olette jo oivaltaneet - vaikka tätä vahvasti epäilenkin - että luonnon ja ihmisten välineellistäminen talouden optimoimiseksi ei vain kerta kaikkiaan ole oikein. Talouskasvua ja talouslaskua... Oi voi voi..."

Jatkuva talouskasvu on mahdollinen, moraalista viis

Taloustieteilijät mielellään muistuttavat meitä, että jatkuva talouskasvu ei ole mitenkään mahdoton. Resurssit eivät lopu, koska niiden hinnat muodostuvat markkinoilla, ja markkinahinnat kohoavat kun resurssien loppuminen alkaa uhata.

Hintojen noustessa innovaatiopanostukset ohjautuvat automaattisesti korvaavien resurssien hyödyntämiseen sekä resurssien käytön säästäväisyyteen. Tämä näkökulma ei tarkastele sitä, ovatko käytössä olevat tai korvaavat resurssit luonnon tai ihmiskunnan kannalta hyödyllisiä, neutraaleja tai haitallisia.

Teoreettisesti jatkuva talouskasvu on siis mahdollinen. Käytännössä kuitenkin näyttää siltä (esim. Jackson 2009), että jatkuva talouskasvu ei ole mahdollinen ilman, että samalla tuhoamme luonnon ja vaarannamme ihmisten hyvinvoinnin. Tässä eivät auta talouskasvun immateriaalisten palveluiden osuuden kasvaminen eivätkä virheät teknologiat. Talouskasvun täydellinen irtikytkeminen haitallisista ulkoisvaikutuksistaan ei siis ole näköpiirissä.

Talouskasvun ikuinen jatkuvuus ja moraaliset kysymykset ovat siis eri asioita. Siitä, että talouskasvu on (ehkä) ikuisesti mahdollista ei seuraa, että tämä olisi moraalisesti oikein. Otetaan esimerkiksi seuraava skenaario:

Vuonna 2050:

Talous on kaksinkertainen vuoteen 2010 verrattuna (noin 2 % vuotuinen talouskasvu). 75 % tästä talouskasvusta on tullut palveluista, loput materiaalisesta kulutuksesta. Materiaalisen kulutuksen saastuttavuus on saatu laskettua puoleen. Vuodesta 2010 saastuttavuus on näin ollen kasvanut noin 12,5 %, mikä on vaatimatonta 100 % talouskasvuun verrattuna.

Ihmiset voivat vielä hyvin, mutta luonto on alkanut pahoin kärsiä, koska mm. hiilidioksidipäästöt ovat jatkaneet kasvuaan huolimatta siitä, että niiden piti laskea tarkasteluvälin aikana.

Vuonna 2500:

450 vuodessa on saavutettu mittava tuottavuushyppy. Vuotuinen talouskasvu on jatkunut vain 2 %:ssa. Materiaalinen kasvu on ollut koko tarkastelujakson ajalta vain 5 % kokonaiskasvusta. Tämä talouskasvu on ollut saastettomuudessaan tehokasta: materaalinen kasvu on ollut koko tarkastelujaksolla keskimäärin 98 %:sti saastuttamatonta koko kasvun ajalta. Tämä keskimääräisyys tarkoittaa, että kun saastuttavuus on ollut kahtena ensimmäisenä vuosisatana huomattavasti enemmän kuin 2 % vuoden 2050 tasosta, niin myöhempinä vuosina saasteita on pitänyt käytännössä kerätä pois kierrosta. Vuonna 2500 on käytännössä saavutettu tuolloin tunnetun teknologian näkökulmasta lähes entropian lain rajat.

Talous on noin 7400-kertainen vuoteen 2050 verrattuna. Materaalinen kulutus on kasvanut 370-kertaiseksi. Osa tästä materiasta on saatu asteroideilta, osa maan ja merenpohjan pintojen alta. Onneksi 98 % tästä materiaalisesta kasvusta on ollut saastuttamatonta, joten saastuttavuus on kasvanut vain 7-kertaiseksi, siis "vain" 600 %.

Mutta ei tällä niin väliä. Talous on jatkanut kasvuaan. Ihmiskunta on lakannut olemasta, sillä katastrofaaliset luonnonolot johtivat useisiin tuhoisiin sotiin, perusturvan katoamiseen ja nälänhätään. Robotit ovat jatkaneet talouden kasvattamista.

Roboteilla ei ole luontosuhdetta vuoden 2050 luonnon merkityksessä, mutta nykyinen "luonto" on niille edullinen. Ne on suunniteltu toimimaan korkeissa lämpötiloissa ja ne käyttävät ilman pienhiukkasia energianlähteenään.

Degrowth käsitteenä ja liikkeenä, osa 2

Degrowthin määrittely on synnyttänyt verkostossa hyvää keskustelua, ja onkin paikallaan täsmentää aiempaa määrittelytekstiämme.

Degrowth on "symbolinen ase", joka mahdollistaa talouskasvun pakon ja talouden merkitysjärjestelmän ylivallan tarkastelun kriittisesti. Tämä on tärkeää, koska erinäisistä pitkäaikaisista kritiikeistä huolimatta taloutta ja talouskasvua ei kyetä merkitysten tasolla vieläkään yleisesti kyseenalaistamaan – päin vastoin, tilanne on vain huonontunut.

Kulttuurisen tason kritiikki ei kuitenkaan poista tarvetta ekologisesti ja sosiaalisesti tasapainoisen degrowth-talousjärjestelmän rakentamiselta. Tällainen järjestelmä on lähtökohtaisesti tasa-arvoinen, huomioi luonnollisen ympäristön eikä pakota jatkuvaan kasvuun.

Yhtä tärkeää on ajaa tämän päivän politiikkaan talouslaskua, jos ja kun ekologista ja sosiaalista hyvinvointia ei voida saavuttaa ilman talouskasvusta luopumista.

Tässä vaiheessa degrowth lienee siis hyvä määritellä kolmen tason käsitteeksi ja liikkeeksi:
1. Talouden kulttuurisen ylivallan kyseenalaistaminen ja pakeneminen taloudesta.
2. “Ei-kasvu”-talousjärjestelmän rakentaminen.
3. Talouslaskun ajaminen politiikkaan.

Kaikki kolme näkökulmaa ovat radikaaleja ja tukevat toisiaan. Ne vaativat myös käytännön toimenpiteitä. Talouden kulttuurista ylivaltaakaan ei kyseenalaisteta vain puheella, vaan on toimittava ainakin osittain talouden ulkopuolella.

WWF: Suomelle kilpailukykyä älyenergiasta?

Osallistuin WWF Suomen tilaaman ja Gaian laatiman raportin ”Suomelle kilpailukykyä älyenergiasta” julkaisutilaisuuteen 3.5.2010. Raportti on hyvin kirjoitettu, selkeä ja sisältää luonnon hyvinvoinnin näkökulmasta lupaavia argumentteja. Raportin mukaan Suomen on mahdollista mm. lisätä kilpailukykyä, edistää työllisyyttä, vähentää energiankulutusta ja välttyä ydinvoimalta panostamalla älyenergiaan. Älyenergia muodostuu energiatehokkuudesta, uusiutuvista energiamuodoista, älykkäästä sähköverkosta sekä älykkäistä sähkömarkkinoista.


”Toimenpiteet tukevat talouskasvua, työllisyyttä ja ihmisten hyvinvointia.”

Raportin keskeinen väite on, että investoimalla älyenergiaan Suomen talouskasvua ja työllisyyttä voidaan edistää niin, että samanaikaisesti pystyttäisiin vähentämään energiankulutusta ja hiilidioksidipäästöjä. Tämä väite ja sen raportissa mainitut perustelut ovat lupaavia, mutta niiden lähempi tarkastelu herättää kriittisiä pohdintoja.

Talouskasvu ja samanaikainen energiankäytön ja hiilidioksipäästöjen vähentäminen edellyttäisi talouskasvun täydellistä irtikytkentää (absolute decoupling) energiankäytön ja hiilidioksidipäästöjen kasvusta.


Raportissa tehdäänkin oletuksia, joilla laskelmat saadaan näyttämään siltä, että tällainen täydellinen irtikytkentä on mahdollista. Lähempi tarkastelu kuitenkin nostaa esille näiden oletusten käytännön haasteita. Otetaan muutama esimerkki:

• Kestävä talouskasvu muodostuu palveluista: esimerkiksi paperiteollisuuden tuotanto puolittuu vuoteen 2050 mennessä ja kemianteollisuuden tuotanto vähenee kolmannekseen. Näin voi käydä Suomessa, mutta ei liene kuitenkaan todennäköistä, että globaalisti paperiteollisuus ja kemianteollisuus vähenevät näin paljon. Tuotantoa siis lähinnä siirtyisi pois Suomesta alemman kustannustason maihin. Näin ei saavutettane globaalisti kestävää talouskasvua.
  
  
• Paljon energiaa käyttävät prosessit tehostuvat tai jäävät globaalin kilpailun jalkoihin. Energian suuri kulutus ei tuo loppukuluttajille lisäarvoa eikä valmistajille kilpailuetua. Kiinnostava väite. Voisimme kuitenkin yhtä hyvin väittää myös täysin päinvastaista: energiankulutuksen vähentäminen ei tuo loppukäyttäjälle lisäarvoa eikä valmistajalle kilpailuetua. Loppukuluttajien lisäarvo ja valmistajien kilpailuetu riippuu siitä, kuinka paljon energiatehokkuutta arvostetaan ja kuinka kallista tai halpaa energiatehokkuuden lisääminen on. Valmistajien kilpailuedun kannalta voi olla jopa edullista siirtyä suuren energiankulutuksen tuotantoprosessiin, mikäli tällainen tuhlaileva prosessi on kokonaistarkastelussa edullisempi kuin pienen energiankulutuksen tuotantoprosessi. Vastaavasti loppukuluttajalle voi tuottaa lisäarvoa sekin, että hän käyttää suuren energiankulutuksen tuotetta/palvelua, jos tällainen tuote/palvelu on edullisempi kuin pienen energiankulutuksen tuote/palvelu (esim. tavallinen polttomoottoriauto vs. sähköauto nykyhinnoillaan).
  
  
• EU-direktiivit vähentävät laitteiden ja koneiden energiankulutusta. Valaistuksessa, kodin laitteissa ja muissa laiteryhmissä on tosiaankin odotettavissa energiankulutuksen yksikkökohtaista vähentymistä. Raportti kuitenkin tekee lisäoletuksen: Ei uutta merkittävää energiankäyttöä kotitalouksiin, palveluihin tai maatalouteen. Tämä on kova oletus. Käytännössä säästetty energiankäyttö mahdollistaa kuluttajien mielessä lisätuotteiden ja -palveluiden ostamisen, jolloin säästetty energia ”korvataan” yleensä ainakin osittain lisäkulutuksella (ns. rebound-efekti).
  
  
• Liikennesuoritteet henkilöä kohden vähenevät 10 % vuoteen 2050 mennessä. Väestönkasvun myötä liikennesuoritteiden kokonaismäärä pysyy noin nykytasolla. Etätyö, etäasiointi, väestön ikääntyminen ym. kyllä varmaankin vähentävät liikennetarvetta, mutta ehkä lisääntyvä palveluiden kuluttaminen puolestaan lisää liikennesuoritteita? Mihin tämä oletus lopulta perustuu: ovatko liikennesuoritteet historiallisesti koskaan vähentyneet?
  
  
• Kevyen liikenteen ja raideliikenteen suosio kaksinkertaistetaan vuoteen 2050 mennessä. Jää nähtäväksi riittävätkö raportissa mainitut henkilöautojen energiakulujen kallistuminen, radanvarsirakentamisen lisääminen sekä kevyen liikenteen väylärakenteen parantaminen tämän oletuksen toteutumiseen.

Voidaan toki väittää, että yllä olevat oletukset lopulta toteutuvatkin, jos niiden edistämiseen panostetaan riittävästi. Rohkenen kuitenkin epäillä tätä. Esimerkiksi Suomen nykyhallitus on jo nyt sitoutunut ydinenergiaratkaisunsa myötä energiantuotannon lisäämiseen, joka käytännössä tekee energiasta kuluttajalle halvempaa, joka jo osaltaan vie pohjaa edellä mainituilta oletuksilta.

Ehkä edellä mainittujen oletusten haasteellisuutta ongelmallisempaa raportissa onkin se, että raportin tekemisen kyseenalaistamattomana tavoitteena on pidetty talouskasvun edistämistä. Jos talouskasvun irtikytkeminen energiankäytön ja hiilidioksidipäästöjen kasvusta ei toteudukaan (eli joudutaan tilanteeseen, jossa edellä mainitut oletukset eivät syystä tai toisesta toteudu), tämä talouskasvun lähtökohta johtaa väistämättä ongelmiin luonnon ja yhteiskunnan hyvinvoinnin näkökulmasta.

Gaian seniorikonsultti esitti, että raportin taustaideologiana on toiminut kolmikehäinen ajattelumalli, jossa uloimmalla kehällä on luonnon kestävyys, keskimmäisellä kehällä on yhteiskunnan kestävyys, ja sisimmällä kehällä on talouden kestävyys (ks. kuva). Tämän ideologian mukaisesti taloutta tulisi tarkastella alisteisena luonnon ja yhteiskunnan kestävyydelle, ei päinvastoin.

Jos ideologia olisi todella ollut tämä, raportti olisi varmastikin lähtenyt ajatuksesta, että määritellään ensin rajat luonnon ja yhteiskunnan kestävyydelle, ja sitten näitä rajoja silmällä pitäen olisi tehty oletuksia siitä, minkälainen talouskasvu/talouslasku on mahdollinen ja minkälaisia teknologisia ja muita innovaatioita lisäksi tarvitaan.

Raportin lähtökohdaksi on kuitenkin otettu talouskasvu: ”Suomen kyky ylläpitää hyvinvointia edellyttää tuottavuuden merkittävää parantamista. Ripeästi energiatehokkuuteen ja uusiutuviin energialähteisiin panostaen meillä on mahdollisuus kestävään talouskasvuun ja edelläkävijyyteen. Samalla torjutaan ilmastonmuutosta ja parannetaan kansalaisten hyvinvointia.”

Käytännössä edellä mainittu kolmen kehän ideologinen malli on siis käännetty päälaelleen: ideologiana on ollut malli, jossa on ensin lähdetty talouskasvusta, ja sitten on tehty oletuksia siitä, miten tämä talouskasvu mahdollistetaan.

Yrittivätkö WWF ja Gaia haastaa näitä perusolettamuksiaan ennen hyppäämistä talouskasvun kelkkaan?

Degrowth käsitteenä ja liikkeenä

Degrowth ei ole yksiselitteinen käsite. Itse asiassa ei ole aivan selvää sekään, onko se lopulta käsite vai jonkinlainen poliittinen, yhteiskunnallinen, tai aktivistinen liike.

Suomenkielisessä Wikipediassa on tehty arvokasta määrittelytyötä. Tämä määrittelytyö osin lähtökohtanaan Annukka Berg tarjosi vastikään Suomen degrowth-verkoston postituslistalla hyvän näkökulman:

"Tuntumani kuitenkin on, että verkostolaisia yhdistäviä tekijöitä ovat ainakin seuraavat:
- Kritiikki talouden kasvun pakkoa kohtaan
- Vaihtoehtojen etsiminen kasvupakolle
- Talous, joka toimii ympäristön kantokyvyn rajoissa
- Yhteiskunta/maailma, joka on sosiaalisesti oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen"

Määritelmä voitaisiin jopa tiivistää vieläkin lyhyemmin: degrowth on talouskasvun pakon kyseenalaistamista.

Kyseenalaistamista seuraa aika luonnollisesti vaihtoehtojen etsiminen. Jos vaihtoehtojen etsimistä tukevat ekologiset ja humaanit arvot, niin etsiminen johtanee ympäristön kantokyvyn rajojen sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tarkasteluun.

Käsitettä on määritellyt samankaltaisesti myös Fournier, joka on vetänyt yhteen degrowth-liikkeen historiaa ja käsitteistöä artikkelissaan "Escaping from the economy: the politics of degrowth". Hänen mukaansa degrowth on ensisijaisesti symbolinen ase kasvun tyranniaa vastaan. Tällaista symbolista asetta tarvitaan, sillä kasvusta on rakentunut vahvasti ideologisoitu käsitejärjestelmä, jonka omaksuneina emme kykene näkemään kasvulle vaihtoehtoja.

Kasvun tyranniasta vapautumiseksi tarvitsemme siis vastakäsitteen, jollaiseksi degrowth on noussut:

The main culprit is not growth itself but the ideology of growth, a system of representation that translates everything into a reified and autonomous economic reality inhabited by self-interested consumers. It follows that to challenge the "tyranny of growth", it is not sufficient to call for lesser, slower or greener growth for this would leave us trapped within the same economic logic; rather we need to espace from the economy as a system of representation.

On tärkeää havaita, että degrowthin ei tule määritelmänä eikä liikkeenä tuottaa uusia pakkoja talouskasvun pakon tilalle. Fournier on tässä eksplisiittinen: jos talouslasku vaikuttaakin välttämättömältä, on degrowthin mukaista pyrkiä tätä kohti vapaaehtoisen päätöksenteon ja demokratian kautta. Degrowth kritisoi siis muitakin "pakkoja", jollaisia voi nousta yhteiskunnalliseen keskusteluun esimerkiksi luontoa tai yhteiskuntaa kohtaavien kriisien yhteydessä. Degrowth kritisoi näin ollen myös mahdollista "luonnonsuojelutyranniaa" tai "sosialismityranniaa".

Talouskasvun kyseenalaistaminen ei ole helppoa, koska se on osa länsimäistä elämänmuotoa. Esimerkiksi poliitikon yleinen vastaus talouskasvun kritiikkiin on usein, että "emme voi luopua talouskasvusta, sillä on yhteiskunnan hyvinvoinnin lähde". Degrowth ei kuitenkaan päästä vastaajaa näin helpolla, vaan pakottaa jatkokysymyksiin: "Miksi ja miten talouskasvu on pakollinen hyvinvoinnin lähde? Mitä on se hyvinvointi, jonka tuottamiseen talouskasvu on pakollinen?"

Klassisen esimerkin saamme elintarvikekaupasta. Marketin kauppiaan on helppo myydä meille "kestäviä", "ekologisia" ja "entistäkin vihreämpiä" tuotteita, mutta se mitä kauppias ei meille tule myymään, on: "Osta vähemmän".


Miten voimme motivoida tällaista kyseenalaistamista nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, jossa ydinvoimaa on "pakko" rakentaa ja Kreikkaa on "pakko" tukea talouskasvun ja hyvinvoinnin turvaamiseksi?

Fournier hahmottelee kasvun kyseenalaistamista tukevia keinoja. Tämä tapahtuu luomalla tiloja, joissa on mahdollista paeta talouden pakkoja. Voimme "kaapata" niin symbolisesti kuin konkreettisestikin talouden tuotantokoneistoon valjastettuja tiloja taloudesta vapaan hyvinvoinnin käyttöön.

Yksi esimerkki talousvapaasta tilasta on degrowth-liikkeen aloittama "Älä osta mitään" -päivä, jonka myötä kuluttaja voi konkreettisesti tutustua ajatukseen siitä, minkälaista on toimia talouden merkitysjärjestelmän ulkopuolella - ja kuinka hyvinvointia on olemassa myös ilman konsumerismia. Mitkä olisivat vastaavia tiloja liike-elämän ja politiikan areenoilla?

Degrowth-keskustelu Tampereen sosiaalifoorumissa 21.5.2010

Tampereen sosiaalifoorumissa järjestetään 21.5.2010 degrowth-aiheesta keskustelu aitoja dialogeja tukevalla menetelmällä:

World Cafe: Talouslasku, ei-kasvu, degrowth

Pe 21.5. klo 20.00-22.00, Työväenmuseo Werstas, Työväentalo

Viime lokakuussa järjestetty syysfoorumi, Kiitos riittää - kapitalismin kriiseistä vaihtoehtoihin, kartoitti tamperelaisen kansalaisyhteiskunnan käsityksiä kriisien syistä ja ratkaisuista. Tällä kertaa keskustelevaa World Cafe -menetelmää käytetään vaihtoehtojen löytämiseen kasvutaloudelle. Miksi jatkuva kasvu kannattaisi lopettaa? Miten siirtyisimme kohtuuden, tasa-arvon ja solidaarisuuden yhteiskuntaan?

Vetäjä:
Marko Ulvila

Järjestäjä:
Kiitos riittää -aktiivit

Lisää täältä: http://www.tampereensosiaalifoorumi.fi/

Tarvitseeko degrowth-liike lisää faktoja vai parempaa dialogia?

Degrowth-projektin myötä olemme huomanneet, että keskustelu jumittuu helposti väittelyksi, jonka puitteissa reflektiivinen keskustelu on vaikeaa. Talouselämässä julkaistun talouskasvukriittisen kirjoituksemme herättämä keskustelu toimii hyvänä esimerkkinä: talouskasvukriitikot ovat tukeneet argumenttejamme, kasvumyönteisemmät ovat argumentoineet talouskasvun välttämättömyyden puolesta.

Argumentit viuhuvat, kaikki väittävät olevansa luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin puolella, mutta yhteisen näkemyksen rakentaminen vaikuttaa kaukaiselta.

Rintamalinjat ovat tutut:

• Perinteinen kansantaloustiede argumentoi kasvun puolesta: luonnon ja ihmisten hyvinvointiin liittyvät haasteet voidaan korjata talouskasvun ja siihen sisältyvän innovaatiotoiminnan avulla.

• Luonnon hyvinvoinnista huolestuneet toimijat pitävät kasvua syynä luontoa kohdanneisiin ja uhkaaviin katastrofeihin, ja vaativat luontoa tuhoavan talouskasvun rajoittamista sekä luonnon kestävyyttä edistävien innovaatioiden rahoittamista.

• Ihmisten hyvinvoinnista huolestuneet pohtivat talouskasvun mukanaan tuomaa ahdistusta (stressi, lisääntyvä mielialalääkkeiden käyttö, sosiaalisen elinpiirin kaventuminen).

• Poliittiset puolueet (oikealta, vasemmalta, keskeltä ja sivulta) pyrkivät löytämään optimaalisen ratkaisun yhtälöstä, joka mahdollistaisi sekä kansantalouden kasvun että luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin (talouslaskun myyminen äänestäjille kun on ymmärrettävästi haasteellista).

• Degrowth-taloustieteen edustajat (esim. Tim Jackson) argumentoivat kestävämmän talousjärjestelmän puolesta ja rakentavat malleja, joiden puitteissa talouskasvun väheneminen tai tasaantuminen ei johda kriiseihin.

• Tutkijat katsovat maailmaa jostain yksittäisestä näkökulmasta tai tarjoavat pluralistisen, eri näkökulmia yhdistelevän näkökulman.

Keskustelu näistä rintamalinjoista lähtien on haasteellista, koska argumentit eivät kohtaa. Ongelmana ei ole se, etteikö kullakin osapuolella olisi argumentteja oman näkemyksensä tueksi. Ongelmana on se, että keskustelussa esitetään teesejä ja antiteesejä, mutta ei kunnolla pyritä synteeseihin – uusiin yhteisiin näkemyksiin.

Sinänsä on mielenkiintoistakin kuunnella keskusteluja, joissa eri rintamalinjat ovat selkeitä – tämä auttaa meitä hahmottamaan, missä rintamalinjat kulkevat. Tällainen hyvä keskustelu nähtiin esimerkiksi Sosiaalifoorumin degrowth-seminaarissa. Tämänkaltaisten keskustelujen ongelma on kuitenkin se, että ne eivät useinkaan vie eteenpäin kohti jaettuja näkemyksiä, jotka voisivat toimia demokraattisen päätöksenteon pohjana.

Mikä avuksi? William Isaacs on tutkinut dialogin käymistä ja sen mahdollisuuksia synteesien muodostamisessa. Dialogin käyminen on periaatteiltaan yksinkertaista – tarvitaan aitoa kuuntelemista, toisten kunnioittamista, odottamista (liian nopeiden johtopäätösten lykkäämistä) ja suoraan puhumista. Mutta toteutukseltaan aito dialogi on varsin haasteellista.

Dialogin avain on Isaacsin mukaan odottaminen: kuuntelu ilman vastarintaa. Yleensä kuitenkin toimimme toisin, erityisesti kun keskustelupöydän toisella puolella on “vastustaja”. Vaistomaisesti alamme puolustautua. Hyppäämme nopeisiin johtopäätöksiin, tuotamme vastauksemme selkärangasta. Tämä (tiedostamaton) vastarinta vie pohjan paitsi oman pään sisäiseltä reflektiiviseltä pohdinnalta myös yhteiseltä reflektiiviseltä keskustelulta. Keskustelu ajautuu väittelyksi: parhaimmillaan taitavaksi väittelyksi (jossa dialektisesti taitavin voittaa) ja pahimmillaan ei-rakentavaksi väittelyksi (jossa vahvin voittaa).

Kuuntelu ilman vastarintaa ei ole helppoa. Tämä vaatii omien taustaoletusten kyseenalaistamista. On opittava kuuntelemaan omia impulsseja ja puolustusmekanismeja – ja pohtimaan, mistä ne nousevat. Minkälaisia tiedostamattomia ajattelurutiineja on taustalla? Minkälaisesta kulttuurisesta taustasta ne nousevat? Miksi ajattelen niin kuin ajattelen?

Degrowth.fi -projektin tavoitteena on päästä faktoja korostavan väittelyn pinnan alle. On toki tärkeää tuntea myös ns. faktatiedot (joiden faktaisuudesta on tietysti aina erimielisyyttä), mutta ennen kaikkea pyrimme tarkastelemaan yhteiskunnassa vaikuttavia jaettuja, tiedostamattomia kulttuurisia käytäntöjä, jotka ovat kunkin yksittäisen toimijan tai toimijaryhmän ajattelun ja toiminnan taustalla.

Kysymme mm. miten tiedostamattomat käytäntömme ohjaavat toimijoita ja estävät yhteistä ratkaisuntavoittelua? Miten toimijat voivat tulla näistä käytännöistä tietoiseksi? Miten niiden ylitse voitaisiin päästä? Nämä ovat olennaisia kysymyksiä, jotta voimme käydä aitoa dialogia ja murtaa totutut rintamalinjat.

Lisäfaktat tuskin väittelyitä ratkaisevat puoleen tai toiseen – tarvitaan pikemminkin aitoa dialogia tiedossamme jo olevista faktoista.

Ratsuväki laukkaa, miten käy intiaaneille?

HS:n pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio kirjoittaa 1.5.2010 pääkirjoitussivuilla, että Kreikan talouskriisissä Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja euroalueen tulisi reagoida mahdollisimman nopeasti: "Mitä pikemmin ratsuväki tulee, sen pienemmät tappiot."

Rautio vertaa Kreikan tilannetta lännenfilmiin, jossa uudisasukkaat ovat intiaanien piirittämiä ja ratsuväki rientää apuun. Uudisasukkaita ovat uudistusmieliset kreikkalaiset ja talous heidän ammusvarastonsa. Ratsuväki on euroalue ja IMF.

Kuva: Ratsuväki pulassa? (HS 3.5.2010)

Mutta keitä ovat intiaanit? Tätä Rautio ei kerro. Analysoikaamme siis itse. Lännenfilmien tarinoissa hyvän ja pahan roolit ovat selkeät. Uudisraivaajat edustavat toivoa ja kehitystä, ratsuväki pelastusta. Intiaanit ovat vihollisia, jotka edustavat pahuutta ja muutosvastarintaa.

Rautio asettaa sankarinviitan Kreikan talousuudisraivaajille ja kansainväliselle ratsuväkirahastolle. Intiaaneja voisivat olla rahamarkkinoiden keinottelijat, jotka yrittävät hyötyä Kreikan talouden kaatumisesta, tai uudistushaluttomat kreikkalaiset.

Ulkomaiset keinottelijat eivät liene Raution intiaaneja, pikemminkin he ovat lännentarinoiden valkoihoisia lainsuojattomia. Johtopäätökseni on, että Raution intiaaneja ovat muutosvastarintaan ryhtyneet kreikkalaiset. "Kiittämättömät vielä protestoivat apua vastaan ja haukkuvat avunantajat!" Näin olisi voinut lännenfilmin uudisraivaajakin ihmetellä intiaanien muutosvastarintaa.

Filmit ovat filmejä. Todellisuudessa Amerikan intiaaneja tapettiin lukuisasti, heidän vastustuksensa motiiveja ei kysytty, alkuperäiskulttuuri hävisi ja epätoivon reservaatteja pystytettiin.

Kreikassa ei ole kaikki hyvin, ja kreikkalaiset ovat myös itse olleet rakentamassa nykyistä kriisiään. Tilanteesta voi siis syyttää heitä itseäänkin.

Mutta on silti syytä vielä kysyä itseltämme ja kreikkalaisilta, miksi he oikeastaan nyt puolustautuvat, mitä hyvääkin kulttuuria ratsuväen retki tuhoaa, ja minkälaisia reservaatteja nyt ollaan pystyttämässä.

Olennainen havainto on, että Rautiolle sankarin viitta on itsestään selvästi globaalin markkinatalouden edistäjien harteilla. Tarinat tarjoavat toki kiinnostavia metaforia, mutta analyysejä ei tule jättää puolitiehen. Kreikan operaatiossa hyvä ja paha eivät ole niin mustavalkoisia kuin Rautio antaa ymmärtää.

Lännenfilmi metaforana piilottaa hänen analyysinsä rajoittuneisuuden: hyvä ja paha rakentuvat mustavalkoisiksi. Hyvä on yhtä kuin kilpailukyky ja globaali markkinatalous. Paha on yhtä kuin Kreikan tehottomuus sekä kreikkalaisten korruptio ja harmaa talous. Kriisitilanne antaa nyt Rautiolle oivallisen tilanteen juhlistaa globaalin markkinatalouden voittokulkua.

Naomi Klein on esittänyt kirjassaan Shock Doctrine, että globaalitalouden liberaalimarkkinoiden oppia levitetään usein shokkiterapialla: kriisin nostattaman paniikin ja savuverhon alla tuhotaan yhteiskunnan rakenteet ja tilalle istutetaan markkinatalouden puolustajien pakottamana globaali liberaalitalous.

Ratsuväkirahasto IMF toteuttaa eräänlaista shokkiterapiaa Kreikalle. Olisi toivottavaa, että HS:n toimittajilla - ja toki myös meillä muillakin - olisi enemmän kyvykkyyttä kyseenalaistaa kyseenalaistamattomia oletuksiamme hyvästä ja pahasta. Paavo Rautiolle tekisi hyvää tarkastelle omia taustaoletuksiaan tarkemmin ennen tuomion asettamista kreikkalaisille.

Talouskasvun näkökulmasta liene selvää, että Kreikan romahdus on estettävä, ettei synny dominoreaktiota, joka romahduttaa Espanjan, Irlannin, ja lopulta koko EU:n talousalueen talouskasvun.

Degrowth-talouden näkökulmasta voitaisiin etsiä myös vaihtoehtoisia malleja, joissa päästäisiin eroon Kreikan harjoittamasta vaikeuksiensa peittelystä (joka ilmeisesti nyt on kärjistänyt tilanteen) ja samanaikaisesti kuitenkin ymmärrettäisiin, että talouskasvun uralle palaaminen ei ole välttämättä Kreikan tai EU:n pelastus - seuraava kriisi on aina kulman takana.

Degrowth-yhteiskunnan näkökulmasta olisi mahdollista suhtautua Kreikan tilanteeseen myös muista kuin talouden näkökulmista. Mitä jos yrittäisimme tutustua kreikkalaisiin ihmisiin ja rakentaa sosiaalista luottamuspääomaa välillämme? Mitä jos pyrkisimme vahvistamaan heidän kulttuurinsa hyviä puolia? Mitä jos sanoisimme "c'est la vie" ja antaisimme talouden romahtaa ihan omassa yksinäisyydessään, ja rakentaisimme uudenlaista tulevaisuutta positiivisin mielin. Ehkä talouden "pakkojen" ulkopuoleltakin löytyy elämää?

Nämä ovat tietysti vain kysymyksiä - emme väitä, että meillä olisi näihin lopullisia vastauksia. Kysymyksiä kannattaa kuitenkin esittää ja niihin kannattaisi pyrkiä vastaamaan jo ennen kuin tilanne alkaa ajautua kriisistä toiseen.