Taloustieteilijät mielellään muistuttavat meitä, että jatkuva talouskasvu ei ole mitenkään mahdoton. Resurssit eivät lopu, koska niiden hinnat muodostuvat markkinoilla, ja markkinahinnat kohoavat kun resurssien loppuminen alkaa uhata.
Hintojen noustessa innovaatiopanostukset ohjautuvat automaattisesti korvaavien resurssien hyödyntämiseen sekä resurssien käytön säästäväisyyteen. Tämä näkökulma ei tarkastele sitä, ovatko käytössä olevat tai korvaavat resurssit luonnon tai ihmiskunnan kannalta hyödyllisiä, neutraaleja tai haitallisia.
Teoreettisesti jatkuva talouskasvu on siis mahdollinen. Käytännössä kuitenkin näyttää siltä (esim. Jackson 2009), että jatkuva talouskasvu ei ole mahdollinen ilman, että samalla tuhoamme luonnon ja vaarannamme ihmisten hyvinvoinnin. Tässä eivät auta talouskasvun immateriaalisten palveluiden osuuden kasvaminen eivätkä virheät teknologiat. Talouskasvun täydellinen irtikytkeminen haitallisista ulkoisvaikutuksistaan ei siis ole näköpiirissä.
Talouskasvun ikuinen jatkuvuus ja moraaliset kysymykset ovat siis eri asioita. Siitä, että talouskasvu on (ehkä) ikuisesti mahdollista ei seuraa, että tämä olisi moraalisesti oikein. Otetaan esimerkiksi seuraava skenaario:
Vuonna 2050:
Talous on kaksinkertainen vuoteen 2010 verrattuna (noin 2 % vuotuinen talouskasvu). 75 % tästä talouskasvusta on tullut palveluista, loput materiaalisesta kulutuksesta. Materiaalisen kulutuksen saastuttavuus on saatu laskettua puoleen. Vuodesta 2010 saastuttavuus on näin ollen kasvanut noin 12,5 %, mikä on vaatimatonta 100 % talouskasvuun verrattuna.
Ihmiset voivat vielä hyvin, mutta luonto on alkanut pahoin kärsiä, koska mm. hiilidioksidipäästöt ovat jatkaneet kasvuaan huolimatta siitä, että niiden piti laskea tarkasteluvälin aikana.
Vuonna 2500:
450 vuodessa on saavutettu mittava tuottavuushyppy. Vuotuinen talouskasvu on jatkunut vain 2 %:ssa. Materiaalinen kasvu on ollut koko tarkastelujakson ajalta vain 5 % kokonaiskasvusta. Tämä talouskasvu on ollut saastettomuudessaan tehokasta: materaalinen kasvu on ollut koko tarkastelujaksolla keskimäärin 98 %:sti saastuttamatonta koko kasvun ajalta. Tämä keskimääräisyys tarkoittaa, että kun saastuttavuus on ollut kahtena ensimmäisenä vuosisatana huomattavasti enemmän kuin 2 % vuoden 2050 tasosta, niin myöhempinä vuosina saasteita on pitänyt käytännössä kerätä pois kierrosta. Vuonna 2500 on käytännössä saavutettu tuolloin tunnetun teknologian näkökulmasta lähes entropian lain rajat.
Talous on noin 7400-kertainen vuoteen 2050 verrattuna. Materaalinen kulutus on kasvanut 370-kertaiseksi. Osa tästä materiasta on saatu asteroideilta, osa maan ja merenpohjan pintojen alta. Onneksi 98 % tästä materiaalisesta kasvusta on ollut saastuttamatonta, joten saastuttavuus on kasvanut vain 7-kertaiseksi, siis "vain" 600 %.
Mutta ei tällä niin väliä. Talous on jatkanut kasvuaan. Ihmiskunta on lakannut olemasta, sillä katastrofaaliset luonnonolot johtivat useisiin tuhoisiin sotiin, perusturvan katoamiseen ja nälänhätään. Robotit ovat jatkaneet talouden kasvattamista.
Roboteilla ei ole luontosuhdetta vuoden 2050 luonnon merkityksessä, mutta nykyinen "luonto" on niille edullinen. Ne on suunniteltu toimimaan korkeissa lämpötiloissa ja ne käyttävät ilman pienhiukkasia energianlähteenään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Vihdoinkin jotain järkeä tähän jatkuvan taloudellisen kasvun haikailulle. Miksi siis talouden pitäisi kasvaa? Eikö riitä, että esimerkiksi elitasomme pysyy tällä nykyisellä tasolla. Tai voisimmeko kenties tyytyä hiukan vähempään? Ei hyvinvointi tule materiasta, se tulee sisältäpäin.
VastaaPoistaTieteen historiassa monet teoriat ovat osoittautuneet virheellisiksi. Jos havainnot eivät tue (talous)teoriaa, on sitä korjattava. On olemassa paljon teoreettista näyttöä (maalaisjärjen lisäksi), että talouskasvu ei voi jatkua ikuisesti.
VastaaPoistaTuo kirjoitus, johon alussa viittasit, oli kyllä pelkkää silkoa. Lainaus:
"Meillä on pallo, joka koostuu rajallisesta määrästä atomeja, sekä vuodesta toiseen vakiona pysyvä ulkoa tuleva energiamäärä jota voimme käyttää näiden atomien uudelleenjärjestelyyn. Jos tämän vuoden tapa järjestellä atomit on kuluttajien mielestä parempi kuin viimevuotinen, niin reaalinen BKT on kasvanut. Koska rajallista massaa voi järjestellä käytännössä äärettömin eri tavoin, niin mahdollisuudet talouskasvulle eivät lopu ikinä."
Vulgääri ääriesimerkki: jos kuluttajat päättävät, että maapallon atomit olisivat ensi vuonna paremmassa järjestyksessä, jos koko ihmiskunta tekisi joukkoitsemurhan, on vaikea nähdä miten talous tuolloin kasvaisi. Sanoisin, että tuolloin reaalinen BKT putoaa pysyvästi nollaan. Miellyttävämpi esimerkki on degrowth-liike: voimme, ainakin periaatteessa, sopia että talouden vapaaehtoinen supistaminen on parempi tapa järjestää maapallon atomit kuin tavoitella jatkuvaa kasvua.
Ko. kirjoittajalla on myös heikko käsitys termodynamiikasta. Lainaus:
"No on toki yksi väistämätön syy talouskasvun päättymiselle: entropia. Maailmankaikkeus on äärellinen ja loppu tulee vääjäämättä jokusen vuosimiljardin päästä.”
Termodynamiikan toinen pääsääntö (ja se on muuten ehdoton luonnonlaki) sanoo, että suljetussa systeemissä entropia (epäjärjestys) kasvaa ajan funktiona (”koi syö ja ruoste raiskaa"). Entropian lisääntyminen ei ole mikään vuosimiljardien päässä odottava kosminen suursyömäri, vaan jatkuva ja vääjäämätön prosessi, jonka voimme nähdä joka hetki arkielämässämme. Maailmantalous puolestaan ei ole suljettu vaan avoin systeemi (ja kompleksi sellainen, ja kompleksisuus on entropian vastakohta), johon on jatkuvasti syötettävä energiaa, jotta se pysyy edes stabiilissa tilassa, saati kasvaa. Taloustieteen puolella tästä on kirjoittanut ainakin Eric D. Beinhocker kirjassaan Origin of Wealth (2006).
Kirjoitat alussa: ” Resurssit eivät lopu, koska niiden hinnat muodostuvat markkinoilla, ja markkinahinnat kohoavat kun resurssien loppuminen alkaa uhata.” Tämä usein toistettu ajatus ihmetyttää minua suuresti. Eivät raha ja markkinat sinänsä ole mitään sampoja, jotka tyhjästä tuottaisivat meille resursseja luonnonvarojen käyttöön. Raha on vain vaihdon väline, ei mitään muuta. Seteleillä ei voi louhia kalliota. Markkinat ja finanssijärjestelmä ovat ihmisten keskinäinen tapaa jakaa niitä resursseja, joita talousjärjestelmään tulee sen ulkopuolelta.
Summa summarum: kun luonnonvarojen (ja erityisesti fossiilisen energian, sillä sitä ei voi kierrättää) kasvu loppuu, loppuu talouden kasvu. Ja siinä pisteessä olemme nyt. Kysymykseni onkin: onko degrowth mahdollista (ymmärtääkseni tällä tavoitellaan ”pehmeää laskua”) vai onko jo liian myöhäistä, ja edessä on hallitsematon kollapsi?
Kiitos hyvästä ja perusteellisesta kommentista. Viittaamani alkuperäinen kirjoittaja liikkuu minustakin sellaisella teoretisoinnin tasolla, joka on irtautunut niin kauas reaalimaailmasta, että ko. teoretisointi ei kuvaa reaalimaailmaa kovinkaan hyvin. Talousteorioissa on korjattavaa (enkä itse asiassa usko, että ihminen rajallisine käsityskykyineen kykenee koskaan mallintamaan kompleksia maailmaa täydellisesti, jolloin teoriat tulevat aina olemaan vajavaisia).
VastaaPoistaYhtä osiota kuitenkin haluan vielä tarkentaa, jotta talousteoreetikoiden usein käyttämä teoretisointi tulee ymmärretyksi tässä yhteydessä. Viittaat ja kommentoit tekstiäni seuraavasti:
"Kirjoitat alussa: ”Resurssit eivät lopu, koska niiden hinnat muodostuvat markkinoilla, ja markkinahinnat kohoavat kun resurssien loppuminen alkaa uhata.” Tämä usein toistettu ajatus ihmetyttää minua suuresti. Eivät raha ja markkinat sinänsä ole mitään sampoja, jotka tyhjästä tuottaisivat meille resursseja luonnonvarojen käyttöön. Raha on vain vaihdon väline, ei mitään muuta. Seteleillä ei voi louhia kalliota. Markkinat ja finanssijärjestelmä ovat ihmisten keskinäinen tapaa jakaa niitä resursseja, joita talousjärjestelmään tulee sen ulkopuolelta."
Olet oikeassa, että raha ja markkinat eivät luo tyhjästä resursseja. Mutta alkuperäinen pointti ei olekaan, että ne loisivat tyhjästä resursseja. Päinvastoin, ne ohjaavat resurssien käyttöä niin, että olemassa olevat resurssit eivät periaatteessa koskaan täydellisesti lopu. Tämä johtuu siitä, että kun resurssi A alkaa loppua, niin sen hinta nousee niin korkeaksi, että sen käyttö moniin kohteisiin tulee kannattamattomaksi. Tällöin toimijat siirtyvät resurssien B, C, D...X käyttöön.
Ääriesimerkkinä: viimeinen 1000 litraa maapallon raakaöljyä tulee olemaan äärimmäisen kallista, esimerkiksi miljardi euroa/litra. Tällekin *saattaa* löytyä ostajansa (Bill Gatesin lapsenlapsenlapsi, joka haluaa ajaa viimeiset kilometrit edellisen vuosisadan Hummerillaan?). Esim. viimeisten 900 litran myynti kasvattaisi siis BKT:tä 900 mrd euroa. Sitten viimeisen sadan öljylitran tullessa vastaan hinta todennäköisesti kasvaa jo niin paljon, että kukaan ei ehkä halua ostaa näitä viimeisiä öljylitroja, vaan ne jäävät käyttämättä.
Siis ennen kuin resurssi A aivan täydellisen lopullisesti loppuu, sen hinta nousee niin tähtitieteelliseksi, että suurin osa toimijoista siirtynee resurssin B, C tai D käyttöön. Näin jatketaan, kunnes myös resurssien A...X hinta on noussut äärettömän korkeaksi niiden lähestyessä loppumistaan (mutta ne eivät siis täydellisesti lopu).
Tässä prosessissa katsotaan, kuinka kauan ihmisen kekseliäisyys riittää yhä uusien luonnonvarojen kuluttamiseen (asteroideilta, kuusta, muilta planeetoilta, valtamerien alta...?). On toki huomattava myös se, että tässä prosessissa monien resurssien (vesi, öljy, jopa ilma?) hinnat nousevat niin korkeiksi, että vain osalla ihmiskunnasta on varaa hankkia niitä, jolloin suuri osa ihmiskunnasta voi esimerkiksi puhtaan veden puutteessa kuolla.
Olet siis oikeassa: raha ja markkinat eivät luo resursseja. Mutta ne silti "ohjaavat" halvempien resurssien käyttöön aina ennen kuin tietty äärettömän kalliiksi muodostunut resurssi loppuu. Tässä mielessä siis mikään resurssi ei täydellisesti lopu.
Tämä kaikki on toki teoreettista. Käytännössä on minunkin mielestäni älytöntä argumentoida, että ihmiskunta voisi selvitä prosessissa, jossa resurssien riittävyys jätettäisiin vapaan hinnanmuodostuksen ja vapaiden markkinoiden armoille. Jos esimerkiksi puhdas vesi ja hengitysilma lähenisivät loppuaan ja hinta nousisi hyvin korkeaksi, niin lopputuloksena on pikemminkin sota, anarkia tms. kuin markkinapohjainen ratkaisu.
Päädyn siis kanssasi samaan lopputulokseen: esitetty teoria on siinä mielessä hölmö, että todellisessa maailmassamme keskeisten luonnonvarojen loppuessa markkinat eivät ratkaise kriisiä, vaan talouden kasvu loppuu ja ajaudumme hallitsemattomaan kollapsiin.
Toivon, että degrowth-keskustelu auttaa meitä pääsemään jonkinlaiseen hallittuun, kestävämpään ratkaisuun.
Kiitos vastauksesta! Vaikka järkevä ihminen intuitiivisesti tajuaakin, ettei kasvu voi jatkua ikuisesti, tämä hinnanmuodostusargumentti tuntuu olevan niin keskeinen perusteltaessa ikuisen talouskasvun mahdollisuutta, että sen ampumiseen alas kannattaa käyttää paukkuja. Vaikka Bill Gates XIV:llä olisikin 900 tsiljardia dollaria, niiden reaalinen arvo ei välttämättä ole takansytykettä parempi.
VastaaPoistaOlen edelleen vahvasti sitä mieltä, että esittämäsi malli pätee teoreettisestikin vain sellaisessa erityistapauksessa, että energiantuotanto kykenee kasvamaan jatkuvasti.
Kompleksien asioiden mallintaminen yksityiskohtia myöten on tietysti mahdotonta, mutta esimerkiksi juuri maailmantaloutta voi silti tarkastella ulkopuolelta hyvinkin yksinkertaisesti termodynaamisena avoimena systeeminä. Keskityn nyt pelkästään energiavirtoihin, ja oikaisen sen verran että oletan olevan vain fossiilisia energianlähteitä.
Talouden systeemi tarvitsee toimiakseen (ylläpitääkseen järjestystä, t.s. kompleksisuutta) ulkopuolelta (fossiilista) energiaa. Systeemin sisällä voi tapahtua mitä tahansa, mutta ulos tulee viime kädessä lämpöä ja hiilidioksidia (entropiaa). Jotta talous voi taata toimintansa jatkuvuuden, on sen ohjattava tietty osa (ylijäämä) sisään tulevasta energiasta uuden hankintaan (esim. öljynporaukseen).
Kun helposti saatavilla olevat öljylähteet ja kivihiiliesiintymät on käytetty, näiden hinta nousee, koska jäljellä olevat esiintymät ovat pienempiä, huonompilaatuisia ja vaikeammin saavutettavissa (tässä tilanteessa ollaan jo nyt). Niiden hyödyntämiseksi joudutaan käyttämään yhä suurempi osa talouden systeemiin sisälle tulevasta energiasta, ja muun talouden pyörittämiseen jäljelle jäävä energiamäärä pienenee. Tällöin, väistämättä, entropia kasvaa, kompleksisuus vähenee ja talous pienenee. Jos taas energiantuotantoon ei kyetä ohjaamaan lisää energiaa, energiavuo systeemiin pienenee ja lopputulos on sama.
Mikään resurssi ei lopu, mutta emme teoriassakaan pääse hyödyntämään niitä kaikkia.
Tärkeä käsite on nettoenergia eli EROEI (energy return on energy invested). Jos sadan öljytynnyrin tuottamiseen tarvitaan 1 tynnyri energiaa (mukaan lukien öljyn etsintä, poraus, investoinnit infrastruktuuriin jne.), on EROEI 100:1. Öljyntuotannon alkuhämärissä näin olikin (silloin öljy suihkusi paineella, öljy oli teknisesti helposti porattavissa ja keskellä Texasia). Nykyään tuo EROEI on öljyntuotannossa muistaakseni luokkaa 15-20:1, ja syvänmeren öljyä, öljyhiekkaa jne tuotettaessa paljon matalampi. Kun EROEI on 1:1, menee öljyn tuottamiseen tasan yhtä paljon energiaa kuin siitä saadaan. On tietysti selvää, että öljyntuotannon (ja talouden) kasvun rajat tulevat jo aikaisemmin vastaan, mutta sitä ei tiedetä, mikä on talousjärjestelmämme ylläpitämiseen vaadittava EROEI-luku, arviot liikkuvat luokassa 10:1.
Tässä aiheeseen liittyvä hyvä raportti:
http://www.postcarbon.org/report/44377-searching-for-a-miracle
Systeemin sisällä reaalista talouskasvua (kompleksisuuden lisääntymistä) voi syntyä toki tehokkuutta lisäämällä, mutta vain tiettyyn rajaan asti, mikä asettaa ehdottoman ylärajan sille energiavuolle, jonka voimme ohjata uuden fossiilisen energian tuotantoon.
Menee pitkäksi, mutta vielä yksi juttu koskien resurssien vaihdettavuutta (ABCD…X). Jos energiasta puhutaan, niin
A = aurinko- ja bioenergia, vesivoima (ainoat energianlähteet teolliseen vallankumoukseen asti)
B = kivihiili
C = öljy ja maakaasu
D = ydinvoima (ja kuten hyvin tiedämme, uraani ei riitä korvaamaan fossiilisia)
E = tuuli- ja aaltoenergia jne. (eivätkä nämäkään riitä)
Minkä nojalla oletetaan, että vaihtoehtoja on rajattomasti? Fuusiovoima on tulossa aina 50 vuoden päästä, eikä välttämättä silloinkaan.
Minusta uskossa jatkuvaan kasvuun ja teknologisen kehityksen loputtomaan jatkumiseen on kyse enemmän psykologiasta kuin tieteestä. Ihmisikä on niin lyhyt, että kaikki elossa olevat (länsimaalaiset) ihmiset ovat tottuneet nykyiseen kehityskulkuun, ja on vain helpompi ajatella, että kaikki jatkuu niin kuin ennenkin.
Hyvin argumentoitu ja vedetty yhteen, kiitos siis hyvästä kirjoituksesta!
VastaaPoistaAjattelen samalla tavalla resurssien riittävyyden ja vaihtoehtojen käytännön rajallisuudesta. Erityisesti pidin energian riittävyyden analyysistasi: ei siis ole näköpiirissä, että löytäisimme enää kovinkaan pitkään vaihtoehtoisia energianlähteitä ylläpitämään talouskasvua.
Johtopäätöksesi osuu mielestäni asian ytimeen: ihmiskunta on kasvun jatkuvuuden suhteen teknologiauskovainen. Arpa on heitetty, ja uskomme arvan lankeavan meille onnellisesti niin, että jo lähitulevaisuudessa (20-50 vuoden aikajänteellä) energiantuotannossa saavuttaisimme teknologisen kvanttihypyn, joka takaisi rajattoman energian ja estäisi näköpiirissä siintävät katastrofit.
Eikö meidän kannattaisi vaihtaa tämä teknologiauskon ylläpitämä kasvumania jo ihan riskianalyysinkin perusteella varovaisuusperiaatteeseen: ei kannattaisi ottaa sitä riskiä, että elämä maapallolla tuhoutuu, vain siihen uskoon perustuen, että "kyllä teknologian kehitys hoitaa eteen tulevat ongelmat".
Eikö teknologian kehitys itse asiassa alun perin tuonut nämä nykyiset ympäristöongelmamme tullessaan, mahdollistamalla mm. öljyn massiivisen keräämisen ja hyödyntämisen...?
Olen vähän myöhässä, mutta täälläpä käydään mielenkiintoista keskustelua!
VastaaPoistaIlkka Kari, hienoa nähdä että Suomessa joku muukin ajattelee taloutta termodynaamisena, kompleksina, energiavuon varassa toimivana dynaamisena järjestelmänä - ja on lukenut Beinhockeria! Ko. kirjan lukeminen oli minulle melkoinen herätys.
Mitä tulee energianlähteiden vaihdettavuuteen, neoklassinen talousteoria ei ota huomioon entropiaa eikä siis aikaa. Ongelma on tietysti siinä, että yhden energianlähteen muuttaminen toiseksi ei todellisuudessa onnistu ilman häviöitä. Mutta taloustieteilijälle EROEI ja hyötysuhde ovat jotakin mitkä tapahtuvat joillekin muille; ainakaan neoklassisesta synteesistä ei yksinkertaisesti löydy työkaluja massa- ja energiavirtojen käsittelyyn, vaikka niitä aika ajoin siihen yritetäänkin pultata.
Vieläkin tymäkämpi selitys energian ja talouskasvun yhteydestä löytyy Ayresin & Warrin kirjasta The Economic Growth Engine (2009), josta pyrin kirjoittamaan pienen tiivistelmän blogiini. Kirjassa selitetään talouskasvu oleellisesti ottaen väestön, pääoman, ja energiankäytön kasvuksi; näillä kolmella muuttujalla (kunhan energiankäyttö ilmoitetaan todellisena, hyödyntämiskelpoisena energiana eli eksergiana) herrat onnistuivat selittämään USA:n ja Japanin BKT:n kasvun 1900-1990 liki täydellisellä sovitteella. Taloustieteessä työvoiman ja pääoman kasvun ulkopuolelle jäävää osuutta on aikaisemmin pidetty vaikeasti selitettävänä "residuaalina," tai "työn tuottavuuden kasvuna" johon vaikuttaa mm. koulutus ja uudet teknologiat.
Selityksessä on intuitiivista järkeä, sillä on vaikea miettiä kovin monia työn tuottavuutta nostavia innovaatioita jotka eivät perustuisi ihmistyön korvaamiseen tai täydentämiseen konevoimalla. Itselleni tulee mieleen lähinnä vipu, kottikärry, rukki, kangaspuut ja polkupyörä...
Kirjan johtopäätös on degrowthin kannalta positiivinen: kun fossiiliset polttoaineet väistämättä hupenevat, talous kääntyy väkisinkin laskuun. Mutta historianharrastajana olen huolissani: meillä on historiallisia esimerkkejä yhteiskunnista, joiden kasvu on tyrehtynyt. Niissä yhteiskunnissa ihmisille melko luontainen kilvoittelunhalu johtaa nollasummapeliin, jossa yhden voitto on toisen tappio. Tämä johtaa liki väistämättä sisäisiin jännitteisiin, jotka ensinnäkin nakertavat yhteisöllisyyttä ja halua pysyä degrowth-ajattelussa, ja toiseksi voivat purkautua hyvin murheellisilla tavoilla. Malliesimerkkejä viimeaikaisesta historiasta ovat Sudan ja Ruanda.
Voidaan tietysti argumentoida, että olisi mahdollista uudelleenohjelmoida ihmiset vähemmän itsekkäiksi. Ehkä, mutta lienemme yhtä mieltä siitä, ettei ole realistista olettaa kaikkien ihmisten muuttuvan altruistisiksi. Ja tälläisestäkin tilanteesta meillä on ennakkotapaus: 1200-1600-lukujen välisessä Ranskassa efektiivinen degrowth (väestö kasvoi mutta talous ei) johti 60-80 vuoden sykleissä verisiin konflikteihin, jotka laantuivat vasta kun "riittävästi" kilvoittelijoita oli kuollut. Näin kävi siitä huolimatta, että kilvoittelijoina oli vain osa hyvin vähälukuisesta aatelistoeliitistä. Analogia tilanteeseen, jossa suurin osa ihmisistä olisi tyytyväisiä degrowthiin mutta osa ei lienee selvä.
Varoittavina esimerkkeinä toimivat myös Joseph Tainterin kuuluisassa kirjassaan The Collapse of Complex Societies (1988) analysoimat kulttuurit: mayat, Chalcoa-intiaanit, ja Rooman imperiumi. Tainterin mukaan kaikissa näissä kulttuureissa yhteiskunnan rakenteita ylläpitävän energiavuon tyrehtyminen (oikeastaan laskeva rajahyöty) johti yhteiskunnan nopeaan kompleksisuuden vähenemiseen. Nykypäivässähän tämä tarkoittaisi yövartijavaltiota potenssiin kaksi.
Summa summarum: BKT ei tietenkään tarkoita hyvinvointia, mutta on vaikea uskoa, että laajojen piirien hyvinvointi voisi säilyä entisellä tasolla tai parantua, jos yhteiskunnan monimutkaisuus merkittävästi vähenisi ja esimerkiksi lihasvoimasta tulisi entistä tärkeämpi energianlähde. On myös pelättävissä, että tälläinen tilanne johtaisi esimerkiksi demokratian alasajoon.
Lauantain kunniaksi pieni mainostus: lupaamani tiivistelmä Ayresin & Warrin kirjasta löytyy nyt blogistani. Ei kun vaan kommentoimaan, yrittäkää ihmeessä ampua tuo teoria aukkoja täyteen!
VastaaPoista