Perjantain 21.5.2010 Kauppalehden mukaan Sdp:n resepti Suomen menestystarinaksi on:
Väitehän kuuluu, että koska julkisen talouden tuottavuus on kasvanut heikosti ja samalla julkisen sektorin palkat ja palvelutarve ovat kasvaneet nopeammin kuin tuottavuus, niin ainoa keino turvata julkisen talouden kestävyys on kiristää menokuria (lisätä tehokkuutta tai vähentää julkisia palveluja) tai sitten lisätä talouskasvua ja työntekoa ja kasvattaa tätä kautta verokertymää.
Vaikuttaa ihan kokoomuksen innovaatioita ja työn kannustavuutta korostavalta talousohjelmalta.
Mitä tapahtui työväenliikkeelle?
Eikö työväen etuihin kuuluisi se, että palkkatyöntekoa pyrittäisiin vähentämään?
Makrotalousmalleissa julkisen talouden kestävyys on riippuvainen yksityisen talouden tuottamasta verokertymästä. Julkisen sektorin talouden kestävyyden, talouskasvun, ja työnteon määrän välinen suhde on kuitenkin nykyisissä makrotalousmalleissa ymmärretty ahtaasti. Ainoaksi reseptiksi on löytynyt sdp:n ja kokoomuksen yhteinen mantra talouskasvusta ja työnteon lisäämisestä.
Ajattelu tuntuisi perustuvan siihen olettamukseen, että vain palkkatyö on arvokasta. Vapaa-aikaa ja sen mahdollistamaa oman ja läheisten elämän parantamista ei arvosteta. Kuitenkin juuri tästä suunnasta sdp voisi löytää työnväen puolueelle sopivamman poliittisen strategian.
Tarvitaan vaihtoehtoja talouskasvulle ja työnteon lisäämiselle
Yksinkertaistaen yhteiskunta muodostuu kolmesta sektorista: julkisesta taloudesta, yksityisestä taloudesta sekä talouden ulkopuolisesta kansalaisyhteiskunnasta (vapaa-aika ja vapaaehtoistyö). Ns. kolmannen sektorin järjestöt toimivat osin yksityisen talouden ja osin vapaa-ehtoistyön rajapinnassa.
Mitä jos sdp lähtisikin ajamaan työväen etuja seuraavalla vaatimuslistalla:
Edellisen vaatimuslistan mukaisilla toimenpiteillä olisi nähtävästi positiivisia vaikutuksia sekä julkisen talouden kestävyyteen että kansan hyvinvointiin:
Työntekemisen määrää on siis syytä tarkastella myös siitä näkökulmasta, mikä määrä työntekoa on kohtuullinen määrä. Toki palkkatyötäkin on tehtävä, jos ja kun olemme rahataloudessa ja ihmiset tarvitsevat rahaa elääkseen. Mutta vähentämällä palkkatyöntekoa ja keskittymällä muuhun kuin talouskasvun edistämiseen meille voisi jäädä aikaa keskittyä niihin asioihin, jotka todella tuovat meille hyvinvointia.
- Vahva talouskasvu & korkea työllisyysaste
- Uusi teollisuuspolitiikka: tähtäimessä palveluteollinen yhteiskunta
- Täystyöllisyys: työuria pidennettävä kaikista kohdista
- Kestävä julkinen talous: menokuri, työntekoon kannustava hallittu verotuksen kiristys
Väitehän kuuluu, että koska julkisen talouden tuottavuus on kasvanut heikosti ja samalla julkisen sektorin palkat ja palvelutarve ovat kasvaneet nopeammin kuin tuottavuus, niin ainoa keino turvata julkisen talouden kestävyys on kiristää menokuria (lisätä tehokkuutta tai vähentää julkisia palveluja) tai sitten lisätä talouskasvua ja työntekoa ja kasvattaa tätä kautta verokertymää.
Vaikuttaa ihan kokoomuksen innovaatioita ja työn kannustavuutta korostavalta talousohjelmalta.
Mitä tapahtui työväenliikkeelle?
Eikö työväen etuihin kuuluisi se, että palkkatyöntekoa pyrittäisiin vähentämään?
Makrotalousmalleissa julkisen talouden kestävyys on riippuvainen yksityisen talouden tuottamasta verokertymästä. Julkisen sektorin talouden kestävyyden, talouskasvun, ja työnteon määrän välinen suhde on kuitenkin nykyisissä makrotalousmalleissa ymmärretty ahtaasti. Ainoaksi reseptiksi on löytynyt sdp:n ja kokoomuksen yhteinen mantra talouskasvusta ja työnteon lisäämisestä.
Ajattelu tuntuisi perustuvan siihen olettamukseen, että vain palkkatyö on arvokasta. Vapaa-aikaa ja sen mahdollistamaa oman ja läheisten elämän parantamista ei arvosteta. Kuitenkin juuri tästä suunnasta sdp voisi löytää työnväen puolueelle sopivamman poliittisen strategian.
Tarvitaan vaihtoehtoja talouskasvulle ja työnteon lisäämiselle
Yksinkertaistaen yhteiskunta muodostuu kolmesta sektorista: julkisesta taloudesta, yksityisestä taloudesta sekä talouden ulkopuolisesta kansalaisyhteiskunnasta (vapaa-aika ja vapaaehtoistyö). Ns. kolmannen sektorin järjestöt toimivat osin yksityisen talouden ja osin vapaa-ehtoistyön rajapinnassa.
Mitä jos sdp lähtisikin ajamaan työväen etuja seuraavalla vaatimuslistalla:
- Työnteon jakamista tasaisemmin kaikille (= lisää vapaa-aikaa kaikille, vähemmän työttömyyttä, täystyöllisyys)
- Työnteon kokonaismäärän vähentäminen (= lisää vapaa-aikaa kaikille)
- Talouskasvun pakosta luopuminen (niin, mikä onkaan BKT:n ja hyvinvoinnin suhde toisiinsa?)
Edellisen vaatimuslistan mukaisilla toimenpiteillä olisi nähtävästi positiivisia vaikutuksia sekä julkisen talouden kestävyyteen että kansan hyvinvointiin:
- Työttömien määrä vähenisi, kun työt jaettaisiin tasaisemmin. Yhä useampi meistä eläisi arvokkaampaa elämää (sikäli kun palkkatyönteko on ihmisarvon mitta)
- Ihmisille jäisi enemmän vapaa-aikaa (a) huolehtia omasta terveydestään omaehtoisesti ja ennakoivasti, (b) huolehtia omasta perheestään, läheisistään ja lähiympäristöstään, sekä (c) rakentaa sosiaalista hyvinvointia edistäviä yhteisöjä. Tämä vähentäisi merkittävästi painetta tuottaa julkisia palveluja, kuten vanhustenhoitoa, jonka väitetään olevan keskeinen julkisen talouden haaste tulevaisuudessa
- Ihmiset eivät sairastuisi liiallisen työnteon ja jatkuvasti kiristyvän kilpailun mukanaan tuomiin stressisairauksiin, jolloin esimerkiksi kalliin psykiatrisen hoidon tarve vähenisi
Työntekemisen määrää on siis syytä tarkastella myös siitä näkökulmasta, mikä määrä työntekoa on kohtuullinen määrä. Toki palkkatyötäkin on tehtävä, jos ja kun olemme rahataloudessa ja ihmiset tarvitsevat rahaa elääkseen. Mutta vähentämällä palkkatyöntekoa ja keskittymällä muuhun kuin talouskasvun edistämiseen meille voisi jäädä aikaa keskittyä niihin asioihin, jotka todella tuovat meille hyvinvointia.
[quote]Nämä positiiviset vaikutukset vähentäisivät julkisen sektorin palveluiden tarvetta, jolloin julkisen talouden menokuri tulisi kuin itsestään hoidetuksi.[/quote]
VastaaPoistaYhtälailla kuin talouskasvun rummuttajat kaikkien ongelmien ratkaisijana samanlaiseen sinisilmäisyyteen näyttää kirjoittajakin lankeavan: se, että julkiselta sektorilta jää muutama tuhat mielenterveyshoitajaa ja psykiatria työttömäksi ei kyllä julkisen sektorin vajetta ratkaise.
Tässä on kohta valtaosa väestöstä ikääntynyttä ja vaikka nyt ajatuksena se, että lapset vaihtavat omien vanhustensa vaipat onkin kaunis, mahtaako tämä käytännössä onnistua? Onko paluuta enää siihen, että isovanhemmat asuvat jatkossa osana ydinperhettä, kun eivät enää yksin pärjää? Millä perheen isä ja äiti maksavat näiden hoidon? (Tai jos hoitavat itse, kuka käy töissä ja kantaa leivän kotiin?) Aikamoinen probleemi, jos isovanhempien lisäksi on vielä muutama omakin mukula hoidettavana.
Ajatuksena degrowth kuulostaa hienolta, mutta tähän liittyy yhtä lailla valtavasti käytännön ongelmia: rahaa kun ilmeisesti tarvitaan edelleen myös degrowth-yhteiskunnassa ja jos yksilön työn määrää vähennetään, tällöin vähenee yksilön käytettävän rahan määrä. Vastaavasti välttämättömyystarvikkeiden (kuten vaikkapa nyt asuntojen ja elintarvikkeiden) hinnat laukkaavat samaa tahtia ylöspäin - ja vielä pitäisi ottaa vastuu isovanhempien hoitamisesta kotioloissa ilman että oma terveys ei prakaa ja töissäkin ehtisi käydä? Missä kohti näet tämän yhtälön mahdollisena?
Kiitos hyvästä ja tarpeellista kommentista. Degrowthiin tosiaankin liittyy valtavasti käytännön haasteita, joiden selvittämiseen tarvitaan yhteisiä ponnisteluja. Mutta myös kasvutalouteen sisältyvät samat ongelmat eikä niitä ole ratkaistu myöskään kasvutalouden puitteissa.
VastaaPoistaEpäilet, että mahtavatko ihmiset enää ruveta huolehtimaan lähimmäisistään. Tätä totisesti toivon. Mutta minun toivomisellani tässä ei ole mitään väliä. Tiesitkö, että jo nykyinen kasvumallimme perustuu siihen, että vanhukset hoidetaan pääosin kotonaan niin, että heidän henkisestä ja sosiaalisesta hyvinvoinnistaan tulevat käytännössä joka tapauksessa huolehtimaan omaiset ja/tai palkkatyöstä vapaat vapaaehtoiset.
Tämä johtuu siitä, että hyvinvointi- ja terveystyö on pääosin käsin tehtävää työtä (toki osa hoidetaan lääkkeillä ja teknologisesti, mutta ei kuitenkaan merkittävästi vähentäen käsien tarvetta esimerkiksi vanhuspalveluissa). Eivätkä terveyshenkilökunnan kädet puolestaan lisäänny huolimatta siitä, kasvaako talous vai ei.
Mihin sitä talouskasvua siis tarvitaan, jos ja kun koulutettujen käsien määrä pysyy samana? Siihenkö, että kilpailemme filippiiniläisistä hoitajista japanilaisten, yhdysvaltalaisten ja etelä-korealaisten kanssa? Tätä kilpailua emme tule voittamaan, eikä tähän kilpailuun kannata rahalla lähteä. Kyllä filippiiniläiset tulevat tänne töihin, jos tulevat, siitä syystä että täällä on hyvä olla.
Nythän suuri osa terveysalan koulutetuista henkilöistä on päättänyt tehdä muita töitä (toimistotöitä, myyntitöitä, kehittämistyötä jne) kuin raskaita asiakastöitä, koska asiakastyöstä on jo tehokkuusmyllyssä tullut pakonomaista ja stressaavaa, pienellä palkalla.
Ehkä tulevaisuudessa degrowth-yhteiskunnassa päätämme käyttää BKT:sta huomattavasti suuremman osan terveys- ja sosiaalipalveluihin (ja teemme tämän siis hyvillä mielin tietysti, koska tämä on oikein ihmisyyden kannalta). Tämäkin kuitenkin pelastaa vain siltä, että terveyshenkilökunta ei joudu työttömäksi, mutta tämäkään ei lisää heidän käsiään. Omaisten ja vapaaehtoisten työtä siis tarvitaan.
Degrowth tarkoittaa, kuten vihjaatkin, tuotannon ja kulutuksen vähentämistä sekä työn vähentämistä, mutta toki järkeviä töitä edelleen kannattaa tehdä. Vähentäminen tarkoittaa toki myös käytettävän rahan määrän vähentymistä. Mutta kun nämä kaikki vähennykset tehdään turhakkeista, niin meillä jää silti aikaa ja rahaa oikeisiin asioihin: hyvinvointiin, terveyteen, kauniisiin asioihin. Emme tällöin tarvitsekaan sitä rahaa niin paljon. Rahan määrä ei siis ole olennainen asia, vaan hyvinvointi.
Romanttisesti kuvasit, kuinka leivän eteen on tehtävä töitä, jolloin ei jäisi aikaa huolehtia vanhemmista. Suurin osa suomalaisista kyllä tienaa leivän, asumisen ja muut perustarpeet jo kolmen päivän työviikolla, ja muiden osalta tulonjaon tasaaminen korjaa tilanteen. Perustulo on tässä yhtälössä hyvä ratkaisumahdollisuus. Loput työpäivät meillä menevät turhakkeiden tuottamiseen ja ostamiseen - ja juuri näistä voitaisiin nyt tinkiä.
Kun tekee turhakkeita tuottavia palkkatöitä vähemmän ja kun käyttää vähemmän aikaa turhakkeiden kuluttamiseen, jää enemmän aikaa isovanhempien ja yhteisöjen hoitamiseen sekä oman terveyden ylläpitoon.
Siis vastaus kysymykseesi: tällä tavalla näen tämän yhtälön mahdollisena.
Pieni korjaus edelliseen: kyllä terveydenhuollon BKT-osuuden lisäämisellä toki saataisiin myös koulutettua lisäkäsiä terveydenhuoltoon - mutta tämä ei ole ainakaan kasvumallissa ollut tavoite. Päinvastoin, nykyisessä yhteiskunnassammehan pyrimme vähentämään terveydenhuollon BKT-osuutta, "tehokkuuden nimissä" (vaan ei hyvinvoinnin nimissä).
VastaaPoista