Tarvitseeko degrowth-liike lisää faktoja vai parempaa dialogia?

Degrowth-projektin myötä olemme huomanneet, että keskustelu jumittuu helposti väittelyksi, jonka puitteissa reflektiivinen keskustelu on vaikeaa. Talouselämässä julkaistun talouskasvukriittisen kirjoituksemme herättämä keskustelu toimii hyvänä esimerkkinä: talouskasvukriitikot ovat tukeneet argumenttejamme, kasvumyönteisemmät ovat argumentoineet talouskasvun välttämättömyyden puolesta.

Argumentit viuhuvat, kaikki väittävät olevansa luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin puolella, mutta yhteisen näkemyksen rakentaminen vaikuttaa kaukaiselta.

Rintamalinjat ovat tutut:

• Perinteinen kansantaloustiede argumentoi kasvun puolesta: luonnon ja ihmisten hyvinvointiin liittyvät haasteet voidaan korjata talouskasvun ja siihen sisältyvän innovaatiotoiminnan avulla.

• Luonnon hyvinvoinnista huolestuneet toimijat pitävät kasvua syynä luontoa kohdanneisiin ja uhkaaviin katastrofeihin, ja vaativat luontoa tuhoavan talouskasvun rajoittamista sekä luonnon kestävyyttä edistävien innovaatioiden rahoittamista.

• Ihmisten hyvinvoinnista huolestuneet pohtivat talouskasvun mukanaan tuomaa ahdistusta (stressi, lisääntyvä mielialalääkkeiden käyttö, sosiaalisen elinpiirin kaventuminen).

• Poliittiset puolueet (oikealta, vasemmalta, keskeltä ja sivulta) pyrkivät löytämään optimaalisen ratkaisun yhtälöstä, joka mahdollistaisi sekä kansantalouden kasvun että luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin (talouslaskun myyminen äänestäjille kun on ymmärrettävästi haasteellista).

• Degrowth-taloustieteen edustajat (esim. Tim Jackson) argumentoivat kestävämmän talousjärjestelmän puolesta ja rakentavat malleja, joiden puitteissa talouskasvun väheneminen tai tasaantuminen ei johda kriiseihin.

• Tutkijat katsovat maailmaa jostain yksittäisestä näkökulmasta tai tarjoavat pluralistisen, eri näkökulmia yhdistelevän näkökulman.

Keskustelu näistä rintamalinjoista lähtien on haasteellista, koska argumentit eivät kohtaa. Ongelmana ei ole se, etteikö kullakin osapuolella olisi argumentteja oman näkemyksensä tueksi. Ongelmana on se, että keskustelussa esitetään teesejä ja antiteesejä, mutta ei kunnolla pyritä synteeseihin – uusiin yhteisiin näkemyksiin.

Sinänsä on mielenkiintoistakin kuunnella keskusteluja, joissa eri rintamalinjat ovat selkeitä – tämä auttaa meitä hahmottamaan, missä rintamalinjat kulkevat. Tällainen hyvä keskustelu nähtiin esimerkiksi Sosiaalifoorumin degrowth-seminaarissa. Tämänkaltaisten keskustelujen ongelma on kuitenkin se, että ne eivät useinkaan vie eteenpäin kohti jaettuja näkemyksiä, jotka voisivat toimia demokraattisen päätöksenteon pohjana.

Mikä avuksi? William Isaacs on tutkinut dialogin käymistä ja sen mahdollisuuksia synteesien muodostamisessa. Dialogin käyminen on periaatteiltaan yksinkertaista – tarvitaan aitoa kuuntelemista, toisten kunnioittamista, odottamista (liian nopeiden johtopäätösten lykkäämistä) ja suoraan puhumista. Mutta toteutukseltaan aito dialogi on varsin haasteellista.

Dialogin avain on Isaacsin mukaan odottaminen: kuuntelu ilman vastarintaa. Yleensä kuitenkin toimimme toisin, erityisesti kun keskustelupöydän toisella puolella on “vastustaja”. Vaistomaisesti alamme puolustautua. Hyppäämme nopeisiin johtopäätöksiin, tuotamme vastauksemme selkärangasta. Tämä (tiedostamaton) vastarinta vie pohjan paitsi oman pään sisäiseltä reflektiiviseltä pohdinnalta myös yhteiseltä reflektiiviseltä keskustelulta. Keskustelu ajautuu väittelyksi: parhaimmillaan taitavaksi väittelyksi (jossa dialektisesti taitavin voittaa) ja pahimmillaan ei-rakentavaksi väittelyksi (jossa vahvin voittaa).

Kuuntelu ilman vastarintaa ei ole helppoa. Tämä vaatii omien taustaoletusten kyseenalaistamista. On opittava kuuntelemaan omia impulsseja ja puolustusmekanismeja – ja pohtimaan, mistä ne nousevat. Minkälaisia tiedostamattomia ajattelurutiineja on taustalla? Minkälaisesta kulttuurisesta taustasta ne nousevat? Miksi ajattelen niin kuin ajattelen?

Degrowth.fi -projektin tavoitteena on päästä faktoja korostavan väittelyn pinnan alle. On toki tärkeää tuntea myös ns. faktatiedot (joiden faktaisuudesta on tietysti aina erimielisyyttä), mutta ennen kaikkea pyrimme tarkastelemaan yhteiskunnassa vaikuttavia jaettuja, tiedostamattomia kulttuurisia käytäntöjä, jotka ovat kunkin yksittäisen toimijan tai toimijaryhmän ajattelun ja toiminnan taustalla.

Kysymme mm. miten tiedostamattomat käytäntömme ohjaavat toimijoita ja estävät yhteistä ratkaisuntavoittelua? Miten toimijat voivat tulla näistä käytännöistä tietoiseksi? Miten niiden ylitse voitaisiin päästä? Nämä ovat olennaisia kysymyksiä, jotta voimme käydä aitoa dialogia ja murtaa totutut rintamalinjat.

Lisäfaktat tuskin väittelyitä ratkaisevat puoleen tai toiseen – tarvitaan pikemminkin aitoa dialogia tiedossamme jo olevista faktoista.