Enviro-capitalists: hyvää tehden, voittoa tehden?

Terry L. Andersonin ja Donald R. Lealin kirja "Enviro-Capitalists: Doing good while doing well" antaa lupaavia lupauksia:

"Enviro-Capitalists persuasively demonstrates why Americans should turn to entrepreneurs in the private sector rather than the federal government to guarantee the protection and improvement of environmental quality."

Yksi pääteeseistä kirjassa on, että valtion keskeinen tehtävä olisi yrittäjyyden turvaaminen, koska yrittäjät ovat parhaita keksimään keinot myös ympäristön suojelemiseksi ja kohentamiseksi. Valtion tulisi mahdollistaa yrittäjyys turvaamalla kaksi asiaa:

1. Ympäristöresursseille (maa, metsä, vesi, eläimet jne.) tulisi määritellä selkeät omistusoikeudet, ml. vapaa omistusmahdollisuus yksityisyrittäjille.
2. Omistusoikeuksille tulisi määritellä selkeät ja vapaat vaihdantaoikeudet niin, että yrittäjä voi keksiä parhaat tavat hyödyntää ja kohentaa omistuksensa arvoa vapailla markkinoilla.

Anderson ja Leal määrittelevät siis kapitalismin ennen kaikkea näiden kahden käsitteen kautta: vapaa omistusoikeus ja vapaa vaihdantaoikeus.

Kirjassa kuvataan useita tapauksia, joissa nämä oikeudet tuottavat ympäristön kannalta hyvän lopputuloksen: ympäristöä ja eläimiä suojellaan ja/tai ympäristön ja eläimistön tilaa kohennetaan. Vastakkaisina esimerkkeinä esitellään tapauksia, joissa virkamiesten päättämättömyys ja kyvyttömyys rakentaa arvoa tuhoavat luontoa, päinvastaisista toiveista ja haluista huolimatta.

Esimerkiksi metsien suojelu onnistuu, kun metsänomistaja määrittelee metsän virkistysarvolle ja metsästysarvolle hinnan, ja investoi saamistaan tuloista osan metsän kohentamiseen ja eläimistön monimuotoistamiseen. Saastunut joki saadaan puhdistettua ja kalakanta elvytettyä, kun viranomaiset lopettavat sääntelyn ja antavat yrittäjälle oikeuden hyödyntää kalastusoikeuksista saatavia tuloja joen kunnostamiseen.

Lintukannat saadaan elvytettyä, kun lintumaat annetaan yksityisen säätiön haltuun niin, että lintujen ryöstömetsästys saadaan loppumaan. Afrikan norsut, seeprat ja leijonat pelastetaan, kun yrittäjille annetaan oikeus perustaa suojelualue, jossa norsujen, seeprojen ja leijonien metsästyksestä tehdään maksullista ja tulot käytetään suojelualueen ylläpitoon.

Tämä kaikki kuulostaa hyvältä - ja myös on monella tavalla hyvää! Kuvatuissa tapauksissa yrittäjät ovat ottaneet ympäristön suojelun tosissaan, ja ovat keksineet innovatiivisia tapoja hyödyntää omistusoikeuksiaan metsien, vesien ja eläinkantojen suojeluun.


Kirjan ongelma on, että Anderson ja Leal eivät nosta esille kolmatta keskeistä ympäristö-yrittäjyyttä edistävää tekijää, jonka he ovat kyllä kuvanneet kirjassaan useasti, mutta eivät syystä tai toisesta nosta osaksi ympäristö-kapitalismin eetosta:

• Käytännössä kaikissa kirjassa kuvatuissa esimerkeissä ympäristön kannalta hyvien tulosten takana on ollut yrittäjän lähtökohtaisesti ympäristön ja eläinten suojeluun tähtäävä arvopohja.

Anderson ja Leal toteavat useimmissa esimerkeissä, että kuvatuille yrittäjille voiton tekeminen ei ole keskeinen motiivi. Monissa tapauksissa yrittäjät ovat jopa tehneet pitkään tappiota tai saaneet vain marginaalisia tuloja. Kirjassa kuvatuissa tapauksissa yrittäjän keskeinen motiivi on siis ollut ympäristön ja eläinten suojelu. Yrittäjä on nähnyt ympäristön ja eläinten suojelun arvon.

Kirjassa kuvattu kapitalistinen toimintamalli (yksityisen omistus- ja vaihdanta-oikeuksien turvaaminen) voi hyvinkin olla toimiva mekanismi ympäristön ja eläinten hyvinvoinnin edistämiseksi, mutta vain jos yrittäjällä on hyvä arvopohja - etten sanoisi ei-barbaarinen arvopohja.

Hyvä arvopohja ei kuitenkaan välttämättä riitä sekään. Kapitalistiselta vihreän talouden yrittäjältä vaaditaan myös varovaista suhtautumista siihen, mikä on arvokasta ja mikä ei, ja mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei.

Kirjassa esimerkiksi kuvataan monia ratkaisuja, joissa yrittäjä on päättänyt, minkälainen suojelu on tärkeää: minkälaista metsää suojellaan, mitä eläimiä suojellaan, jne. Yrittäjän keinot suojella arvokkaaksi kokemiaan asioita voi tapahtua yhtäältä hinnanmäärittelyn ja toisaalta investointipäätöksien kautta. Yrittäjä voi pyytää asiakkailta (metsästäjät, metsän virkistyskäyttäjät) korkeata hintaa arvokkaaksi kokemistaan resursseista, tai sitten yrittäjä voi ohjata investointejaan kohteisiin, jotka kokee arvokkaiksi.

Samalla kun yrittäjä tekee näitä arvovalintoja, hän tulee tehneeksi myös arvottomuuden määrittelyä: mitkä eläimet jäävät hinnoittelematta, minkälainen luonto ei tule suojelluksi? Toisaalta kysymykseksi nousee myös sellaiset luonnonsuojelukohteet, joita asiakkaat eivät arvosta: kannattaako yrittäjän suojella esimerkiksi seeproja siitä huolimatta, että "seeprantappomarkkinat" eivät olekaan lukratiivisia?

Oikeudenmukaisuus nousee esille myös asiakkaiden suhteen: onko oikein, että vain suhteellisesti rikkaat voivat hyötyä esimerkiksi metsän virkistys- ja metsästysarvosta? Entä köyhät, joilla ei ole varaa ostaa virkistyskäyntiä tai kalastusoikeutta? Tässäkin yrittäjän moraali tulee koetteille, ja ilokseni voin todeta että Andersonin ja Lealin kuvaamista yrittäjistä monet tunnistavat myös tämänkaltaisen oikeudenmukaisuuden tarpeen.

Ympäristökapitalismi voi ehkä olla toimiva ympäristönsuojelun mekanismi tulevaisuuden degrowth-yhteiskunnassakin. Mutta väitän, että ympäristönsuojelu onnistuu yrittäjältäkin vain silloin, kun hänen arvopohjansa on kunnossa. Ja tämä arvopohja ei voi ensisijaisesti korostaa voittoa yrityksen omistajille - keskiössä tulee olla yhteiskunnallisen arvon tuottaminen. Voi olla tarpeen, että yhteiskunnassa pohditaan laajemminkin yritystoiminnan keskeisten instituutioiden muutostarpeita.

Ajankohtaista vertailukohtaa "ympäristö-yrittäjyyden" arvopohjaan saadaan esimerkiksi öljyalan yrityksistä: BP Meksikonlahdella ja öljytuhot Nigeriassa.

Ekonomistin kauhu: talous kasvaa, työttömyys pahenee

STT/HS-uutinen: Valtiovarainministeriön mukaan seuraavien kahden vuoden aikana talouskasvu vakiintuu 2,5 prosentin tasolle, mutta työttömyys jatkaa edelleen pahenemistaan.

Quo vadis, talouspolitiikka? Politiikan keskeinen tavoite on ollut, että talous on saatava vakaalle kasvu-uralle, jotta työttömyys ei kasvaisi. Nyt kun tämä selitys ei enää kanna, odotamme mielenkiinnolla, mistä löydetään seuraava perustelu talouskasvulle.

Miksi talouskasvu pidetään tehohengityksessä, pääministeri Kiviniemi?

Jatkuvan kasvun aritmetiikkaa

Mitä jatkuva kasvu oikeastaan tarkoittaa? Mitä tapahtuu, jos esimerkiksi energiankulutus jatkaa prosentuaalista kasvuaan seuraavat sata vuotta?

Opettavainen video jatkuvan kasvun aritmetiikasta:

Degrowth ei ole ääriliike, jolla on talouslaskufetissi

Aamulehti-blogissa Jaakko Koivula kirjoittaa, että degrowth-liike on "lampaiden moraalia ja pysähtyneisyyttä". Hän tekee johtopäätöksiä, jotka perustuvat vääriin olettamuksiin. Koivula kirjoittaa, että:

"Tilalle tarjotaankin mieluummin pysähtyneisyyden tilaa, jossa kilpailu olisi kielletty, yksilö alistettu ja ihmisrotu rauhoitettu tajuttomaksi."

"Degrowth-liike onkin siis ilmeisesti liikenteessä muuttaakseen koko ihmisluonnetta. Kilvoittelu, itsensä ylittäminen ja rohkeus kuohittaisiin pois. Jäljelle jätettäisiin lammaskatras, joka pyörisi sävyisästi ympyrää tutulla ja turvallisella kedollaan."

Lukemalla esimerkiksi tätä blogia tai suomenkielistä Wikipediaa Koivula olisi voinut havaita, että hän on haukkuu väärää puuta. Esimerkiksi sana "vapaus" tulee kohtuullisen monta kertaa mainituksi Wikipediassa:

"[Degrowth-liikkeen] keskeiset periaatteet ovat:
1. Tasa-arvo kaikissa suhteissa/rakenteissa: talous, sukupuoli, etnisyys, tieto, luonto (vapaaksi hierarkioista)
2. Kohtuullisuus ja ympäristöön sopeutuminen (vapaaksi kasvupakosta)
3. Yhteistyö (vapaaksi individualistisesta kilpailusta)
4. Yhteisöllinen omavaraisuus eli yhteisvaraisuus (vapaaksi riippuvuuksista ja riistosta)
5. Kansan valta (vapaaksi pääoman ylivallasta)
6. Ylisukupolvinen vastuullisuus (vapaaksi lyhytnäköisestä ahneudesta)

Tässä blogissa otsikolla "Degrowth käsitteenä ja liikkeenä" olemme kirjoittaneet:

"On tärkeää havaita, että degrowthin ei tule määritelmänä eikä liikkeenä tuottaa uusia pakkoja talouskasvun pakon tilalle. Fournier on tässä eksplisiittinen: jos talouslasku vaikuttaakin välttämättömältä, on degrowthin mukaista pyrkiä tätä kohti vapaaehtoisen päätöksenteon ja demokratian kautta. Degrowth kritisoi siis muitakin "pakkoja", jollaisia voi nousta yhteiskunnalliseen keskusteluun esimerkiksi luontoa tai yhteiskuntaa kohtaavien kriisien yhteydessä. Degrowth kritisoi näin ollen myös mahdollista "luonnonsuojelutyranniaa" tai "sosialismityranniaa.""

Olemme jo pidempään ihmetelleet, kuinka tästä päinvastaisesta argumentoinnista huolimatta degrowth-liike jatkuvasti redusoidaan yksisilmäiseksi talouslaskun junttaliikkeeksi. Siitä, että talouskasvu kyseenalaistetaan, ei loogisesti seuraa sitä, että talouslasku on ainoa kategorinen vaihtoehto.

Shalom Schwartzin arvoteoriasta saamme apua argumentointiin. Suomeksi tätä arvoteoriaa on käsitellyt Martti Puohiniemi. Schwartzin arvoteoriassa ihmisillä ja yhteiskunnilla on kaksi keskeistä arvojännitettä:

• Muiden huomiointi vs. itsensä korostaminen
• Avoimuus muutokselle vs. säilyttäminen

Näiden jännitteiden ääripäät eivät ole itsessään hyviä tai pahoja. Tärkeää on, että ääripäiden osalta ei tehdä ylilyöntejä, vaan pyritään tasapainottelemaan ääripäiden välillä. Jos ääripäät saavat ylivallan, niin ollaan pitkällä tähtäimellä vaikeuksissa.

Itsensä korostamiselle on tarvetta esimerkiksi niin, että itsestäänkin on tärkeää pitää huolta – mutta jos pitää huolta vain itsestään, niin yhteiskunta kärsii. Jos pelkästään huomioi muita, niin omasta itsestään huolenpito voi traagisestikin unohtua.

Avoimuus muutokselle on hyväksi, koska muutoinhan emme kykenisi kehittymään tai tekemään esimerkiksi uudenlaisia arvovalintoja. Mutta samanaikaisesti äärimmäinen muutosavoimuus voi viedä meidät nykyisenlaiseen teknologia-utopistiseen maailmaan, jossa kaikki on mahdollista ja mikään ei ole pyhää. Tarvitaan siis myös säilyttämisen henkeä, jossa varjellaan sitä kauneutta, jota maailmassa on, ennen kuin se on vaarassa tuhoutua.

Nykyisen kilpailuyhteiskunnan barbaarinen eetos perustuu valitettavasti kahteen ääripäähän: itsensä korostamiseen ja muutosoptimismille.

Itsensä korostaminen näkyy muutamina keskeisinä barbaarisina hyveinä: voittaminen, yksilön voiton maksimointi ja statuskilpailu ovat keskeiset hyveemme. Nämähän ovat tietysti liberaalin markkinateorian keskeisiä peruskiviä.

Muutosoptimismi on puolestaan vienyt meidät kohti teknologiautopiaa, jossa uskomme voivamme insinööristää ihan mitä tahansa. Kuvittelemme, että luonnon ja ihmisten kauneus voidaan mitata, mallintaa, optimoida, ja antaa tietokoneiden hallittavaksi. Ympäristökatastrofit eivät ole ongelma, koska teknologia kyllä ratkaisee eteen tulevat ongelmat. Todellisuus on toista: olemme esimerkiksi ilmastokysymyksessä jo antautuneet 2:n lämpöasteen nousulle, ja pyrimme vain estämään suuremman nousun.

Näiden ääripään arvojen vastapainoksi tarvitaan myös pehmeämpiä arvoja: muiden huomiointia ja säilyttämistä. Tästä ei kuitenkaan seuraa sitä, että oman edun tavoittelu tulisi kokonaan kieltää eikä sitä, että meidän tulisi kokonaan luopua muutosoptimismista.

Degrowth ei ole ääripään liike, vaan nimenomaan pyrkii paljastamaan nykyisen kasvuparadigman ääribarbaarisuuden sekä edistämään yhteiskunnan kehittymistä kohti tasapainoa edellä esitettyjen ääriarvojen välillä.

Talouselämä: Kasvu hiiteen, sanoo onnellisuusväki

Tämänpäiväisessä Talouselämä-lehdessä Onnellisuustalous-seminaarin satoa.

Minne menet, innovaatiopolitiikka? Onnellisuustalous-seminaarin satoa

Olin tänään ViSiLi-ajatuspajan järjestämässä Onnellisuustalous-seminaarissa pitämässä degrowth.fi -projektin nimissä esityksen otsikolla Degrowth - Onko mahdollista luopua talouskasvusta. Esitys kokoaa yhteen aiemmin tässä blogissa esittämiämme ajatuksia. Esityksen pdf-version voit ladata täältä.

Yksi uusikin ajatus mahtui mukaan liittyen innovaatiopolitiikkaan:

Käytännössä Suomen ja EU:n innovaatiopoliittiset ohjausmekanismit on suunnattu talouskasvua edistäviin innovaatioihin - osin enemmän ja osin vähemmän vihreisiin ja kestäviin ratkaisuihin. Se mitä ei juurikaan rahoiteta, ovat sellaiset aidosti uudet hyvinvointiratkaisut, jotka pohjautuvat johonkin muuhun kuin talouskasvuun.

Innovaatiorahoituksessamme kaikki munat on laitettu samaan talouskasvukoriin. Odotetaan, että teknologiakana munii meille hyvinvoivan kasvutulevaisuuden. Mutta yhtään munaa ei odoteta siltä pieneltä mustalta joutsenen poikaselta, joka unelmoi hyvinvointimme vapauttamisesta talouskasvun ikeestä.

Innovaattori, joka löytäisi keinon vapauttaa luonnon ja ihmisen hyvinvoinnin talouskasvun ikeestä olisi varmasti ansainnut sekä taloustieteen että rauhan Nobelinsa vuonna 2050!

Tällaisen epäortodoksisen innovaation löytämiseen kannattaisi uhrata yksi jos toinenkin riskieuro, mutta nyt kaikki eurot on suunnattu nykyjärjestelmän ylläpitoon ja sen seuraavan Nokian löytämiseen. Kaksi esimerkkiä:

• Suomen innovaatiopolitiikassa on tehty aikamoinen munaus, kun Tilastokeskus on joutunut kieltäytymään lähtemästä mukaan EU:n Beyond GDP -projektiin. Suomi hakee talouskasvua, kun muu Eurooppa jo on ymmärtänyt, että tulevaisuus on muualla. Ministeri Kiviniemi: miksi tällainen ratkaisu?
  
  
• Suomen laki Sitrasta määrittelee, että Suomen itsenäisyyden juhlarahaston tarkoitus on edistää Suomen kehitystä, talouden määrällistä ja laadullista kasvua sekä kansainvälistä kilpailukykyä ja yhteistyötä. Sitran työntekijöiden on siis suorastaan laitonta osallistua sellaisiin innovaatioprojekteihin, joissa hyvinvointia haettaisiin - hui kauhistus - jopa laskevasta taloudesta. Ministeri Pekkarinen: miksi tähän ei haeta pikaista muutosta?
  

Vanhanen/Kiviniemi, Katainen, Urpilainen ja Sinnemäki: Eiköhän lähdetä seuraavassa hallitusohjelmassa suuntaamaan innovaatiosysteemiä uudelleen - pois jähmettyneestä talouskasvupakosta kohti aidosti uusia hyvinvoinnin lähteitä?

Julkisen keskustelun puheasemat tasapainoon

Degrowth-keskustelua käydään Suomessa vielä täysin epäsuhtaisista, jämähtäneistä puheasemista, kuten mm. EK:n johtajan Jukka Koiviston kommenteista degrowth-piknikin yhteydessä voidaan todeta. Degrowth-liike joutuu perustelemaan itseään tavalla, joka vääristää julkisuudessa orastavaa keskustelua ja päästää muut osapuolet liian helpolla.

Koivisto toteaa: "Elämme hyvinvointiyhteiskunnassa Suomessa ja jos hyvinvointiyhteiskuntaa halutaan ylläpitää niin se edellyttää, että meillä on talouskasvua." Tällainen yksipuolinen tokaisu ilman perusteluja ei enää saa mennä läpi!

On vähintäänkin harhaanjohtavaa sanoa, että talouskasvua tarvitaan ylläpitämään hyvinvointiyhteiskuntaa. Kasvun varjolla on tuotettu viime vuosina, tietyn elintason saavuttamisen jälkeen jotain aivan muuta:

• Varallisuus kertyy harvoille, jopa Suomessa (esim. Tilastokeskus 2007 ja 2008), vaikka päinvastoin sen tasainen jakautuminen johtaisi hyvinvointiin (esim. Wilkinson ja Pickett 2009).
• Suuri osa työntekijöistä, myös Suomessa (esim. Tilastokeskus 2008), voi työssään pahoin; avaintekijöitä ovat kiire, stressi, tehostaminen.
• Tuottaja-kuluttajat (ent. kansalainen) rakentavat identiteettiään tuotteiden, palveluiden ja brändien varaan.
• Luonnon elinvoima ja jatkuvuus on monin paikoin tuhoutunut tai vaarassa tuhoutua (esim. Rockström et al. 2009).

Talouskasvua tarvitaankin talouskasvun itsensä vuoksi. Talouden pitää nousta, jotta julkinen talous pysyisi yksityisen perässä ja jotta voisimme maksaa velat ja täyttää osakkeenomistajien toiveet. Talouden pitää nousta, jotta voisimme kilpailla muiden nousevien talouksien kanssa. Talouden pitää nousta, jotta voisimme palkata muut huolehtimaan meistä ja läheisistämme kun emme itse töiltämme ehdi tai kykene.

Jatkuva talouskasvu, jos se ei pian muutu laadultaan radikaalisti erilaiseksi kuin nykyinen, on epätodennäköinen:

• Maapallo on rajallinen; talouskasvu on irtautunut materiaalisesta tuotannosta, mutta ei lähellekään tarpeeksi, jotta se mahtuisi planeetallemme (esim. Global Footprint Network).
• Teknologinen kehitys ei ole antanut viitteitä, että se ehtisi korjata tilanteen ajoissa muun muassa energiatuotannon osalta. Vähähiilistymisen sekä jätteenkäsittelyn ja muun kehityksen pitäisi olla hurjan nopeaa (esim. Jackson 2009).
• Jos edellyttäisimme (!), että talouskasvu tulee synnyttää elämää arvostavalla ja tasa-arvoisella tavalla, tuotanto ja sen kasvu kävisivät heti mahdottomaksi. Valtaosa tuotteista syntyy oloissa, joita suomalainen ei voi katsoa tuntematta häpeää.

Näistä lähtökohdista on hyvin kyseenalaista lopettaa keskustelu sanomalla, että talouskasvua tarvitaan hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Ensinnäkin on selvää, että vaihtoehtoja talouskasvun paradigmalle on vakavissaan vähintään pohdittava. Toiseksi, näyttää lupaavammalta pohtia hyvinvointia muun kuin talouskasvun näkökulmasta.

Jotta voimme rakentaa hyvinvoivaa yhteiskuntaa, nykyisten toimijoiden on tultava ulos poteroistaan. Lopulta on yhdentekevää nouseeko vai laskeeko talous milloin milläkin mittarilla, mutta ihmisten ja luonnon hyvinvointi niin meillä kuin muuallakin on turvattava mahdollisimman hyvin. Tähän vaaditaan rehellistä keskustelua.

Neljä tapaa reagoida talouspuheeseen

Eräs degrowth.fi -projektin päätavoitteista on problematisoida kaikkialle levittäytynyttä talouskeskeistä ajattelua ja tuoda esiin vaihtoehtoja. Taannoisessa Suomen Attacin organisoimassa paneelikeskustelussa filosofi Thomas Wallgren esitti neljä erilaista tapaa suhtautua talouspuheeseen. Tämä jäsennys on varmasti hyödyllinen myös degrowth-liikkeelle:

1. Osallistuminen. Ensimmäinen vaihtoehto on mennä mukaan talouspuheeseen, mutta niin, että pidetään kiinni kestävistä arvoista. Tästä on kyse, kun pyritään kehittämään ekologista ja sosiaalista hyvinvointia ja tasa-arvoa painottavia talouslaskumalleja.

2. Immanentti kritiikki. Toisaalta talouspuhetta voidaan tarkastella sisältä käsin: minkälaisia logiikoita ja paradokseja talouspuhe sisältää? Minkälaisiin ratkaisuihin se pitkälle vietynä päätyy? Tämänkaltaisella kritiikillä on pitkä perinne, johon Jakke Holvas tarjoaa tuoreita näkökulmia väitöskirjassaan Talousmetafysiikan kritiikkiä.

3. Rajaus. Kolmas vaihtoehto on määritellä talouspuheelle rajat, joiden puitteissa sen annetaan vaikuttaa. Tässä kohtaa on mielestäni syytä huomioida laajaa kiinnostusta herättänyt käsite onnellisuustalous. Liittyykö siihen sivuvaikutuksia, joiden myötä onnellisuudesta tehdään mitattava, hallinnoitava ja jopa myytävä kohde? Tulisiko jotain kuitenkin jättää talouden ulkopuolelle?

4. Marginalisointi. Taloutta voidaan myös paeta; se voidaan jättää omaan arvoonsa (ks. Fournier 2008). Tällöin yhteiskuntaan syntyy tilaa talouden ulkopuolisille olemisen ja tekemisen tavoille. Talouspuheen ja -ajattelun unohtaminen lienee useimmille näistä neljästä reagointitavasta haastavin. Kun talouden on oikein hyvin sisäistänyt, vaihtoehtojen etsiminen saattaa vaikuttaa mielettömältä.

Kokoomuksen vihreä manifesti perustuu epäloogisuuksiin

Kokoomukselle vihreällä on 5 miljoonaa sävyä - mutta vain yksi talouskasvun sävy:

"Meidän mielestämme talouskasvu on ympäristötekojen edellytys ja vastuullinen markkinatalous luonnonsuojelijan työkalu. Ilman toimivaa taloutta ei nimittäin ole hyvinvointia, ja vain hyvinvoiva kansakunta pystyy toimimaan kestävän kehityksen oppien mukaan. Samoin vain menestyvä yritys pystyy kehittämään ympäristöystävällisempiä tapoja toimia."

Fordillakin oli myynnissä mallista T monia värivaihtoehtoja - kunhan auton väri vain oli musta.

Kokoomus perustelee ylläolevassa tekstissä talouskasvun pakkoa ainakin kahdella "itsestäänselvyydellä", jotka eivät kestä tarkempaa tarkastelua:

1. Talouskasvu = ympäristötekojen edellytys = vastuullinen markkinatalous = toimiva talous = hyvinvointi.

Väärin. Vastuullinen tai toimiva talous ei tarkoita samaa kuin talouskasvu. Vastuullinen ja toimiva talous voi tarkoittaa myös sitä, että talous pienennetään siihen välineelliseen rooliin, joka sille väistämättä kuuluu. Talous on vain vaihdannan väline, ei itseisarvo. Itse asiassa ympäristötutkimuksen ja sosiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta näyttää todennäköiseltä, että vastuullinen ja toimiva talous saavutetaan siten, että talouskasvun tavoittelemisesta luovutaan (esim. Jackson 2009).

2. "Vain menestyvä yritys pystyy kehittämään ympäristöystävällisempiä tapoja toimia."

Tässä tehdään vähintäänkin epäsuorasti seuraavanlainen looginen hyppäys: menestyvä yritys = talouskasvua edistävä yritys. Eikö kokoomuksen koko manifesti kuitenkin pohjimmiltaan perustu siihen, että meistä jokainen voi arkipäivässään edistää ympäristöystävällisyyttä? Pitääkö meidän kyetä yhtiöittämään nämä arkipäivän toimemme ja tekemään niistä bisnestä, jotta meidät hyväksytään todellisiin "menestyviin yrityksiin", jotta ympäristötekomme olisivat jotenkin vielä "parempia"?

Väärin. Vastuullisen yrityksen menestyksen mitta vastuullisessa, todella kestävässä yhteiskunnassa ei ole se, kuinka paljon rahallista voittoa yritys tekee tai kuinka paljon se edistää talouskasvua. Menestyksen mitta on se, edistääkö yritys ihmisten ja luonnon hyvinvointia - eikä tässäkään määrä korvaa laatua.

Yhteiskunnallisesti menestyvä "kestävä yrittäjä" voi esimerkiksi keksiä keinoja vapauttaa ihmiset tuotannon ja kulutuksen oravanpyörästä, vähentäen heidän materiaalista ja ei-materiaalista kulutustaan, lisäten mahdollisuuksia pysähtymiseen ja hengenravintoon talouden ulkopuolella. Taloudellisella toimeliaisuudella ei tällaisen yrittäjyyden piirissä ole välttämättä mitään roolia. Talouskasvu ei ole kestävän yrityksen menestyksen mitta.

Yksinkertaistaen: talouskasvun ideologia tulee kertakaikkiaan irtikytkeä luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin tavoittelusta. Talous on vain väline - eikä välineitä tule koskaan asettaa kyseenalaistamattomiksi päätavoitteiksi.

Barbaarisuus ei katso puoluetta

Kasvumania on vahvasti sidoksissa barbaariseen voittamisen etiikkaan. On tärkeää ymmärtää, että barbaarinen eetos ei katso puoluetta.

Kapitalismin ytimessä olevat instituutiot - raha ja yksityinen omaisuus - toki lyövät luontevasti kättä barbaarisen voitontavoittelun ja keräämisvimman kanssa. Mutta samalla tavalla kommunistisessa Neuvostoliitossa kasvukilpailu viisivuotissuunnitelmineen oli ihanne, jota tavoiteltiin luonnosta ja ihmisistä piittaamatta. Kiinalainen nykymalli on sekoitus keskusohjausta ja vapaita markkinoita, ja tämä näyttäisi olevan tuplasti kasvutehokasta.

Voidaan itse asiassa todeta, että nykypolitiikasta on kaikessa post-poliittisuudessaan tullut ideologiatonta. Tai oikeastaan politiikalla on vain yksi ideologia: globaaliin kilpailuun kietoutunut talouskasvu. Pääministerimme on Hunni Attila.

Degrowth-talous ja degrowth-yhteiskunta ovat mahdollisia skenaarioita vain, jos pystymme purkamaan nykypolitiikan barbaarisen eetoksen (ks. kuva). Kestävän kehityksen, vihreän kasvun ja (edesmenneen) pohjoismaisen hyvinvointivaltion eetos on asteen verran kapitalismia ja kommunismia ei-barbaarisempi, mutta globaalin kilpailun "pakko" on hilannut myös niitä kohti barbariaa.

Degrowth-yhteiskunnassa on oma paikkansa julkiselle omaisuudelle ja ohjaukselle, yksityiselle omaisuudelle ja taloudelle, sekä talouden ulkopuoliselle kansalaistoiminnalle. Näiden sisältö on kuitenkin todennäköisesti löydettävä uudelleen. Julkinen ohjaus tarvitsee uutta politiikkaa, jota ohjaa ihmistä ja luontoa arvostava utopia. Yksityinen talous ja kansalaistoiminta löytävät uusia suuntia normeista ja instituutioista, jotka tukevat huolenpitoa ihmisistä ja luonnosta.

Barbaareja ei voiteta muureja tai armeijoita pystyttämällä, vaan lisäämällä kultuurista ja filosofista ymmärrystä, tai lyhyemmin sivistystä.