Enviro-capitalists: hyvää tehden, voittoa tehden?

Terry L. Andersonin ja Donald R. Lealin kirja "Enviro-Capitalists: Doing good while doing well" antaa lupaavia lupauksia:

"Enviro-Capitalists persuasively demonstrates why Americans should turn to entrepreneurs in the private sector rather than the federal government to guarantee the protection and improvement of environmental quality."

Yksi pääteeseistä kirjassa on, että valtion keskeinen tehtävä olisi yrittäjyyden turvaaminen, koska yrittäjät ovat parhaita keksimään keinot myös ympäristön suojelemiseksi ja kohentamiseksi. Valtion tulisi mahdollistaa yrittäjyys turvaamalla kaksi asiaa:

1. Ympäristöresursseille (maa, metsä, vesi, eläimet jne.) tulisi määritellä selkeät omistusoikeudet, ml. vapaa omistusmahdollisuus yksityisyrittäjille.
2. Omistusoikeuksille tulisi määritellä selkeät ja vapaat vaihdantaoikeudet niin, että yrittäjä voi keksiä parhaat tavat hyödyntää ja kohentaa omistuksensa arvoa vapailla markkinoilla.

Anderson ja Leal määrittelevät siis kapitalismin ennen kaikkea näiden kahden käsitteen kautta: vapaa omistusoikeus ja vapaa vaihdantaoikeus.

Kirjassa kuvataan useita tapauksia, joissa nämä oikeudet tuottavat ympäristön kannalta hyvän lopputuloksen: ympäristöä ja eläimiä suojellaan ja/tai ympäristön ja eläimistön tilaa kohennetaan. Vastakkaisina esimerkkeinä esitellään tapauksia, joissa virkamiesten päättämättömyys ja kyvyttömyys rakentaa arvoa tuhoavat luontoa, päinvastaisista toiveista ja haluista huolimatta.

Esimerkiksi metsien suojelu onnistuu, kun metsänomistaja määrittelee metsän virkistysarvolle ja metsästysarvolle hinnan, ja investoi saamistaan tuloista osan metsän kohentamiseen ja eläimistön monimuotoistamiseen. Saastunut joki saadaan puhdistettua ja kalakanta elvytettyä, kun viranomaiset lopettavat sääntelyn ja antavat yrittäjälle oikeuden hyödyntää kalastusoikeuksista saatavia tuloja joen kunnostamiseen.

Lintukannat saadaan elvytettyä, kun lintumaat annetaan yksityisen säätiön haltuun niin, että lintujen ryöstömetsästys saadaan loppumaan. Afrikan norsut, seeprat ja leijonat pelastetaan, kun yrittäjille annetaan oikeus perustaa suojelualue, jossa norsujen, seeprojen ja leijonien metsästyksestä tehdään maksullista ja tulot käytetään suojelualueen ylläpitoon.

Tämä kaikki kuulostaa hyvältä - ja myös on monella tavalla hyvää! Kuvatuissa tapauksissa yrittäjät ovat ottaneet ympäristön suojelun tosissaan, ja ovat keksineet innovatiivisia tapoja hyödyntää omistusoikeuksiaan metsien, vesien ja eläinkantojen suojeluun.


Kirjan ongelma on, että Anderson ja Leal eivät nosta esille kolmatta keskeistä ympäristö-yrittäjyyttä edistävää tekijää, jonka he ovat kyllä kuvanneet kirjassaan useasti, mutta eivät syystä tai toisesta nosta osaksi ympäristö-kapitalismin eetosta:

• Käytännössä kaikissa kirjassa kuvatuissa esimerkeissä ympäristön kannalta hyvien tulosten takana on ollut yrittäjän lähtökohtaisesti ympäristön ja eläinten suojeluun tähtäävä arvopohja.

Anderson ja Leal toteavat useimmissa esimerkeissä, että kuvatuille yrittäjille voiton tekeminen ei ole keskeinen motiivi. Monissa tapauksissa yrittäjät ovat jopa tehneet pitkään tappiota tai saaneet vain marginaalisia tuloja. Kirjassa kuvatuissa tapauksissa yrittäjän keskeinen motiivi on siis ollut ympäristön ja eläinten suojelu. Yrittäjä on nähnyt ympäristön ja eläinten suojelun arvon.

Kirjassa kuvattu kapitalistinen toimintamalli (yksityisen omistus- ja vaihdanta-oikeuksien turvaaminen) voi hyvinkin olla toimiva mekanismi ympäristön ja eläinten hyvinvoinnin edistämiseksi, mutta vain jos yrittäjällä on hyvä arvopohja - etten sanoisi ei-barbaarinen arvopohja.

Hyvä arvopohja ei kuitenkaan välttämättä riitä sekään. Kapitalistiselta vihreän talouden yrittäjältä vaaditaan myös varovaista suhtautumista siihen, mikä on arvokasta ja mikä ei, ja mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei.

Kirjassa esimerkiksi kuvataan monia ratkaisuja, joissa yrittäjä on päättänyt, minkälainen suojelu on tärkeää: minkälaista metsää suojellaan, mitä eläimiä suojellaan, jne. Yrittäjän keinot suojella arvokkaaksi kokemiaan asioita voi tapahtua yhtäältä hinnanmäärittelyn ja toisaalta investointipäätöksien kautta. Yrittäjä voi pyytää asiakkailta (metsästäjät, metsän virkistyskäyttäjät) korkeata hintaa arvokkaaksi kokemistaan resursseista, tai sitten yrittäjä voi ohjata investointejaan kohteisiin, jotka kokee arvokkaiksi.

Samalla kun yrittäjä tekee näitä arvovalintoja, hän tulee tehneeksi myös arvottomuuden määrittelyä: mitkä eläimet jäävät hinnoittelematta, minkälainen luonto ei tule suojelluksi? Toisaalta kysymykseksi nousee myös sellaiset luonnonsuojelukohteet, joita asiakkaat eivät arvosta: kannattaako yrittäjän suojella esimerkiksi seeproja siitä huolimatta, että "seeprantappomarkkinat" eivät olekaan lukratiivisia?

Oikeudenmukaisuus nousee esille myös asiakkaiden suhteen: onko oikein, että vain suhteellisesti rikkaat voivat hyötyä esimerkiksi metsän virkistys- ja metsästysarvosta? Entä köyhät, joilla ei ole varaa ostaa virkistyskäyntiä tai kalastusoikeutta? Tässäkin yrittäjän moraali tulee koetteille, ja ilokseni voin todeta että Andersonin ja Lealin kuvaamista yrittäjistä monet tunnistavat myös tämänkaltaisen oikeudenmukaisuuden tarpeen.

Ympäristökapitalismi voi ehkä olla toimiva ympäristönsuojelun mekanismi tulevaisuuden degrowth-yhteiskunnassakin. Mutta väitän, että ympäristönsuojelu onnistuu yrittäjältäkin vain silloin, kun hänen arvopohjansa on kunnossa. Ja tämä arvopohja ei voi ensisijaisesti korostaa voittoa yrityksen omistajille - keskiössä tulee olla yhteiskunnallisen arvon tuottaminen. Voi olla tarpeen, että yhteiskunnassa pohditaan laajemminkin yritystoiminnan keskeisten instituutioiden muutostarpeita.

Ajankohtaista vertailukohtaa "ympäristö-yrittäjyyden" arvopohjaan saadaan esimerkiksi öljyalan yrityksistä: BP Meksikonlahdella ja öljytuhot Nigeriassa.