Sivustolta saat lisätietoa mm. seuraavista aiheista:
- Kasvu murroksessa -konferenssi 24.9.2010
- Suomen degrowth -verkosto ja siihen liittyminen
- Degrowth - mitä ja miksi?
torstai 19. elokuuta 2010
www.degrowthfinland.fi avattu
Kasvu murroksessa -hankkeen toteuttamat degrowth-aiheiset nettisivut on nyt avattu osoitteessa www.degrowthfinland.fi.
Sivustolta saat lisätietoa mm. seuraavista aiheista:
Sivustolta saat lisätietoa mm. seuraavista aiheista:
tiistai 17. elokuuta 2010
Välineellisen järjen kritiikki
Aiemmissa kirjoituksissamme olemme esittäneet ajatuksen, että degrowth-liike voidaan hahmottaa yhtäältä degrowth-talouden ja toisaalta degrowth-yhteiskunnan näkökulmasta. Jälkimmäiseen näkökulmaan saamme lisävalaistusta Max Horkheimerilta (1895-1973), joka käsittelee moderniin yhteiskuntaan pesiytyneen rationaalisen ajattelun ylivaltaa kirjassaan Välineellisen järjen kritiikki (alkuperäinen teos 1947; ilmestynyt suomeksi 2009, Vastapaino).
Vuonna 1967 ilmestyneen painoksen esipuheessa Horkheimer tiivistää Välineellisen järjen kritiikin keskeisen ajatuksen seuraavasti:
Mitä “välineellisen järjen kritiikillä” voisi olla annettavana degrowth-liikkeelle?
Yksi Horkheimerin viesteistä voisi olla se, että degrowth-liikkeen ei tule keskittää järjenkäyttöään vain niiden välineiden toisintamiseen, joista nykyinen kasvuideologia ponnistaa.
Otetaan esimerkiksi degrowth-liikkeen yksi keskeisimmistä väitteistä, että jatkuvan talouskasvun ideologia on hyvinvoinnille tuhoisaa. Tämä väite ymmärretään usein (ja tämän blogin pitäjien mielestä väärin) pelkästään talouskasvun määrän kritiikiksi. Tähän väitteeseen voidaan esittää ilmeinen vasta-argumentti: talouskasvun ympäristöongelmat eivät johdu sen määrästä, vaan laadusta. Degrowth-liike puolestaan antaa tähän vasta-argumenttiin jälleen ilmeisen vasta-vasta-argumentin: talouskasvun laatua ei todennäköisesti ehditä parantaa riittävästi ennen kuin ympäristön rajat tulevat vastaan, joten myös määrään on puututtava.
Voidaan kuitenkin ajatella, että nykyisen kasvuyhteiskunnan hyvinvoinnin haasteet ovat syvemmällä kuin talouskasvun oikeassa määrässä tai laadussa. Eikö talouskasvun määrään ja laatuun keskittyminen ole nimenomaan välineellistä pohdintaa? Pitäisikö meidän kuitenkin puhua niistä päämääristä, jotka talouden taakse piiloutuvat?
Voidaan esittää erilaisia perustavaa laatua olevia kysymyksiä: Mikä on ihmisen arvo? Mikä on luonnon arvo? Mitä on hyvinvointi? Miten talous liittyy hyvinvointiin? Välineellinen järkemme pyrkii löytämään näihin selkeitä, hallittavissa olevia vastauksia. Ihminen ja luonto eivät kuitenkaan ole redusoitavissa mihinkään äärelliseen joukkoon rationalisoituja käsitteitä. Hyvinvointia päämääränä ei voi täysin järkeistää; sitä ei voi täydellisesti mitata ja hallita.
Jos välineellisen järjen käyttö helposti vain toisintaa annettuja päämääriä, olisiko degrowth-liikkeen näin ollen löydettävä itsestään “päämäärä-järki”, joka ei tyydy vain väittelemään kasvuideologien kanssa nyky-yhteiskunnan välineellisistä seikoista?
Välineellisiin seikkoihin keskittyminen voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että väittelemme raimosailaksien ja jyrkikataisten kanssa työmarkkinoiden, verotuksen, hyvinvointijärjestelmän rahoituspohjan tai muiden poliittisten valintojen kaltaisista seikoista. Mitä nämä ovat, elleivät välineellisiä asioita?
Tässä blogissa olemme usein esittäneet ajatuksen, että degrowth-liikkeen tulisi tavoitella syvempää yhteiskunnallista kritiikkiä: tarvitaan kulttuurisia muutoksia (esimerkiksi kohtuuden ja sivistyksen ihanteiden löytämistä), jotka antavat tilaa uudelle ihmiskäsitykselle ja uusille päämäärille. Tavoitteena tulisi olla degrowth-yhteiskunta, ei niinkään degrowth-talous.
Jos degrowth-yhteiskunta on “päämäärä”, niin Horkheimeria mukaillen voidaan todeta, että meidän ei tulisi ajatella, että degrowth-yhteiskunta voidaan täsmällisesti määritellä joksikin rajalliseksi joukoksi käsitteitä ja näiden käsitteiden välisiä suhteita. Nimittäin heti kun kuvittelemme, että degrowth-yhteiskunta on täten määritelty, me samalla redusoimme sen välineellisen järjen hallinnoitavaksi kohteeksi.
Vuonna 1967 ilmestyneen painoksen esipuheessa Horkheimer tiivistää Välineellisen järjen kritiikin keskeisen ajatuksen seuraavasti:
“Järki tarkoitti pitkään ihmisten kykyä ymmärtää ja omaksua ikuisia ideoita, joiden oli määrä toimia heille päämäärinä. Tänään järki sitä vastoin rajoittuu etsimään keinoja etukäteen annettuja päämääriä varten.”Kun järki on välineellistynyt, se on “kaavoittunut” eikä enää kyseenalaista päämääriä ja arvoja. Horkheimer selittää, mitä tästä kaavoittumisesta seuraa:
“Mitä järjen kaavoittumisesta seuraa? Oikeamielisyys, yhdenvertaisuus, onni, suvaitsevaisuus, kaikki käsitteet, joiden aiempina vuosisatoina katsottiin ... sisältyvän järkeen tai olevan sen pyhittämiä, ovat kadottaneet älylliset juurensa. Ne ovat yhä tavoitteita ja päämääriä, mutta enää ei ole järkiperäistä voimaa, jolla olisi valtuudet arvioida niitä ja liittää ne objektiiviseen todellisuuteen.” (s. 35)Modernissa yhteiskunnassa järjenkäyttö päämäärien kyseenalaistamiseen ei ole enää yksilötasolla oman edun mukaista. Päämäärät ovat annettuja ja järjenkäyttö on suunnattu yhteiskunnan hallinnoimiseen:
“Koko nykyelämää pyritään järkeistämään ja suunnittelemaan yhä enemmän, ja sen myötä jokaisen yksilön on otettava koko elämässään – sen kätketyimpiä yllykkeitä myöten, joista aiemmin koostui hänen yksityisalueensa – huomioon järkeistyksen ja suunnittelun vaatimukset. Yksilön itsesäilytys edellyttää hänen mukautumistaan järjestelmän säilymisvaatimuksiin. Hänellä ei ole enää tilaa vältellä järjestelmää.” (s. 106)Aiemmin järkeä käytettiin todellisuuden uudistamiseen, siis päämäärien kyseenalaistamiseen, sittemmin se on suuntautunut lähinnä olemassa olevan todellisuuden toisintamiseen:
“Aikoinaan todellisuuden vastakohdaksi asetettiin itsenäiseksi ymmärretyn yksilön luoma ihanne, jonka pohjalta astuttiin todellisuutta vastaan; sen uskottiin olevan muokattavissa tämän ihanteen mukaiseksi. Nykyään tällaisista ideologioista on tingitty, ja edistyksellisen ajattelu sivuuttaa ne, mikä helpottaa todellisuuden tarkoittamatonta kohoamista ihanteen asemaan. Tästä syystä sopeutumisesta tulee normi kaikille käsitettävissä oleville subjektiivisille käyttäytymistyypeille. Subjektiivisen, kaavoittuneen järjen voitto on samalla subjektin absoluuttisena, ylittämättömänä kohtaamaan todellisuuden voitto.” (s. 107)Nykyisestä asioidentilasta on tullut ihanne, jota toisinnetaan ja ylläpidetään mitä moninaisemmilla välineellisillä järjenkäytön tavoilla.
Mitä “välineellisen järjen kritiikillä” voisi olla annettavana degrowth-liikkeelle?
Yksi Horkheimerin viesteistä voisi olla se, että degrowth-liikkeen ei tule keskittää järjenkäyttöään vain niiden välineiden toisintamiseen, joista nykyinen kasvuideologia ponnistaa.
Otetaan esimerkiksi degrowth-liikkeen yksi keskeisimmistä väitteistä, että jatkuvan talouskasvun ideologia on hyvinvoinnille tuhoisaa. Tämä väite ymmärretään usein (ja tämän blogin pitäjien mielestä väärin) pelkästään talouskasvun määrän kritiikiksi. Tähän väitteeseen voidaan esittää ilmeinen vasta-argumentti: talouskasvun ympäristöongelmat eivät johdu sen määrästä, vaan laadusta. Degrowth-liike puolestaan antaa tähän vasta-argumenttiin jälleen ilmeisen vasta-vasta-argumentin: talouskasvun laatua ei todennäköisesti ehditä parantaa riittävästi ennen kuin ympäristön rajat tulevat vastaan, joten myös määrään on puututtava.
Voidaan kuitenkin ajatella, että nykyisen kasvuyhteiskunnan hyvinvoinnin haasteet ovat syvemmällä kuin talouskasvun oikeassa määrässä tai laadussa. Eikö talouskasvun määrään ja laatuun keskittyminen ole nimenomaan välineellistä pohdintaa? Pitäisikö meidän kuitenkin puhua niistä päämääristä, jotka talouden taakse piiloutuvat?
Voidaan esittää erilaisia perustavaa laatua olevia kysymyksiä: Mikä on ihmisen arvo? Mikä on luonnon arvo? Mitä on hyvinvointi? Miten talous liittyy hyvinvointiin? Välineellinen järkemme pyrkii löytämään näihin selkeitä, hallittavissa olevia vastauksia. Ihminen ja luonto eivät kuitenkaan ole redusoitavissa mihinkään äärelliseen joukkoon rationalisoituja käsitteitä. Hyvinvointia päämääränä ei voi täysin järkeistää; sitä ei voi täydellisesti mitata ja hallita.
Jos välineellisen järjen käyttö helposti vain toisintaa annettuja päämääriä, olisiko degrowth-liikkeen näin ollen löydettävä itsestään “päämäärä-järki”, joka ei tyydy vain väittelemään kasvuideologien kanssa nyky-yhteiskunnan välineellisistä seikoista?
Välineellisiin seikkoihin keskittyminen voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että väittelemme raimosailaksien ja jyrkikataisten kanssa työmarkkinoiden, verotuksen, hyvinvointijärjestelmän rahoituspohjan tai muiden poliittisten valintojen kaltaisista seikoista. Mitä nämä ovat, elleivät välineellisiä asioita?
Tässä blogissa olemme usein esittäneet ajatuksen, että degrowth-liikkeen tulisi tavoitella syvempää yhteiskunnallista kritiikkiä: tarvitaan kulttuurisia muutoksia (esimerkiksi kohtuuden ja sivistyksen ihanteiden löytämistä), jotka antavat tilaa uudelle ihmiskäsitykselle ja uusille päämäärille. Tavoitteena tulisi olla degrowth-yhteiskunta, ei niinkään degrowth-talous.
Jos degrowth-yhteiskunta on “päämäärä”, niin Horkheimeria mukaillen voidaan todeta, että meidän ei tulisi ajatella, että degrowth-yhteiskunta voidaan täsmällisesti määritellä joksikin rajalliseksi joukoksi käsitteitä ja näiden käsitteiden välisiä suhteita. Nimittäin heti kun kuvittelemme, että degrowth-yhteiskunta on täten määritelty, me samalla redusoimme sen välineellisen järjen hallinnoitavaksi kohteeksi.
perjantai 13. elokuuta 2010
Taide, degrowth, Harakka ja Mustekala
Jos degrowth'in tavoitteena on nostaa ja tukea niitä olemisen ja ajattelun muotoja, jotka ovat jääneet marginaaliin teknistaloudellisten käytäntöjen levitessä, taidetta voidaan hyvin pitää luonnollisena liittolaisena.
Kävin maanantaina Harakan taiteilijatalossa ja sen kuvankauniissa ympäristössä keskustelemassa taiteen ja degrowthin mahdollisista liittymäpinnoista. Tapahtuma oli kulttuuriyhdistys Mustekalan järjestämä alustus tuleville taiteen ja talouden pohdinnoille.
Samalla on muistettava, että se mitä nykyään vaikkapa mediassa lasketaan taiteeksi tai taiteenteoksi, saattaa edellä kuvatussa mielessä olla lähempänä designia, tuotantoa tai markkinointia.
torstai 5. elokuuta 2010
Heidegger ja pako taloudesta
Olemme painottaneet tarvetta ”paeta taloutta”: tehdä kulttuurissamme tilaa talouden ulkopuoliselle ajattelulle ja toiminnalle.
Martin Heideggerin (1889-1976) filosofia tarjoaa mahdollisesti hedelmällisen tavan käsitellä tällaista murrosta. Hahmottelen nyt alustavasti degrowth-kontekstiin sopivaa näkökulmaa erityisesti Hubert L. Dreyfusin vuonna 1993 Heideggerista esittämien tulkintojen pohjalta.
Heidegger kritisoi atomiajan yhteiskuntaa, jossa ensisijaista oli hänen mukaansa joustavuuden ja tehokkuuden itseisarvoinen tavoittelu. Taustalla oli jo Søren Kierkegaardin (1813-1855) esittämä huoli ihmiset vallanneesta intohimottomasta ja reflektiivisestä asenteesta – kuinka löytää uudelleen merkitys ja sitoutuneisuus?
Heidegger pohti olemisen mieltä tai totuutta, ja tarkasteli aikansa yhteiskuntaa nimenomaan tästä näkökulmasta. Hän esitti, että muiden kanssa jakamamme päivittäiset taidot ja tekemiset, joiden kautta tulemme yhteisön jäseniksi, muodostavat maailman ja elämän mielekkääksi tekemisen välttämättömän taustan. Nämä kulttuuriset käytännöt sisältävät tiettyjä päämääriä ja keinoja sekä tietyn tavan ymmärtää oleminen. Ne mahdollistavat sosiaalisen toiminnan ja ohjaavat sitä.
Käytäntöihin sisältyvää ymmärrystä ei kuitenkaan voida täysin artikuloida, niiden vaikuttavuus edellyttää ennemminkin ”tietoa kuinka” kuin ”tietoa että”. Mitä enemmän tietotaitomme määrittyy ”tietämiseksi että”, eri lähteistä kootuksi informaatiokokoelmaksi, sitä alttiimmaksi se tulee loputtomalle kriittiselle arvioinnille ja sitä varmemmin menetämme otteemme siitä. On silti selvää, että merkityksellinen sosiaalinen toiminta vaatii molempia tietämyksen muotoja.
Yksi Heideggerin keskeisistä käsitteistä oli aukeama, jossa asiat ja ihmiset ilmenevät meille merkitsevinä tai merkityksellisinä. Se tuottaa meidät ihmisiksi, joita olemme. Puhun tässä yhteydessä mieluummin käytäntöjen kentästä, joka yhdysvaltalaisen filosofin Theodore Schatzkin mukaan muodostuu ihmisten käytännöistä, eli tekemisistä ja sanomisista sekä niitä yhdistävistä taustaymmärryksistä, ja materiaalisista järjestyksistä, kuten luonto, erilaiset tilat ja fyysiset objektit. Tilanne tietyssä ajassa ja paikassa tapahtuu tällaisessa käytäntöjen kentässä: merkitykset, tavoitteet ja jopa tunteet määrittyvät tilanteessa vaikuttavien jaettujen käytäntöjen kautta. Toisaalta paikallinen tekemisemme muokkaa näitä käytäntöjä jatkuvasti.
Ihmisen tapa olla suhteessa itseensä, muihin ihmisiin ja maailmaan on siis vahvasti sidoksissa sosiaalisiin käytäntöihin. Nykyisin vallitseva kulttuurinen paradigma on ilmeisen teknistaloudellinen. Heideggerin mukaan teknologinen asenne pyrkii tehokkuuteen ja näkee muut ihmiset ja objektit ensisijaisesti resursseina tai varantoina. Taloudelliseen asenteeseen taas voidaan liittää ainakin pyrkimys yksisuuntaiseen asioiden kasaamiseen tai ei-palautuvuuteen (Jean Baudrillard, Jakke Holvas): tavoitellaan aina suurempaa, aina enemmän.
Heidegger oli huolestunut pikemminkin teknologisen olemisen ymmärryksen ihmiselle aiheuttamasta ahdistuksesta kuin varsinaisten teknologisten kojeiden tuottamasta ekologisesta ja sosiaalisesta tuhosta. Tässä mielessä voidaan hieman yksinkertaistaen sanoa, että vaikka mitään ympäristökatastrofia ei olisikaan käsillä, yhteiskunnassamme tarvitaan huomattavia muutoksia. Kysymys on jaetun ihmiskäsityksen murroksesta. Teknistaloudellisen koneiston uumenista on kaivettava esiin uudenlainen ihmisyys, joka nyt esiintyy vain marginaalisissa käytännöissä.
Edellä esitetyt tulkinnat voivat avata uusia väyliä degrowth-ajattelun vapauttamiseksi teknistaloudellisen paradigman ylivallasta. Tulevissa teksteissä pyrin jatkamaan tätä pohdintaa mm. seuraaviin suuntiin:
Suomeksi teoksessa Haapala, A. (toim.) (1998). Heidegger – ristiriitojen filosofi, Gaudeamus.
Martin Heideggerin (1889-1976) filosofia tarjoaa mahdollisesti hedelmällisen tavan käsitellä tällaista murrosta. Hahmottelen nyt alustavasti degrowth-kontekstiin sopivaa näkökulmaa erityisesti Hubert L. Dreyfusin vuonna 1993 Heideggerista esittämien tulkintojen pohjalta.
Heidegger kritisoi atomiajan yhteiskuntaa, jossa ensisijaista oli hänen mukaansa joustavuuden ja tehokkuuden itseisarvoinen tavoittelu. Taustalla oli jo Søren Kierkegaardin (1813-1855) esittämä huoli ihmiset vallanneesta intohimottomasta ja reflektiivisestä asenteesta – kuinka löytää uudelleen merkitys ja sitoutuneisuus?
Heidegger pohti olemisen mieltä tai totuutta, ja tarkasteli aikansa yhteiskuntaa nimenomaan tästä näkökulmasta. Hän esitti, että muiden kanssa jakamamme päivittäiset taidot ja tekemiset, joiden kautta tulemme yhteisön jäseniksi, muodostavat maailman ja elämän mielekkääksi tekemisen välttämättömän taustan. Nämä kulttuuriset käytännöt sisältävät tiettyjä päämääriä ja keinoja sekä tietyn tavan ymmärtää oleminen. Ne mahdollistavat sosiaalisen toiminnan ja ohjaavat sitä.
Käytäntöihin sisältyvää ymmärrystä ei kuitenkaan voida täysin artikuloida, niiden vaikuttavuus edellyttää ennemminkin ”tietoa kuinka” kuin ”tietoa että”. Mitä enemmän tietotaitomme määrittyy ”tietämiseksi että”, eri lähteistä kootuksi informaatiokokoelmaksi, sitä alttiimmaksi se tulee loputtomalle kriittiselle arvioinnille ja sitä varmemmin menetämme otteemme siitä. On silti selvää, että merkityksellinen sosiaalinen toiminta vaatii molempia tietämyksen muotoja.
Yksi Heideggerin keskeisistä käsitteistä oli aukeama, jossa asiat ja ihmiset ilmenevät meille merkitsevinä tai merkityksellisinä. Se tuottaa meidät ihmisiksi, joita olemme. Puhun tässä yhteydessä mieluummin käytäntöjen kentästä, joka yhdysvaltalaisen filosofin Theodore Schatzkin mukaan muodostuu ihmisten käytännöistä, eli tekemisistä ja sanomisista sekä niitä yhdistävistä taustaymmärryksistä, ja materiaalisista järjestyksistä, kuten luonto, erilaiset tilat ja fyysiset objektit. Tilanne tietyssä ajassa ja paikassa tapahtuu tällaisessa käytäntöjen kentässä: merkitykset, tavoitteet ja jopa tunteet määrittyvät tilanteessa vaikuttavien jaettujen käytäntöjen kautta. Toisaalta paikallinen tekemisemme muokkaa näitä käytäntöjä jatkuvasti.
Ihmisen tapa olla suhteessa itseensä, muihin ihmisiin ja maailmaan on siis vahvasti sidoksissa sosiaalisiin käytäntöihin. Nykyisin vallitseva kulttuurinen paradigma on ilmeisen teknistaloudellinen. Heideggerin mukaan teknologinen asenne pyrkii tehokkuuteen ja näkee muut ihmiset ja objektit ensisijaisesti resursseina tai varantoina. Taloudelliseen asenteeseen taas voidaan liittää ainakin pyrkimys yksisuuntaiseen asioiden kasaamiseen tai ei-palautuvuuteen (Jean Baudrillard, Jakke Holvas): tavoitellaan aina suurempaa, aina enemmän.
Heidegger oli huolestunut pikemminkin teknologisen olemisen ymmärryksen ihmiselle aiheuttamasta ahdistuksesta kuin varsinaisten teknologisten kojeiden tuottamasta ekologisesta ja sosiaalisesta tuhosta. Tässä mielessä voidaan hieman yksinkertaistaen sanoa, että vaikka mitään ympäristökatastrofia ei olisikaan käsillä, yhteiskunnassamme tarvitaan huomattavia muutoksia. Kysymys on jaetun ihmiskäsityksen murroksesta. Teknistaloudellisen koneiston uumenista on kaivettava esiin uudenlainen ihmisyys, joka nyt esiintyy vain marginaalisissa käytännöissä.
Edellä esitetyt tulkinnat voivat avata uusia väyliä degrowth-ajattelun vapauttamiseksi teknistaloudellisen paradigman ylivallasta. Tulevissa teksteissä pyrin jatkamaan tätä pohdintaa mm. seuraaviin suuntiin:
- Miten positiivista murrosta jaetussa ihmiskäsityksessä voisi avittaa? Miten ei ainakaan?
- Mitä näin ymmärretty murros merkitsisi yksilön kannalta – miten se suhtautuu keskusteluun luopumisesta?
- Onko yrityksiä olemassa ilman teknistaloudellista asennetta? Voisimmeko jakaa yrityksille degrowth-sertifikaatteja?
Suomeksi teoksessa Haapala, A. (toim.) (1998). Heidegger – ristiriitojen filosofi, Gaudeamus.
tiistai 3. elokuuta 2010
Johtamisen huippututkimus ekonomisesti vinoutunutta
"The Academy of Management (AOM) was founded to help meet society's social and economic objectives and in so doing, serve the public interest. However, scholarship in our field has pursued society's economic objectives much more than it has its social ones."
Lähde: Walsh, J., Weber, K. ja Margolis, J. (2003): Social Issues and Management: Our Lost Cause Found. Journal of Management, 29(6), 859-881.Johtamisen tutkimuksen huippua edustaa tuhansista jäsenistä koostuva tutkijayhteisö the Academy of Management (AOM) sekä AOM:n julkaisemat arvostetut tutkimuslehdet Journal of the Academy of Management (JAM), Academy of Management Journal (AMJ) ja Academy of Management Review (AMR).
Walsh, Weber ja Margolis tutkivat em. lehdissä julkaistut empiiriseen tutkimukseen pohjautuvat artikkelit vuodesta 1958 vuoteen 2000 (54% kaikista näissä lehdissä julkaisuista artikkeleista, yhteensä 1738 artikkelia). Heidän analyysinsä osoittaa, että AOM:n edustama johtamisen huippututkimus on viime vuosikymmeninä irtautunut yhä enemmän alkuperäisestä tavoitteestaan palvella yhteiskunnallisia sosiaalisia tavoitteita, keskittyen yhä vahvemmin vain yritysten taloudellisten intressien tukemiseen.
AOM:n alkuperäinen filosofia perustui vahvaan yhteiskunnallisen edun tukemiseen, ottaen kuitenkin yksityisen rahan ja työvoiman intressit huomioon:
"The general objective of the Academy shall therefore to foster: a) a philosophy of management that will make possible the accomplishment of the economic and social objectives of an industrial society with increasing efficiency and effectiveness: the public's interests must be paramount in any such philosophy, but adequate consideration must be given to the legitimate interests of capital and labor..." (Editor's preface, Journal of the Academy of Management, 1958, 1(1), 5-6, Walsh ym. viittaamana.)Walshin ja kumppaneiden analyysi osoittaa, että johtamisen tutkimuksen yhteiskunnallinen näkökulma on heikentynyt monin tavoin vuonna 1978 koetun yhteiskunnallisen tarkastelun huipun jälkeen. Hyvinvointia tarkastelevat tutkimukset esimerkiksi vähentyivät 32 % prosentista 19 %:iin vuoteen 1999 mennessä. Samaan aikaan taloudellinen näkökulma on noussut 17 %:sta 35 %:iin. Mikä hälyttävintä, suurin osa hyvinvointia tarkastelevista tutkimuksista (jotka siis jo itsessään olivat vähemmistössä 19 %:n osuudella) tarkasteli vuonna 1999 työntekijöiden hyvinvointia yksilötasolla (85 %) tai organisaatiotasolla (13 %) ja vain 2 % tarkasteli hyvinvointia yhteiskunnallisella tasolla.
Johtamisen tutkijat, muutamia tärkeitä poikkeuksia lukuunottamatta, eivät siis ole kiinnostuneita yhteiskunnan hyvinvoinnista. Huomion keskipisteessä on yrityksen taloudellinen tehokkuus: mistä yrityksen tulos muodostuu ja miten sitä voidaan parantaa? Poikkeuksia tästä pääsäännöstä edustavat esimerkiksi vastuullisen yritystoiminnan tutkijat (CSR, corporate social responsibility), jotka hekin usein tarkastelevat vastuullista toimintaa erityisesti yrityksen tuloksenteon kannalta.
Kuten Walsh ja kumppanit toteavat, taloudellisen näkökulman korostuminen ei ole välttämättä ongelma, jos hyväksymme vapaan markkinatalouden oletuksen, että yritysten tehtävä - ja nimenomaan ainoa tehtävä - on tehdä voittoa omistajilleen, koska tämä yksilötason voitontavoittelu tuottaa hyvinvointia koko yhteiskunnalle (ns. "näkymättömän käden" aksiooma). Se on kuitenkin ongelmallista, Walsh ym. toteavat, että johtamisen tutkijat eivät pyri tarkastelemaan yritystoimintaa laajemmassa viitekehyksessä: mikä on yritysten voitonteon legitimiteetti ja mitä arvoa yritystoiminnalla on tai voisi olla yhteiskunnassa?
Johtamisen tutkijat ikään kuin ulkoistavat yritystoiminnan arvokeskustelun muille tutkijoille, kuten sosiologeille, filosofeille ja politiikan tutkijoille. Mutta mikä on tämänkaltaisen tutkimuksen merkitys, joka ei tarkastele itseään laajemmassa viitekehyksessä? Mihin johtaa tutkimus, joka ei kyseenalaista omia perusaksioomiaan?
Jotta johtamisen ja yritysten sosiaalinen ja ekologinen vaikuttavuus voisivat kehittyä - ja tätä vaikuttavuuskehitystä vaaditaan myös degrowth-yhteiskuntaa hahmoteltaessa - on tämän alueen huippututkijoiden löydettävä ja perusteltava uudelleen tutkimuksensa merkityspohja.
Liiketoiminnan tutkimuksen teoreettisten viitekehysten (julkilausuttu tai julkilausumaton) outcome-muuttuja on hyvin usein yrityksen tulos (performance). Tulisiko tämän muutujan olla olla sittenkin yhteiskunnan tulos?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)