Vuonna 1967 ilmestyneen painoksen esipuheessa Horkheimer tiivistää Välineellisen järjen kritiikin keskeisen ajatuksen seuraavasti:
“Järki tarkoitti pitkään ihmisten kykyä ymmärtää ja omaksua ikuisia ideoita, joiden oli määrä toimia heille päämäärinä. Tänään järki sitä vastoin rajoittuu etsimään keinoja etukäteen annettuja päämääriä varten.”Kun järki on välineellistynyt, se on “kaavoittunut” eikä enää kyseenalaista päämääriä ja arvoja. Horkheimer selittää, mitä tästä kaavoittumisesta seuraa:
“Mitä järjen kaavoittumisesta seuraa? Oikeamielisyys, yhdenvertaisuus, onni, suvaitsevaisuus, kaikki käsitteet, joiden aiempina vuosisatoina katsottiin ... sisältyvän järkeen tai olevan sen pyhittämiä, ovat kadottaneet älylliset juurensa. Ne ovat yhä tavoitteita ja päämääriä, mutta enää ei ole järkiperäistä voimaa, jolla olisi valtuudet arvioida niitä ja liittää ne objektiiviseen todellisuuteen.” (s. 35)Modernissa yhteiskunnassa järjenkäyttö päämäärien kyseenalaistamiseen ei ole enää yksilötasolla oman edun mukaista. Päämäärät ovat annettuja ja järjenkäyttö on suunnattu yhteiskunnan hallinnoimiseen:
“Koko nykyelämää pyritään järkeistämään ja suunnittelemaan yhä enemmän, ja sen myötä jokaisen yksilön on otettava koko elämässään – sen kätketyimpiä yllykkeitä myöten, joista aiemmin koostui hänen yksityisalueensa – huomioon järkeistyksen ja suunnittelun vaatimukset. Yksilön itsesäilytys edellyttää hänen mukautumistaan järjestelmän säilymisvaatimuksiin. Hänellä ei ole enää tilaa vältellä järjestelmää.” (s. 106)Aiemmin järkeä käytettiin todellisuuden uudistamiseen, siis päämäärien kyseenalaistamiseen, sittemmin se on suuntautunut lähinnä olemassa olevan todellisuuden toisintamiseen:
“Aikoinaan todellisuuden vastakohdaksi asetettiin itsenäiseksi ymmärretyn yksilön luoma ihanne, jonka pohjalta astuttiin todellisuutta vastaan; sen uskottiin olevan muokattavissa tämän ihanteen mukaiseksi. Nykyään tällaisista ideologioista on tingitty, ja edistyksellisen ajattelu sivuuttaa ne, mikä helpottaa todellisuuden tarkoittamatonta kohoamista ihanteen asemaan. Tästä syystä sopeutumisesta tulee normi kaikille käsitettävissä oleville subjektiivisille käyttäytymistyypeille. Subjektiivisen, kaavoittuneen järjen voitto on samalla subjektin absoluuttisena, ylittämättömänä kohtaamaan todellisuuden voitto.” (s. 107)Nykyisestä asioidentilasta on tullut ihanne, jota toisinnetaan ja ylläpidetään mitä moninaisemmilla välineellisillä järjenkäytön tavoilla.
Mitä “välineellisen järjen kritiikillä” voisi olla annettavana degrowth-liikkeelle?
Yksi Horkheimerin viesteistä voisi olla se, että degrowth-liikkeen ei tule keskittää järjenkäyttöään vain niiden välineiden toisintamiseen, joista nykyinen kasvuideologia ponnistaa.
Otetaan esimerkiksi degrowth-liikkeen yksi keskeisimmistä väitteistä, että jatkuvan talouskasvun ideologia on hyvinvoinnille tuhoisaa. Tämä väite ymmärretään usein (ja tämän blogin pitäjien mielestä väärin) pelkästään talouskasvun määrän kritiikiksi. Tähän väitteeseen voidaan esittää ilmeinen vasta-argumentti: talouskasvun ympäristöongelmat eivät johdu sen määrästä, vaan laadusta. Degrowth-liike puolestaan antaa tähän vasta-argumenttiin jälleen ilmeisen vasta-vasta-argumentin: talouskasvun laatua ei todennäköisesti ehditä parantaa riittävästi ennen kuin ympäristön rajat tulevat vastaan, joten myös määrään on puututtava.
Voidaan kuitenkin ajatella, että nykyisen kasvuyhteiskunnan hyvinvoinnin haasteet ovat syvemmällä kuin talouskasvun oikeassa määrässä tai laadussa. Eikö talouskasvun määrään ja laatuun keskittyminen ole nimenomaan välineellistä pohdintaa? Pitäisikö meidän kuitenkin puhua niistä päämääristä, jotka talouden taakse piiloutuvat?
Voidaan esittää erilaisia perustavaa laatua olevia kysymyksiä: Mikä on ihmisen arvo? Mikä on luonnon arvo? Mitä on hyvinvointi? Miten talous liittyy hyvinvointiin? Välineellinen järkemme pyrkii löytämään näihin selkeitä, hallittavissa olevia vastauksia. Ihminen ja luonto eivät kuitenkaan ole redusoitavissa mihinkään äärelliseen joukkoon rationalisoituja käsitteitä. Hyvinvointia päämääränä ei voi täysin järkeistää; sitä ei voi täydellisesti mitata ja hallita.
Jos välineellisen järjen käyttö helposti vain toisintaa annettuja päämääriä, olisiko degrowth-liikkeen näin ollen löydettävä itsestään “päämäärä-järki”, joka ei tyydy vain väittelemään kasvuideologien kanssa nyky-yhteiskunnan välineellisistä seikoista?
Välineellisiin seikkoihin keskittyminen voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että väittelemme raimosailaksien ja jyrkikataisten kanssa työmarkkinoiden, verotuksen, hyvinvointijärjestelmän rahoituspohjan tai muiden poliittisten valintojen kaltaisista seikoista. Mitä nämä ovat, elleivät välineellisiä asioita?
Tässä blogissa olemme usein esittäneet ajatuksen, että degrowth-liikkeen tulisi tavoitella syvempää yhteiskunnallista kritiikkiä: tarvitaan kulttuurisia muutoksia (esimerkiksi kohtuuden ja sivistyksen ihanteiden löytämistä), jotka antavat tilaa uudelle ihmiskäsitykselle ja uusille päämäärille. Tavoitteena tulisi olla degrowth-yhteiskunta, ei niinkään degrowth-talous.
Jos degrowth-yhteiskunta on “päämäärä”, niin Horkheimeria mukaillen voidaan todeta, että meidän ei tulisi ajatella, että degrowth-yhteiskunta voidaan täsmällisesti määritellä joksikin rajalliseksi joukoksi käsitteitä ja näiden käsitteiden välisiä suhteita. Nimittäin heti kun kuvittelemme, että degrowth-yhteiskunta on täten määritelty, me samalla redusoimme sen välineellisen järjen hallinnoitavaksi kohteeksi.
Degrowth-yhteiskunta ei siis ole malli vaan prosessi. Onko keskeinen osa tätä prosessia välineellisen järjen ylittävä, uudenlaisista kokemuksista ammentava ja avoin näkemystenvaihto siitä, millainen on ihanneyhteiskunta ja talouden rooli siinä. Mitä muuta tähän prosessiin kuuluu (tai mitä siihen ei kuulu)?
VastaaPoistat. Maria Joutsenvirta
Mielestäni paras keino saada tällaiselle liikkeelle oikeasti vastakaikua jokaisessa yhteiskunnan kolkassa on tuoda esille jatkuvasti onnellisuustutkimuksia, jotka kiistattomasti todistavat että talouskasvu ei korreloi onnellisuuden kanssa kuin vähäisesti.
VastaaPoistaTärkeämpiä asioita ovat pienet tuloerot, vapaa-aika, ihmissuhteet jne.
Johtajamme on aivopesty uskomaan, että talouskasvu on sama asia kuin onnellisuus, joten talouskasvu on nyt se mantra jota jatkuvalla syötöllä hoetaan, ja jota jokaisen ihmisen pitäisi jahdata, vaikka se maksaisi oman vapauden.
Kun poliitikot ja muut johtajat tykkäävät tilastoista ja tutkimuksista, niin ei muuta kuin faktoja silmien eteen jatkuvalla syötöllä, niin ehkä yhä useampi vähitellen ymmärtää mistä se onnellisuus oikeasti koostuu.
Onnellisuushan on se lopullinen päämäärä, eikä tavarat ja raha, vai mitä? Miten on mahdollista, että koko talouskasvun ideologia ja länsimainen järjestelmämme perustuu väärään uskomukseen?
Degrowth-liikkeen sosiaalinen puoli (ihmisten henkinen ja sosiaalinen hyvinvointi ja onnellisuus) on minustakin oleellisen tärkeä argumentti. Ekologiseen puoleen esitetään aika vahvoja vasta-argumentteja. Vaikka on olemassa todisteita, että teknologiset ratkaisut esim. energia- ja materiaalitehokkuudessa eivät ole tarpeeksi nopeita ja kattavia, teknologia-optimismi on erittäin vahva yhteiskunnassamme. Esim. 'kehdosta kehtoon' tyyppisten ratkaisujen voidaan uskoa tuovan riittävät ratkaisut tuotannon ja käyttäytymisenkin tasolla ja talouslaskua ei tarvita.
VastaaPoistaMutta on onnellisuustuloksiinkin varmasti olemassa vasta-argumentteja ja -tuloksia. Onnellisuuden objektiivista mittaamista hankaloittaa, että se on niin peri-subjektiivinen kokemus. Onnellisuutta voidaan tutkia monella tapaa, ja eri asioita huomioidaan ja painotetaan eri tutkimuksissa.
Siitä huolimatta hyvinvointi/onnellisuus-keskustelun ylläpito ja laajoihin rintamiin vetoaminen on keskeinen vaikutuskeino.
t. Maria Joutsenvirta
Maria, kysyit aiemmassa kommentissasi, että "Degrowth-yhteiskunta ei siis ole malli vaan prosessi. Onko keskeinen osa tätä prosessia välineellisen järjen ylittävä, uudenlaisista kokemuksista ammentava ja avoin näkemystenvaihto siitä, millainen on ihanneyhteiskunta ja talouden rooli siinä. Mitä muuta tähän prosessiin kuuluu (tai mitä siihen ei kuulu)?"
VastaaPoistaKeskeistä lienee avoin näkemystenvaihto yhteiskunnan päämääristä ja keinoista. Kyseessä on siis ikäänkuin sivistynyt kyseenalaistava yhteiskunnan kehittämisprosessi, mutta ilman kuvitelmaa ihmisen kaikkivoipaisesta hallintakyvystä (joka siis välineellistäisi kohteensa).
Mitä muuta tähän kuuluu tai ei kuulu? Voipi olla, että syyllistyisin välineellistävään yksinkertaistamiseen, jos pyrkisin nyt vastaamaan tähän, joten jätettäköön tämä tarkennus sivistyneen jatkokeskustelun aiheeksi (vielä toistaiseksi :)
Onnellisuusteemasta: olen samaa mieltä, että näitä tutkimustuloksia onnellisuuden, ekologisuuden ja talouskasvun yhteyksistä tulee nostaa vahvasti esille. Ne kyseenalaistavat nykyistä kasvuideologian perustaa.
VastaaPoistaSamalla kuitenkin jatkan Marian argumenttia siitä, että näihin onnellisuus- ja ekologisuus-argumentteihin/tutkimuksiin löytyy tosiaankin vasta-argumentteja. Jotkut vasta-argumenteista ovat hyviäkin.
Mikä on "objektiivista onnellisuutta", mikä on "luonnon arvo", mikä on "ihmisen arvo"? Näitä asioita voidaan ja tulee tarkastella tutkimuksissa, ja tätä kautta löytää kriittisiä näkökulmia mm. talous- ja teknologiauskoon. Silti on tärkeää kyseenalaistaa nimenomaan ihmisen kyvykkyys mallintaa näitä asioita "oikein".
Jos degrowth-liike ottaa vahvasti ydinpäämääräkseen onnellisuuden mittaamisen ja lisäämisen yhteiskunnassa, niin on vaarana, että kapitalisti kääntää tämän pohjimmiltaan hyvän ajatuksen "onnellisuustalousajatteluksi". Ja samalla hetkellä, kun onnellisuutta rakennetaan esimerkiksi "onnellisuustaloudellistamalla", tulemme välineellistäneeksi hyvinvointia.
Mittaaminen ja tutkimustulokset ovat tärkeitä kritiikin lähteitä, mutta on hyvä olla varovainen siinä, mitä julistamme "lopulliseksi päämääräksi", koska tällaisesta päämäärästä muodostuu helposti asia, jota alamme välineellistää mittaamalla ja loputtomalla rationalisoinnilla.
Petteri ja muut jotka kaipaavat tutkimuksia, jotka kiistattomasti todistavat että talouskasvu ei korreloi onnellisuuden kanssa, kehottaisin perehtymään Happy Planet Indexiin.
VastaaPoistahttp://www.happyplanetindex.org/learn/download-report.html
Mielenkiintoisesti onnellisuudella näyttäisi olevan voimakas korrelaatio talouskasvun, ja talouskasvun ja päästöjen välisestä yhteydesä johtuen, myös ekologisen jalanjäljen kanssa (ts. mitä suurempi ekologinen jalanjälki valtiolla on, sitä onnellisemmat ihmiset).
Täältä yltäkylläisyydestä katsoen voi kieltämättä olla joskus hankala käsittää, miksi 30 onnettomimman (mittarina kansalaisten life satisfaction) valtion joukossa on 28 afrikkalaista valtiota.
Nytku (suomalaisperhe Afrikassa) kiteyttää blogissaan tämän ajattelun suorastaan riemukkaasti:
http://nytku.blogspot.com/2009/03/koskaan-et-muuttua-saa.html
"Sitten kotimaahan, turvalliseen Eurooppaan palaamisen jälkeen on hyvä pohtia suureen ääneen sitä, miten afrikkalaiset ovat köyhiä, mutta onnellisia, ja miten siellä on niin ihanaa kuitenkin, kun oppii nauttimaan vähästä ja iloitsemaan pienestä [...] Mutta on se sentään harmi, kun osa niistä alkuasukkaista oli farkkuihin sonnustautuneita? Ja telkkareitakin niillä oli siellä puskassa? Kyllä se länsimainen elämäntapa turmelee nämäkin viattomat! Kokakolaakin litkivät, ihanan valkoiset hampaat menee!"
Mutta nyt valmistautumaan kuuden vaatteen syyskuu -haasteeseen-->
Kiitos hyvästä keskustelusta! Olen Timon kanssa hyvin samoilla linjoilla siitä, että mittaamista ja tutkimustuloksia tarvitaan, mutta niiden ei pidä antaa rajoittaa liikaa ajattelua eikä keskustelua. On tehtävä (myös) sellaista hahmottelua, jota ei voida mitaten ja mallintaen tavoittaa. Liikkeen lopullista päämäärää ja ”hyvinvointitotuutta” ei tarvitse määrittää, ja rationaalinen ajattelu on ylipäätään vain yksi osa prosessia.
VastaaPoistaHaastena kulttuurisesti syvälle menevälle yhteiskunnalliselle kritiikille on, että keskustelua on monilla areenoilla pakko käydä käsittein, joiden merkitys on sidottu vallitsevaan arvomaailmaan ja yhteiskunnallisiin päämääriin. Käyttämämme kieli kun on aina vuorovaikutuksellisesti sidoksissa kulttuuriin ja sen arvoihin. Siitä huolimatta ja sen takia, kun vallitsevia ”totuuksia” halutaan kyseenalaistaa, käytettäviä käsitteitä tulisi samalla tietoisesti yrittää muuttaa. Vain siten muuttuu myös keskustelun ’argumentointiperusta’ – aletaan puhua asioista, joilla on enemmän merkitystä degrowth-yhteiskunnassa.
Käydystä keskustelusta tulee myös mieleen jatkokysymyksenä, missä määrin degrowth-liike haluaa kyseenalaistaa vallitsevaa tiedeajattelua ja mitkä muut yhteiskunnalliset liikkeet tulevat sitä kautta degrowthin tueksi?
t. Maria Joutsenvirta
Itselleni tämä kysymys on helppo, mutta valitettavasti se taitaa tarkoittaa etten pysty kuulumaan "täysin sydämin" degrowthin kannattajiin.
VastaaPoistaMinulle on jo pitkään ollut selvää, että ainoa pitkällä tähtäimellä "järkevä" tavoite - ellei uskontojen maailmanselityksiin uskota - on varmistaa lajin säilyminen. Voisi sanoa, että itseisarvoisesti tärkeitä ovat taide, tiede ja ylipäätään älykkyys, ainakin niin kauan kun meillä ei ole mitään näyttöä siitä, että tässä galaksin osassa olisi muuta älykästä elämää.
Jos muisto meistä häviää, oikeastaan millään, mitä tänä päivänä teemme, ei ole kestävää merkitystä. Voidaan tietysti sanoa, että silkalla elämisellä on merkitystä, mutta tässä ollaan mielestäni vaarallisen lähellä solipsistista itsekkyyttä. Me ekologisesta tuhosta huolestuneet puolustamme usein kantojamme vetoamalla tuleviin sukupolviin ja heidän elinmahdollisuuksiinsa. Mutta jos emme varmista, että lajilla on säilymisen edellytykset, on geologisessa ja astronomisessa mittakaavassa täysin yhdentekevää, säilyykö laji vielä sata sukupolvea vai sammuuko se meidän jälkeemme. Olen itse asiassa tavannut ihmisiä, jotka pitävät tätä argumenttia vastuuttoman kulutuksen oikeutuksena.
Ainoa täysin varma asia lajin säilymisessä on, että jos kaikki munamme ovat yhdessä korissa, tuhoutumisemme on vain ajan kysymys. "Tuolla ulkona" on monenlaisia kosmisia ilmiöitä joilla on voima hävittää planeetta paljon perusteellisemmin kuin edes täysimittainen ydinsota kykenisi - ja jo sekin voisi riittää lajin tuhoutumiseen.
Sama pätee myös muuhun biosfääriin. Jos emme vie sitä mukanamme, se tuhoutuu. Kysymys on vain ajasta: viimeistään Auringon laajeneminen viiden miljardin vuoden kuluttua nielaisee Maapallon, mutta todennäköisesti jo kauan sitä ennen jonkinlainen joukkotuho täräyttää biologisen diversiteetin takaisin bakteeritasolle. Ne luonnonsuojelijat, jotka linkolamaisesti pitävät ihmisen ja luonnon suhdetta nollasummapelinä, ovat vaarallisen lyhytnäköisiä. Heidän teoriansa voisi pitää paikkansa tuhat tai ehkä jopa muutaman sata tuhatta vuotta - tai kaksi sekuntia, mikä on nykyisinkin realistinen varoitusaika jos kymmenkilometrinen asteroidi tulee vastaan sopivasta kohtaa eteläistä taivasta. Joka tapauksessa, ilman ihmistä, biosfäärin tuho on vain ajan kysymys.
Meillä pitää siis vähintään olla "varmuuskopio." Emme välttämättä voi viedä kaikkea mukanamme, ja prosessissa saatamme menettää suuren osan nykyisestä diversiteetistä. Elämä on kuitenkin sitkeää ja muuntautumiskykyistä, ja jo sadoissa tuhansissa vuosissa diversiteetti vastaisi nykyisenlaista. Vaikka voisimme pelastaa vain prosentin nykyisestä diversiteetistä, olisi se silti äärettömän paljon parempi kuin ettemme pelastaisi mitään.
Sekä lajin että biosfäärin säilyminen edellyttää siis levittäytymistä Maapallon ulkopuolelle. Ainoastaan infrastuktuuriltaan erittäin kehittyneellä yhteiskunnalla on edellytykset avaruussiirtokuntien rakentamiseen; emme ole vielä niin pitkällä, emmekä edes optimistisissa arvioissa ole välttämättä vielä tällä vuosisadallakaan valmiita siihen. Mutta meillä ei yksinkertaisesti ole vaihtoehtoa. Me talouskasvua ja sen lieveilmiöitä sekä epävakauttavia sosiaalisia epäoikeudenmukaisuuksia kritisoivat voimme ostaa aikaa, ja aikaa me tarvitsemme, mutta me emme yksin voi pelastaa ihmiskuntaa emmekä biosfääriä. Päin vastoin, joissain visioissa väläytelty "onnistuminen" todennäköisesti suorastaan tuomitsisi lajin ja planeetan kuolemaan.
J.M., kiitos myös tästä hyvästä, avaavasta kommentista.
VastaaPoistaEsittämäsi visio Maapallon ulkopuolelle levittäytymisestä on minustakin omalla tavallaan tärkeä, koska kuten kirjoitat, "biosfräärin tuho on vain ajan kysymys".
Tämän vision on muuten kiinnostavasti kuvannut myös Isaac Asimov vuoden 1955 kirjassaan "Ikuisuuden loppu". Hän esittelee ensin "ikuisuuden yhteiskunnan", joka on keskittynyt elämän suojelemiseen maapallolla vuosituhansien ajan; lopulta kirjan tarinassa päädytään ajatukseen, että tämä "ikuisuuden yhteiskunta" on ihmiskuntaa tukahduttava visio, johtuen siitä, että suojellessaan ihmiskuntaa maapallolla ihminen on niin varovainen, ettei ota riskiä avaruuteen kurkottamiseksi. Kirjan lopussa päädytäänkin ratkaisuun, että "ikuisuuden yhteiskunta" täytyy tuhota, jotta voidaan päästä riskejä ottavaan elämänmuotoon, joka alkaa levitä galaksissa.
Tämä tarina vastaa mielestäni ainakin osin esittämääsi ajatuskulkua. Tarinan ongelma on kuitenkin sen sisältämä kärjistys: olemme joko A) maapallolla elämää suojelevia linkolalaisia, jotka eivät koskaan pääse levittäytymään avaruuteen, tai B) riskejä ottavia avaruuteen levittäytyjiä, jotka lopulta tuhoavat maapallon riskinotollaan.
Minusta kirjoituksesi loppu viittaakin C-mahdollisuuteen, jossa haemme kohtuullista, maapalloa suojelevaa ja oikeudenmukaisuutta edistävää elämäntapaa, mutta samalla emme hylkää avaruuteen kurkottamista. Itse uskon, että degrowth-yhteiskunnassakin voidaan kurkotella avaruuteen, mutta tämä voidaan toteuttaa nimenomaan _luopumalla_ kasvun ja avaruuteen kurkottelemisen päämäärällistämisestä.
Kuten olen aiemmin kirjoittanut, niin ehkä meidän pitäisi luopua kehittämisen tavoittelemisestä (ideologisoituna päämääränä), jotta voimme aidosti kehittyä.
Jos teemme lajin säilymisestä lopullisen päämäärämme, on vaarana että samalla tuhoamme juuri sen ihmisyyden, jonka säilymistä tavoittelemme.
Sama urheilumetaforana: Maratoonari voi tähdätä maailmanmestaruuteen ja harjoitella tätä tavoitetta kohti. Mutta jos hän tekee maailmanmestaruudesta keskeisen ideologisoidun päämääränsä, hän voi tuhota terveytensä maailmanmestaruutta tavoitellessaan. Päämäärä ei ole voitto, vaan hyvä peli - voitto tulee sitten siinä sivussa.
Yhteenvetona: uskon, että degrowth-ihmiskunnalla on tuhansien vuosien kuluessa paremmat mahdollisuudet voida hyvin ja jatkaa ikuista elämää (avaruudessakin kenties) kuin nykyisellä talouskasvuideologia-yhteiskunnalla. Mutta tämäkin lienee kärjistys jostakin näkökulmasta.
Lopuksi: minä en toki puhu koko degrowth-liikkeen suulla, vaan keskustelu on avoin.
Kyllä, ehdottomasti kannatan nimenomaan tuota vaihtoehtoa C (tässäkin :)). Pidän sitä suorastaan välttämättömänä jotta varsinainen tavoite - säilymisen varmistaminen - voisi toteutua. Sen lisäksi oikeudenmukaisuus ja ympäristönsuojelu ovat tietenkin eettisesti edistämisen arvoisia tavoitteita sinällään. Tavallaan pelaan kahden tavoitteen peliä: vaikka toinen tavoitteistani ei onnistuisikaan, toinen on joka tapauksessa kannattamisen arvoinen.
VastaaPoistaOlen jollain filosofisella tasolla samaa mieltä siitä, että säilymisestäkään ei pidä tehdä itsetarkoitusta ja ainoaa elämän tarkoitusta. Taitaa tosin olla turha huoli, että minun lisäkseni kovin moni olisi asian suhteen obsessiivinen :). On mahdollista, että tuhoamme ihmisyyden selviytymistä tavoitellessa, mutta jos emme sitä tavoittele, tuhoamme sekä ihmisyyden että ihmisyyden potentiaalin varmasti ja peruuttamattomasti. Kun en ole uskovainen, en usko, että meille jaettaisiin tasoituspisteitä hyvästä yrityksestä, urheiluhengestä tai letkeästä meiningistä.
Henkilökohtaisesti olen jossain määrin transhumanisti ja arvelen, että täältä avaruuteen levittyvä laji tulee olemaan jotain sellaista, mitä emme välttämättä tunnistaisi ihmiseksi: nämä maalliset liha- ja nahkasäkkimme kun ovat kovin huonosti syvän avaruuden oloihin sopeutuvia. En pidä tätä pahana asiana; cro-magnoneilla ja neanderdalin ihmisillä oli hetkensä, ja he edelsivät nykyihmistä. Me muistamme heitä, ja kannamme soihtua eteenpäin, ehkä teknologisen evoluution tuotteelle?
Mutta nyt alkaa mennä jo melko kauas blogin varsinaisesta aiheesta :).