Kasvun rajat?

Tämän blogin keskustelun määrä on kasvanut hienosti. Yhteen kirjoitukseen tulleiden kommenttien raja ylitti nyt ensimmäistä kertaa viisikymmentä kommenttia. Onkohan tällä kasvulla rajoja?

Keskustelussa on menty degrowth'n ytimeen, joten suosittelemme tutustumaan ja osallistumaan käytyyn keskusteluun tästä linkistä: Hyvässä seurassa: Factor 10 ja Kasvun rajat.

Edellä mainittu kirjoitus julkaistiin 10.11. ja 50 kommentin raja ylittyi 26.11. eli 16 päivän kuluttua. Kuukaudessa tämä kommentointimäärä tarkoittaisi noin 100 kommenttia.

Mitä tapahtuisi, jos kommenttien määrä kasvaisi tästä tasaisesti 2% kuukaudessa? Vuoden kuluttua kommenttien määrä olisi 127 kuukaudessa. Kahden vuoden kuluttua kommenttien määrä olisi 161 kuukaudessa. Kommenttien määrä tuplaantuisi noin kolmen vuoden välein. Kahdentoista vuoden kuluttua, siis vuonna 2022, kommenttien määrä olisi 1600 kuukaudessa. Vuonna 2050 kommentteja olisi 800.000 kuukaudessa. Hurjat kasvunäkymät.

Jouko Kämäräinen viittasi keskustelussa videoon, joka voi olla tuttu monille kasvun aritmetiikkaa pohtineille. Tässäkin blogissa on aiemmin viitattu tähän Dr. Albert A. Bartlettin mainioon luentoon "Artithmetic, Population, and Energy". Tässä linkki kyseiseen luentoon Youtuben soittolistana: Kasvun aritmetiikkaa.

Yksi suosikkiesimerkeistäni Bartlettin luennosta:

• Oletukset:
• Suljetussa pullossa on bakteereja, joiden määrä kaksinkertaistuu joka minuutti. (Vertailun vuoksi: jos kasvuprosentti on 7% vuodessa, niin määrä kaksinkertaistuu noin joka kymmenes vuosi.)
• Bakteerin koko on sellainen, että bakteerikasvusto täyttää lisääntyessään pullon yhdessä tunnissa.
• Ensimmäinen bakteeri laitetaan pulloon klo 11:00. Pullo siis täyttyy oletusten mukaisesti klo 12:00.
• Kaksi kysymystä:
• Mihin kellonaikaan pullo on puolillaan?
• Millä kellonlyömällä bakteerit todennäköisimmin huomaavat pullon alkavan täyttyä?

Ensimmäinen vastaus on ilmiselvä. Pullo on puolillaan klo 11:59 eli minuuttia ennen ajan täyttymistä. Toinen vastaus riippuu tietysti bakteerien ymmärryskyvystä. Pullo täyttyy seuraavasti:

• Klo 11:55 pullo on noin 3/100 täynnä (3,125 %).
• Klo 11:56 pullo on noin 6,25/100 täynnä (6,25 %). 
• Klo 11:57 pullo on noin 12,5/100 täynnä (12,5%).
• Klo 11:58 pullo on 25/100 täynnä (25%).
• Klo 11:59 pullo on 50/100 täynnä (50%).
• Klo 12:00 pullo on täynnä.

Mahtaisivatko bakteerit ymmärtää klo 11:55, siis elettyään 55 minuuttia ja täyttäessään tässä vaiheessa vasta 3,125% pullosta, että viiden minuutin päästä niiltä loppuu happi?

Dr. Bartlett esittää vielä kysymyksen, että entä jos bakteerit alkaisivat tehdä tutkimusretkiä viime vaiheillaan, ja löytäisivät mielettömän uuden löydön: 3 uutta pulloa! Kuinka paljon tämä antaisi niille lisäaikaa jatkaa kasvuaan? Kaksi pulloa olisi täynnä klo 12:01 ja kaikki neljä pulloa olisivat täynnä klo 12:02. Eipä ollut paljoa iloa tästäkään.

Ikuinen prosentuaalinen kasvu rajatussa tilassa on mahdottomuus. Teknologia voisi auttaa: entä jos bakteerien kokoa saataisiin pienennettyä tasaisesti vaikkapa 10% minuutissa? Tämä toisi toki lisäaikaa: kaksinkertaistuminen hidastuisi. Mutta ennen pitkää tasainen prosentuaalinen kasvu täyttää tilan kuin tilan.

Niin kauan kuin yksi bkt-lisäeuro tuottaa keskimäärin jotain ympäristöhaittoja, bkt:n prosentuaalinen kasvu kohtaa ennen pitkää maapallon rajat. Yksinkertaista aritmetiikkaa. Ainoa mahdollisuus on päästä aitoihin nollapäästöihin ennen kuin maapallomme rajat tulevat vastaan. Tästä olemme vielä kaukana.

Eräiden raporttien mukaan kellomme taitaa olla jo yli 12:00, kun käytämme luonnonvaroja jo 1,5 maapallon verran. Paljonko meillä on vielä aikaa muuttaa suuntaa?

Degrowth: mitä uutta?

Kestävään kehitykseen liittyvissä keskusteluissa herää usein kysymys, mitä uutta degrowth-ajattelu tai -liike tarjoaa esimerkiksi vuoden 1972 Kasvun rajat -raporttiin nähden. Degrowthia voidaan pitää eräänlaisena hyvän elämän yhteiskunnallisena filosofiana, mutta moni haluaa korostaa liikkeen konkreettisia vaatimuksia pikaisesta taloudellisen tuotannon rajoittamisesta ns. rikkaissa maissa. Jälkimmäisen tulkinnan suhteen degrowth on suoraa jatkoa kasvun rajat -keskustelulle. Keskustelua käydään kuitenkin nyt erilaisessa symbolisessa maastossa.

Blühdorn ja Welsh (2007) kuvaavat artikkelissaan viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtunutta yhteiskunnallisen keskustelukentän muutosta seuraavasti. Olen ottanut tähän mukaan vain muutamia pääkohtia; heidän alkuperäinen kuvauksensa on paljon kattavampi.

Jälkiteollisen yhteiskunnan kehitys johti poliittiseen konsensukseen ympäristön suhteen, jolloin ideologinen ympäristöliike antoi sijaa erilaisille käytännöllisille toimenpiteille ja kaikki puolueet alkoivat tarjota “järkevää” pitkän aikavälin ympäristöpolitiikkaa. (Young 1990: Post Environmentalism)

Koskematon luonto hävisi – ihmisjälki alkoi näkyä villeimmässäkin luonnossa. Luonnollisen luonnon suojeleminen muuttui mielettömäksi tavoitteeksi ja ympäristöliikkeen tärkeä normatiivinen standardi ja merkitysten lähde katosi. Luonnollisuus yhteiskunnan ulkopuolisena ja siten luotettavana kategoriana vaihtui alati lisääntyvään neuvoteltavuuteen, päätettävyyteen ja vastuullisuuteen. (McKibben 1990: The End of Nature)

Tämä avasi tien nykyisenkaltaiselle ekopolitiikalle, jossa luonto ei enää esiinny yhtenäisenä ja vakaana ilmiönä vaan rajattomana joukkona kilpailevia ja muuttuvia käsityksiä luonnosta. Jokainen käsitys sisältää erilaisen näkökulman siihen, mikä on arvokasta, mitä tulisi suojella tai mikä nähdään ympäristön kannalta ongelmallisena tai hyvänä. Kaiken kaikkiaan ekopolitiikka jäi vaille tunnistettavaa identiteettiä.

Näiden kehityskulkujen rinnalla syntyi ekologisen modernisaation paradigma, jossa ympäristöongelmat nähdään teknologian, talouden ja (liikkeen)johdon kautta. Paradigma pehmentää jännitteitä (a) teknologian ja ekologian, (b) taloudellisen kasvun ja ekologian sekä (c) kilpailumarkkinoiden ja ekologian välillä. Se tyynnyttelee eri osapuolia, vähentää radikaalien ekoliikkeiden valtaa ja valaa uskoa argumenttiin, että vallitsevaa järjestelmää eli kapitalistista kuluttajademokratiaa ei tarvitse radikaalisti muuttaa, koska ympäristötavoitteet voidaan saavuttaa vihertämällä teknologista innovointia, talouskasvua, varallisuudentavoittelua ja konsumerismia.

Blühdorn ja Welsh toteavat, että paluu vanhoihin asetelmiin ei ole mahdollinen, koska kulttuurihistoriallinen konteksti on nyt muuttunut. Heidän mukaansa tässä vaiheessa on oleellista pyrkiä ymmärtämään, millä keinoin nykyinen yhteiskunta pitää yllä sellaista, minkä tiedetään olevan kestämätöntä – sustain what is known to be unsustainable. Lisääntyneen ymmärryksen myötä näitä rakenteita voidaan purkaa.

Yhteenvetona tästä ja aiemmista pohdinnoista voidaan sanoa, että degrowth eroaa perinteisestä kasvun rajat -keskustelusta ainakin seuraavasti:

1. Alkuperäinen Kasvun rajat –raportti oli hyvin epäpoliittinen eikä sen tilaaja ollut valmistautunut vasta-argumentteihin.
2. Kulttuurinen konteksti on nyt muuttunut – ympäristöliikkeellä ei ole enää selkeää identiteettiä tai selkeitä vihollisia.
3. Degrowth ei keskity vain ympäristökysymykseen vaan ottaa kokonaisvaltaisesti huomioon hyvän elämän: kilpailua ja kuluttamista korostava teknistaloudellinen maailmankuva on murrettava, vaikka mitään ympäristökatastrofia ei olisikaan tiedossa.

Lähde: Blühdorn, I. & Welsh, I. (2007). "Eco-politics beyond the Paradigm of Sustainability: A Conceptual Framework and Research Agenda." Environmental Politics, 16(2), 185-205.

HS pääkirjoitus: ilmastonmuutos ei pelota - degrowth edessä?

Helsingin sanomat noteeraa pääkirjoituksessaan 11.11.2010 degrowthin. Kirjoitus käsittelee laajemmin ilmastonmuutoksen uhkaa, mutta kirjoituksessa huomioidaan myös talouskasvun mahdottomuuden mahdollisuus:

"Viime keväänä Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa tarkastettiin Laura Saikun väitöskirja, jonka mukaan väestönkasvu, vaurauden lisääntyminen ja länsimaisen elämäntyylin leviäminen uhkaavat romuttaa toiveet tavoitteisiin pääsystä.

Väitöskirjan johtopäätös, että hyvinvointia pitäisi pyrkiä lisäämään ilman bruttokansantuotteen ja kulutuksen kasvua, edustaa ympäristökeskustelussa voimakkaasti esiin noussutta degrowth-ajattelua."

Tämä on lupaava muutos, kun ottaa huomioon Hesarin varsin kasvuhakuisen linjan (esimerkiksi pääkirjoituksessa 25.3.2010 otsikolla "Talouteen tarvitaan kasvun näkökulma").

Tästä on hyvä jatkaa. Seuraavaksi kohti konkreettisempia askeleita ja kohti yhteistä vastuunottoa. Hesarin näkökulma tuntuu kuitenkin olevan, että piskuisen Suomen ei kannata ottaa omia askeleitaan ennen kuin isommat ovat lähteneet mukaan:

"Ilmastonmuutoksen uhka ei ole kadonnut mihinkään. Kun arvioidaan tekoja ilmaston lämpenemistä vastaan, on kuitenkin syytä korostaa mittasuhteita.

Kotitalouksien energiansäästöllä on merkityksensä, mutta suurimmat vaikutukset on Kiinan, Yhdysvaltojen ja kehittyvien maiden poliittisilla päätöksillä."

Missä innovatiivisuus, missä rohkeus? Nyt jos koskaan piskuinen Suomi voisi vahvistaa rauhanturvaamisen suurvallan "maabrändiään" tekemällä aloitteen globaalista degrowth-dialogista. Ilmastonmuutos ja muut ympäristökatastrofit lisäävät tulevaisuudessa maailmanlaajuista sodan uhkaa. Tinkimätön työ globaalin degrowthin eteen voisi tuoda Suomelle vuoden 2050 rauhan Nobelin!

Hyvässä seurassa: factor 10, kasvun rajat ja tulevaisuuden tutkimus

Tulevaisuuden tutkimuksen seuran Helsingin toimintaryhmä Tutuhesa järjesti 9.11.2010 Tieteiden talolla keskusteluillan otsikolla "Degrowth ja factor 10 - ratkaisuja kestävään tulevaisuuteen?" Illan esitykset ovat saatavilla Tutuhesan blogista ja verkkosivuilta. Illan juonsi seuran puheenjohtaja Juha Nurmela.

Aluksi Rooman klubin Suomen yhdistyksen puheenjohtaja Matti Penttilä alusti Kasvun rajat -raporttien taustoista ja tämän keskustelun eroista ja yhtäläisyyksistä degrowth-keskusteluun. Kolme keskeistä johtopäätöstä jäi mieleeni:

• Alkuperäinen Kasvun rajat -malli ja sen myöhemmät tarkennukset ovat mallintaneet todellisuutta yllättävän tarkasti. Malli on ennustanut erittäin hyvin vuoden 1972 jälkeistä kehitystä.
• Ensimmäisen raportin ilmestymisen jälkeen on hukattu 30-40 vuotta. Kasvun rajat on ylitetty ja ympäristön kannalta heikko kehitys jatkuu edelleen. 
• Mitä uutta degrowth tuo Kasvun rajat -keskusteluun? Molemmat jakavat samantyyppisen näkemyksen maailman kehityksen suunnasta. Degrowth-liike yrittää nyt kuitenkin aktiivisemmin ja tietoisemmin operationalisoida tarvittavia muutosvoimia talouden ja politiikan tasolla.

Seuraavaksi D-Mat Oy:stä Michael Lettenmeier alusti mahdollisuuksista lisätä ekotehokkuutta Factor 10 -ajattelun mukaisesti. Factor 10 kuvaa sitä irtikytkemisastetta (decoupling factor), johon maailman olisi päästävä 2050-luvulle tullessa. Globaali bruttokansantuote pitäisi "dematerialisoida" kymmenesosaan nykyisestä, jotta sen nousu voisi jatkua. Esityksen kolme keskeisintä johtopäätöstä omasta mielestäni olivat:

• Factor 10 -tason irtikytkeminen on mahdollista ainakin joissakin yksittäisissä tuotteissa ja palveluissa.
• Tuote- ja palvelutason irtikytkeminen ei sellaisenaan riitä, vaan irtikytkeminen pitää ulottaa tuotteiden ja palveluiden koko elinkaareen. Tarvitaan siis kattavia elinkaarilaskelmia.
• Tuote- ja palvelutason elinkaaressa tapahtuva irtikytkeminen ei sekään riitä, vaan tarvitaan kokonaisuuden irtikytkemistä. On siis jotenkin pureuduttava myös ns. rebound-ilmiöön, joka pyrkii kumoamaan yksittäisissä tuotteissa ja palveluissa saavutetun ekotehokkuushyödyn.

Viimeisenä alustuksena oli oma degrowth-esitykseni. Esitykseni noudatteli totuttua kaavaa, mutta vähän tiiviimmässä muodossa. Pyrin esityksessäni korostamaan sitä, että kasvun rajojen ylittäminen saadaan kuriin vain arvoasetelman muutoksella: talous on saatava takaisin rengin asemaan. Luonnon ja ihmisten hyvinvointi on asetettava yksilö- ja yhteiskuntatasolla kasvun edelle.

Alustusten jälkeen päästiin keskusteluun. Keskustelussa oli tilaa erityisesti Juha Nurmelan esittämälle kysymykselle: "Miten degrowth ja Factor 10 saadaan konkreettisesti toteutettua?" Keskustelussa tuotiin esille moni hyviä kysymyksiä ja kommentteja:

• Eikö ylituotantoa saataisi konkreettisesti vähennettyä poistamalla tuotantotukiaiset esimerkiksi maataloudessa?
• Mikä olisi se YK-mekanismi, jolla degrowth-keskustelu saataisiin globaalille tasolle, koska yksittäisten maiden on ehkä hyödytöntä yksinään ryhtyä degrowth-linjalle. Tästä dilemmasta hyvänä esimerkkinä on Kööpenhaminan ilmastokokouksen tuloksettomuus.
• Herman Dalyn Steady State -mallinnuksista ja operationalisoinneista voisi löytyä konkreettisia toimintaohjeistuksia degrowth-politiikkaan.
• Tekniikan yli-ihannoinnista tulee luopua, mutta samalla teknologian kehittämisestäkään ei tule luopua.
• Onko degrowth oikea ja positiivinen termi? Voisiko "regrowth" tai "neogrowth" olla positiivisempi? Itse esitin tähän kommentin, että degrowth on nimenomaan tärkeä anti-termi kasvulle. Regrowthille ja neogrowthille käy helposti kuten "kestävälle kehitykselle", joka nykyisin tarkoittaa "kestämätöntä kasvua".
• Dematerialisaation problematiikka on eriytettävä talouden problematiikasta. Tähän kuitenkin kommenttina, että nämä eivät ole erillisiä problematiikoita niin kauan, kuin 100% irtikytkentä ei ole onnistunut.
• Poliittisen keskustelun ympäristöhaitoista tulisi perustua faktoihin, jotta ei tehdä vääriä johtopäätöksiä siitä, mikä saastuttaa ja mikä ei. Kuulimme esimerkin, jonka mukaan esimerkiksi raideliikenne on haitallisempaa kuin joustavammat rekkakuljetukset. Tähän degrowth-kommentti on se, että kaikkea on mahdotonta täysin "faktapohjaisesti" mallintaa. On tärkeää olla varovainen, ja olla kasvattamatta toimintaa tai ottaa käyttöön teknologiaa ennen kuin niiden haitat tunnetaan.
• Tarvitaan materiaalivirtojen arvoanalyysiä. Nyt esimerkiksi kengät ja puukot ovat hienoja ja toimivia, mutta ne eivät ole kestäviä "isältä pojalle". Nykytuotteet voivat olla hintansa arvoisia (= halpoja ja poisheitettäviä), mutta ne eivät materiaalivirtojen kokonaisuudessa ole ympäristön ja hyvinvoinnin näkökulmasta arvokkaita.
• Finanssitaloudesta tarvitaan hallittu paluu reaalitalouteen.
• Jos haluamme konkretiaa eteenpäin, niin miksi puhumme passiivissa?
• Konkretiaa: lait, normit ja asetukset. Esimerkiksi MIPS-vero tuotteen elinkaaren pohjalta ALV:n sijaan.
• Kuluttaja on avainasemassa - arvot ja asenteet, miten mainonnalla ja markkinoinnilla vaikutetaan niihin? Vastamarkkinoinnille tarvitaan rahoitusta?
• Konkretiaa politiikkaan: palkankorotukset tulisi lainsäädännössä saada työntekijälle valinnaiseksi siten, että palkankorotuksen sijaan voisi ottaa lisää vapaa-aikaa.
• Muutosstrategioita: peittäminen, rauhoittaminen, kärjistäminen, tietoisuuden kohottaminen. Degrowth tarvitsee näistä ainakin jälkimmäistä, muut eivät ole kovin produktiivisia.
• Tarvitaan aitoa dialogia, demokratiaa.

Keskustelussa tunnuttiin sekoittavan välillä keskenään käsitteet talouslama ja degrowth. Totesin loppukommentissani, että näitä käsitteitä ei ole syytä sotkea keskenään. Kasvun yhteiskunnassa talouslamasta kärsivät eniten heikoimmat ja köyhimmät, mutta degrowth-yhteiskunnan tulee perustua nimenomaan siihen, että talouden lasku voidaan saavuttaa hallitusti turvaten kaikkien hyvinvointi.

Lopuksi: keskustelu oli erinomaista ja vei asiaa eteenpäin - lämmin kiitos järjestäjille ja osallistujille!

"As if we were free"

Degrowth-yhteiskunnassa hyvinvointi ei perustu vapaaseen markkinatalouteen, vaan vapaaseen kansalaisuuteen. Myös degrowth-kansalaiset voivat toki ottaa osaa taloudellisiin aktiviteetteihin - niin halutessaan - mutta taloudellinen toiminta, kuten työllisyys tai työttömyys, kuluttaminen tai ei-kuluttaminen, ei ole heidän arvoaan määrittävä tekijä.

Degrowth-yhteiskunnassa kansalaiset ovat vapaita valitsemaan ja rakentamaan hyviä luonto- ja ihmissuhteita. Taloudellisen toimeliaisuuden vapaus on osa tätä vapautta, mutta tätä vapautta ei voi toteuttaa rajattomasti luonnosta ja ihmisistä välittämättä.

Toki vapaus on aina rajattua, määrittyen suhteessa johonkin tiedostettuun tai tiedostamattomaan päämäärään. Uusliberalisteille vapaan markkinatalouden edistäminen on keskeinen toiminnallinen tavoite. Mutta tämä on rajattua vapautta: vapauttaa elää markkinoiden ehdoilla. Esimerkiksi köyhien maiden hikipajojen työntekijät ovat "vapaita" ottamaan osaa markkinatalouteen, mutta heillä on kuitenkin varsin rajatut mahdollisuudet vaikuttaa millä tavoin, missä olosuhteissa ja millä ehdoilla he ansaitsevat palkkansa. Markkinatalouden tarjoama vapaus on monin tavoin myös näennäistä vapautta.

Kuluttajatutkimuskeskuksen tuoreessa julkaisussa "Mitä eläminen maksaa? Kohtuullisen minimin budjetit" Lehtinen ym. viittaavat Jouko Kajanojan tekstiin ja avaavat vapauden ja rajoitusten välistä jännitettä mainiosti:

"Liberaalin näkemyksen kritiikki väittää kuitenkin, että individualistinen liberalismi ei onnistu välttämään hyvän elämän sisällöllistä määrittelyä, sillä täydellinen vapaus ei sisällä mitään, ja seurauksena on hyvän elämän sisällöllisten valintojen salakuljettaminen. Vapaus on pelkkää tyhjyyttä, jollei sille määritellä jotain tarkoitusta. Koska hyvän elämän sisältö on määritettävä joka tapauksessa jotenkin, eikö ole silloin parempi, että se tehdään avoimesti (Kajanoja 2002)."

Myös degrowth-yhteiskunnassa vapaus on määriteltävissä suhteessa yksilöiden ja yhteiskunnan päämääriin. Tämä tarkoittaa myös taloudellisen toimeliaisuuden tarkoituksen, talouden merkitysjärjestelmän ja talouteen liittyvien instituutioiden uudelleen määrittelyä. Ei ole itsestään selvää, että "vapaa markkinatalous" tarkoittaa ihmisten vapautta. Ei ole myöskään itsestään selvää, että vapaa markkinatalous näkisi luonnon villinä ja vapaana. Pikemminkin luonto on rajattu talouden resurssiksi. On kysyttävä, mitä rajoituksia "vapaa markkinatalous" asettaa luonnon itseisarvolle ja ihmisen vapaudelle.

Toki on kysyttävä myös, mitä rajoituksia ja vastuita esimerkiksi "hyvinvointivaltio" ja "degrowth-yhteiskunta" asettavat yksilölle ja yhteiskunnalle. Hyvinvointi on päämäärä, joka ei mahdollista täydellistä individualistista vapautta. On käytävä yhteiskunnallista ja poliittista keskustelua siitä, mitkä yhteisesti sovitut päämäärät ja rajoitukset ovat hyväksyttäviä, jotta voimme olla vapaita yksilöille ja yhteiskunnalle merkityksellisissä asioissa.

Tiellä kohti degrowth-yhteiskuntaa meidän on löydettävä keinot käydä keskustelua vapauksista, rajoituksista ja päämääristä uusin tavoin. Kasvuun perustuvan markkinatalouden sisältä katsoen vapauden kyseenalaistaminen voi tuntua hassulta: meillähän on jo vapaa markkinatalous! Jotta keskustelu voisi tästä jatkua, on purettava auki mitä vapaus nykyisessä yhteiskunnassa ja globaalissa markkinataloudessa tarkoittaa: mitä rajoituksia tämä vapaus sisältää ja mihin päämääriin se tähtää?

Meidän on vapautettava nykykäsityksemme  siitä, mitä vapaus on. Vasta tämän jälkeen voimme keskustella siitä, mitä vapautta meiltä nyt puuttuu ja mitä "degrowth-vapaus" tarkoittaa. Tähän päästäksemme meidän on todennäköisesti myös löydettävä uudelleen kieli, jolla puhumme: paitsi taloudesta, myös luonnosta ja ihmisestä.

Vapaus löytyy elämällä kuin olisimme jo vapaita

Luin hiljattain kaksi mainiota kolumnia, jotka käsittelevät mielenkiintoisesti nykyiseen kasvuhakuiseen markkinatalouteen liittyvää ajattelunvapauden puutetta. Yksi löytyi syväekologien suunnalta: Elias Hämäläisen Elonkehä-lehden pääkirjoitus otsikolla "Luonnonsuojelijan kuolema" (numero 11/2010). Toinen tuli vastaan vasemmalta: Slavoj Zizekin kapitalismin kritiikki Le Monde diplomatiquen englannin kielisestä versiosta otsikolla "A permanent state of emergency" (marraskuun numero 2010). Alla suomenkieliset lainaukset Hämäläiseltä, englanninkieliset Zizekiltä.

Hämäläinen tarkastelee luonnonsuojelijoiden kyvyttömyyttä muuttaa asioiden tilaa, Zizek kritisoi vasemmiston jämähtyneisyyttä. Molemmat ovat pessimistisiä sen suhteen, että uusi ajattelun vapaus voisi löytyä nykyisen poliittisen toiminnan kautta. Politiikka on umpitaloudellista eikä sen sisältä ole juurikaan mahdollisuuksia löytää uutta suuntaa:

"Politiikka on jo menetetty. Nykyisin poliitikot puhuvat kuin teknokraatit tai ekonomit, eivätkä he tavoita ihmisen arjen ongelmia. Välissä on merkitysten kuilu. Kulttuurin omalakisuus ja itseisarvo katoavat paraikaa hyötylaskelmia painottavan näkemyksen tieltä. Sama tragedia on ilmeisesti tapahtumassa luonnonsuojelijoillekin. Tästä pelottavana esimerkkinä on nykyisin yhä suositumpi ekosysteemipalvelujen käsite."

"For Marx, the question of freedom should not be located primarily in the political sphere proper, as with the criteria the global financial institutions apply when they want to pronounce a judgement on a country. Does it have free elections? Are the judges independent? Is the press free from hidden pressures? Are human rights respected? The key to actual freedom resides rather in the “apolitical” network of social relations, from the market to the family, where the change needed for effective improvement is not political reform, but a transformation in the social relations of production. We do not vote about who owns what, or about worker-management relations in a factory; all this is left to processes outside the sphere of the political. It is illusory to expect that one can effectively change things by “extending” democracy into this sphere, say, by organising “democratic” banks under the people’s control."

Molemmat päätyvät pitkälti samaan johtopäätökseen. Merkitysjärjestelmät, ideologiat, instituutiot ja systeemit muuttuvat vain hylkäämällä aikaisempi ja elämällä uutta. Vaikka kaikki ei olekaan etukäteen selvää (emme todellakaan tiedä mitä degrowth-yhteiskunta tuo tullessaan konkreettisesti, koska tätä ei voi täysin nähdä nykyisen järjestelmän sisältä käsin) on kuitenkin olemassa toivo, että hylkäämällä nykyisen itsetuhoisen järjestelmän voimme löytää jotain positiivisempaa.

"Minusta meidän pitäisi edelleen - härkäpäisestikin - puhua vanhalla kielellä ihmisen yhteydestä metsiin ja meriin. Elämän pyhyydestä ja hiljaisen elämän viisaudesta. Jos meitä pidetään valtakulttuurissa taantumuksellisina ja huvittavina, niin mitä sitten. Antaa houkkien nauraa!"

"Today, the ruling ideology endeavours to make us accept the “impossibility” of radical change, of abolishing capitalism, of a democracy not reduced to a corrupt parliamentary game, in order to render invisible the antagonism that cuts across capitalist societies. This is why Lacan’s formula for overcoming an ideological impossibility is not “everything is possible”, but “the impossible happens”. --- Today we do not know what we have to do, but we have to act now because the consequence of non-action could be disastrous. We will be forced to live “as if we were free”."

Tämä voi tarkoittaa nykyisen talouskasvuun ja työllisyyteen keskittyvän poliittisen liturgian hylkäämistä. Itselleni tämä ei kuitenkaan tarkoita politiikan tai demokratian hylkäämistä. Päinvastoin: kuten olen aiemmin argumentoinut, nykyisen talouskasvua hallinnoivan post-politiikan sijaan meidän on löydettävä poliittinen toiminta uudestaan.

Lopuksi: kuten olen aiemmin kirjoittanut, degrowth-yhteiskunta ei mielestäni ole vasemmalla eikä oikealla, vaan vastustaa barbarismia. Tämän vuoksi en varauksetta tue Zizekin vasemmistolaista analyysiä. Syväekologisen Hämäläisen analyysi tuntuu Zizekin pohdintaa läheisemmältä. Syvempi nykyjärjestelmän kritiikki joka tapauksessa yhdistää ajatteluamme: uusi yhteiskunta syntyy elämällä sitä.

Uusi degrowth-elämä voi kuihtua alkuunsa, mikäli sitä viljellään ja varjellaan nykyisen talousjärjestelmän lannotteilla ja ötökäntappoaineilla.

Nykytaide, talous ja saariston tulevaisuudet

Turun kulttuuripääkaupunkihankkeen yhteydessä on meneillään moniulotteinen nykytaideprojekti, Contemporary Art Archipelago (CAA), jossa hahmotetaan saariston tulevaisuuksia. Yhtenä osana projektia on seminaarisarja, jonka ekonomia-tilaisuudessa alustin keskustelua degrowth-näkökulmasta.

Keskustelun aikana kävi selväksi, että taiteen näkökulma on selvästi erilainen perinteisiin kehitysprojekteihin verrattuna. Vaikka tilaisuus oli pintapuolisesti arvioiden tyypillinen (pari alustusta, työpajoja ja loppukeskustelu), sen luonne oli harvinaisen kokonaisvaltainen. Taide lähestyy kohdettaan kysyvästi ja avoimesti, välttäen kapeita ja yksiulotteisia tulkintoja - sama asenne tarttui myös seminaarin osallistujiin.

Käytännössä tämä tarkoitti, että keskusteluun voitiin lähteä ilman tietoisesti tai tiedostamatta tehtyä näkökulman ennakkorajausta. Usein jopa varhaisen vaiheen projekteissa lähdetään oletusarvoisesti kehittelemään liiketoimintamalleja tai tehostustoimenpiteitä, joilla yhteisö saa lisätuloja tai leikkaa menoja. Nyt kysyttiin, miksi ihmiset halua(isi)vat asua saaristossa ja mitä saaristo voi opettaa ihmisyydestä.

Paikallisesta kehityksestä puhuttaessa tällaiset perustavanlaatuiset kysymykset ovat oleellisia. Ilman niitä ollaan nopeasti tilanteessa, jossa kehitystä johdetaan numeroin tai pelkästään ylhäältä annettujen strategioiden mukaisesti. Paikallinen ääni ei tällöin pääse kuuluviin - ei, vaikka paikalla olisikin paikallisia.

Monitieteisestä tai -näkökulmaisesta kehittämisestä puhutaan kaikkialla, mutta turhan usein projekteihin kutsutaan vain liiketoiminta-, teknologia-, hanke- ja tulevaisuusosaajia, jotka ovat tottuneita liikkumaan kasvuparadigman sisällä. Vaihtoehdot löytyvät kuitenkin muualta, ja taide on parhaimmillaan mainio fasilitaattori, kun halutaan eksyä ja toisinaan löytääkin. Se pakottaa kysymään kysymyksiä, joihin ei ole helppo vastata talouden käsitteistöstä käsin.