Keskustelun aikana kävi selväksi, että taiteen näkökulma on selvästi erilainen perinteisiin kehitysprojekteihin verrattuna. Vaikka tilaisuus oli pintapuolisesti arvioiden tyypillinen (pari alustusta, työpajoja ja loppukeskustelu), sen luonne oli harvinaisen kokonaisvaltainen. Taide lähestyy kohdettaan kysyvästi ja avoimesti, välttäen kapeita ja yksiulotteisia tulkintoja - sama asenne tarttui myös seminaarin osallistujiin.
Käytännössä tämä tarkoitti, että keskusteluun voitiin lähteä ilman tietoisesti tai tiedostamatta tehtyä näkökulman ennakkorajausta. Usein jopa varhaisen vaiheen projekteissa lähdetään oletusarvoisesti kehittelemään liiketoimintamalleja tai tehostustoimenpiteitä, joilla yhteisö saa lisätuloja tai leikkaa menoja. Nyt kysyttiin, miksi ihmiset halua(isi)vat asua saaristossa ja mitä saaristo voi opettaa ihmisyydestä.
Paikallisesta kehityksestä puhuttaessa tällaiset perustavanlaatuiset kysymykset ovat oleellisia. Ilman niitä ollaan nopeasti tilanteessa, jossa kehitystä johdetaan numeroin tai pelkästään ylhäältä annettujen strategioiden mukaisesti. Paikallinen ääni ei tällöin pääse kuuluviin - ei, vaikka paikalla olisikin paikallisia.
Monitieteisestä tai -näkökulmaisesta kehittämisestä puhutaan kaikkialla, mutta turhan usein projekteihin kutsutaan vain liiketoiminta-, teknologia-, hanke- ja tulevaisuusosaajia, jotka ovat tottuneita liikkumaan kasvuparadigman sisällä. Vaihtoehdot löytyvät kuitenkin muualta, ja taide on parhaimmillaan mainio fasilitaattori, kun halutaan eksyä ja toisinaan löytääkin. Se pakottaa kysymään kysymyksiä, joihin ei ole helppo vastata talouden käsitteistöstä käsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.