Kestävyysvajeesta

Vaalien alla puhutaan paljon kestävyysvajeesta. Suomen hyvinvointipalvelujen rahoittamisesta uupuu Valtiovarainministeriön mukaan 10 miljardia euroa. Tämä vaje pitäisi kuroa umpeen joko keräämällä lisää veroja, parantamalla tuottavuutta tai vauhdittamalla talouskasvua.

Kestävyysvajeesta puhutaan, mutta "kestävästä kehityksestä" tässä ei toki ole kyse. Mitä jos määrittelisimme kestävyysvajeen ympäristötalouden näkökulmasta? Mikä on kestävyysvajeemme ympäristön näkökulmasta?

Global footprint networkin mukaan Suomen ympäristöjalanjälki henkilöä kohti on ehkä 5 kertaa suurempi kuin mitä on maapallon ekosysteemin pitkän ajan kestävyys. Koko maapallon väestön ympäristöjalanjälki on alhaisempi, "vain" noin 1,5 maapalloa, johtuen köyhempien mutta väkirikkaampien maiden suhteellisesti pienemmästä jalanjäljestä henkilöä kohti.

Mitä tämä tarkoittaa? Oletetaan, että bruttokansantuote kertoo ihmisen toiminnan volyymin suhteellisen luotettavasti, vaikka se ei mittaakaan ihan kaikkea toimintaa. Tällöin voidaan yksinkertaistaen todeta, että:

• Suomen nykyinen BKT/hlö on noin 5 kertaa liian suuri. Kestävä bruttokansantuotteen taso olisi Suomessa siis noin 20% nykyisestä.
• Globaali BKT/hlö on noin 1,5 kertaa liian suuri. Kestävä bruttokansantuotteen taso olisi globaalisti noin 66% nykyisestä.

Ei ole mahdollista kertarysäyksellä päästä edellä mainittuun kestävään tasoon. Oletetaan, että pyrimme tähän vuoteen 2050 mennessä. Mitä tämä tarkoittaisi? Lasketaan muutama erilainen skenaario:

Suomen skenaario 1. Suomessa voitaisiin edetä esimerkiksi niin, että bruttokansantuote jäädytettäisiin nykytasolle ja ekotehokkuudella pyrittäisiin saamaan ekologinen jalanjälki em. 20%:iin nykyisestä. Ekotehokkuuden pitäisi siis parantua 80% neljässäkymmenessä vuodessa. Tämä tarkoittaisi 4% vuotuista ekotehokkuuden lisäystä (0,96 potenssiin 40 = 0,195).  

Suomen skenaario 2. Hyvinvointipalvelujen rahoituksen kestävyys vaatii vähintään 2-3%:n vuosittaista BKT:n kasvua. Lasketaan maltillisesti 2%:n kasvun mukaan, niin BKT kasvaa 40 vuodessa noin 2,21 kertaiseksi (1,02 potenssiin 40). Jotta samanaikaisesti saataisiin ekotehokkuus paranemaan nykyisestä 20%:iin, tarvitaan vuosittaista ekotehokkuuden lisäystä 5,8% (2,21 * 0,942 potenssiin 40 = 0,20).

Globaali skenaario 1. Jäädytetään globaali bruttokansantuote nykytasolle. Pyritään vähentämään jalanjälki 66%:iin. Ekotehokkuuden pitää lisääntyä vuosittain vain maltilliset 1% vuodessa. Ei paha.

Globaali skenaario 2. Rikkaissa maissa bruttokansantuotteen kasvu on maltilliset 2% vuodessa. Globaalisti kasvu on kuitenkin suurempi, jotta kasvun rippeet jakautuisivat paremmin köyhille maille. Esimerkiksi Kiinassa kasvu on nyt noin 7-8% vuodessa. Alla olevasta Maailmanpankin kuviosta nähdään, että maailman BKT:n kasvuprosentti on vaihdellut paljonkin vuosien 1971-2007 välillä.

GDP growth (annual %)

Oletetaan, että globaalin BKT:n keskimääräinen kasvu olisi tulevaisuudessa noin 3% vuodessa. Globaali BKT olisi vuonna 2050 noin 3,26 kertaa nykyinen (1,03 potenssiin 40). Jotta samanaikaisesti saataisiin ekotehokkuus paranemaan nykyisestä 66%:iin, niin globaalissa skenaariossa nro 2 tarvitaan vuosittaista keskimääräistä ekotehokkuuden lisäystä 3,9% (3,26 * 0,961 potenssiin 40 = 0,664).

Mitä tämä ekotehokkuuden lisäystarve tarkoittaa?

Nykyinen ajattelutapa tuntuu olevan se, että kaikki panokset laitetaan ekotehokkuuden lisäykseen. Kasvusta ei voida tinkiä. Jos kasvusta ei tingitä, niin BKT:n ekotehokkuuden on kasvettava Suomessa keskimäärin 5,8% vuodessa ja globaalisti keskimäärin 3,9% vuodessa seuraavat 40 vuotta. 

Nämä prosenttiluvut voivat tuntua jopa pieniltä. On kuitenkin erittäin tärkeää ymmärtää, että nämä tehostamisluvut koskevat BKT:n koko volyymin tehostumista vuosi vuodelta. Ei siis riitä, että vain BKT:n vuosittainen lisäys on tämän verran tehokkaampaa kuin edellisenä vuonna. BKT:n koko tuotantokapasiteetin on tehostuttava joka vuosi tämän verran.

Kuinka tämä ekotehokkuuden kasvutavoite toteutetaan? Optimismi teknologian suhteen on suurta eivätkä edellä mainitut tehostamisluvut ole välttämättä mahdottomia. Mutta mikä on teoriassa mahdollista ei useinkaan toteudu käytännössä (ks. esim. Reijnders 1998).

Miten BKT:n ekotehokkuus on kehittynyt historiallisesti? 

Maailman BKT on kasvanut jatkuvasti (lukuunottamatta aivan viime vuosien finanssikriisiä), kuten Maailmanpankin edellä esitelty kuvio osoittaa. Alla olevasta kuvasta (klikkaa kuvaa suuremmaksi) puolestaan näemme, kuinka Global Footprint Networkin laskelmien mukaan ekosysteemin kantokyvyn rajat on samaan aikaan ensin saavutettu ja sitten ylitetty. Maapallon ekologisen kantokyvyn rajoissa pysyttiin vielä vuonna 1970, mutta raja ylitettiin 1980-luvulle tultaessa. Nykyisin ylityksemme on siis aiemmin mainittu noin 50%. Kehityssuunta on ollut jatkuvasti epätoivottu.

Tähän asti tilanne on toisin sanoen ollut se, että BKT:n kokonaisvolyymin ekotehokkuus on heikentynyt. Ekosysteemin kantokyvyn näkökulmasta globaalin BKT:n kokonaisvolyymi on siis ollut aina edellistä vuotta haitallisempi ympäristön kannalta.

Kun tähän todellisuuteen verrataan sitä tavoitetta, että BKT:n kokonaisvolyymin ekotehokkuuden pitäisi nyt yht'äkkiä parantua Suomessa 5,8% ja globaalisti 3,9% vuodessa, on helppo havaita että realismi on näistä ehotehokkuustavoitteista kaukana. Muutostarve on ilman ylisanojakin dramaattinen.

Ekotehokkuuden kehittymistä rikkaissa ja köyhemmissä maissa tutkineet York, Rosa ja Dietz (2005) ovatkin päätyneet seuraavaan johtopäätökseen:

The overall findings, therefore, indicate that the further modernization of production is unlikely in itself to lead to sustainability, at least in the present global context. In fact, at least in the near term, modernization and economic development are likely to place additional burdens on the environment. This suggests that, to be successful in reducing human pressure on the environment, efforts to improve the efficiency of production likely need to be coupled with other policies directed at the ultimate driving forces of production.

Teknologian kehittyminen ei historian valossa näytä antavan ratkaisua ekologisiin haasteisiimme. Tästä syystä on pikaisesti tavoiteltava myös aktiivista bruttokansantuotteen kasvun rajoittamista, ja samanaikaisesti on toki pyrittävä dematerialisoimaan tuotantoa ja kulutusta.

Sikäli kun kasvua ei enää voida tavoitella, globaali oikeudenmukaisuus ei sekään voi toteutua lisäkasvun kautta, vaan on pyrittävä nykyisen bruttokansantuotteen oikeudenmukaisempaan globaaliin jakoon. Myös meidän suomalaisten on pohdittava lähimenneisyydessä saavuttamistamme eduista luopumista. Nämä edut on saavutettu ekosysteemiä epäoikeudenmukaisesti kuormittamalla.

Viitteet:

• Reijnders, L. (1998). The Factor X Debate: Setting Targets for Eco-Efficiency. Journal of Industrial Ecology, 2(1), 13-22.
• York, R., Rosa, E. A. ja Dietz, T. (2005). The Ecological Footprint Intensity of National Economies. Journal of Industrial Ecology, 5(4), 139-154.

Katse kohti tulevaa niukkuutta: degrowth-politiikkaa!

Olin eilen Suomen sosiaalifoorumissa yhtenä alustajana hahmottelemassa konkreettisia keinoja hyvinvoinnin rakentamiseksi degrowth-yhteiskunnassa. Mukana oli aktiivinen yleisö, puheenjohtajana Kelan tutkija Tuuli Hirvilammi sekä alustajina tutkija-aktivisti Marko Ulvila ja ViSiOn Mikko Airto. Esitykset ja muistiinpanot tulevat vielä myöhemmin julkaistavaksi ainakin Degrowth Finland -verkkosivulle.

Omassa esityksessäni pyrin hahmottelemaan poliittisen konkretian suuria linjoja. Esitin kaksi keskeistä huomiota. Ensimmäinen liittyi siihen, että tulevan niukkuuden huomioiminen politiikassa vaatii huomion kiinnittämistä tulevaisuuteen, ei ensisijaisesti nykyisten talouskriisien hallinnointiin.

Toinen huomioni oli, että äänestäjien tai poliitikkojen arvot akseleilla vasemmisto-oikeisto ja liberaali-konservatiivi eivät todennäköisesti tule muuttumaan, mutta tulevaisuus on kuitenkin vielä pelastettavissa, jos saamme näistä akseleista huolimatta kaikkien huomion kiinnittymään tulevan niukkuuden hallintaan.

Tulevan rakennemuutoksen ymmärtäminen

Nykyinen poliittinen diskurssi ja toiminta keskittyy ensisijaisesti talouden hallinnointiin. Miksi? Tämä johtuu näköharhasta, että politiikassa on ratkaistava ensin nykyiset haasteet ja vasta sitten voidaan keskittyä tuleviin haasteisiin. Tämä näköharha ohjaa poliitikkoja toimimaan ensisijaisesti nykyisissä rakenteissa ja tarvittava rakennemuutos jää tekemättä.

Tätä pyrin havainnollistamaan kuvassa 1 (klikkaa kuvaa suuremmaksi). Vaaka-akselilla kulkee aika ja pystyakselilla on tarvittavan muutoksen suuruus. Lisätään aikajanalle kestävän kehityksen eri haastekentät: talouden ja materiaalisen elintason hyvinvointi, ihmisten sosiaalinen hyvinvointi ja ekosysteemin hyvinvointi. Millä aikavälillä näihin hyvinvoinnin osatekijöihin liittyvät haasteet realisoituvat?

Kuva 1. Muutoksen aikajänteet ja systeemisyys

 

Käytännössä talouden ja materiaalisen hyvinvoinnin kriisit ovat vallanneet nykyhetken (1-5 vuotta). Tämä näkyy hyvin esimerkiksi nykyisen finanssikriisin saamasta huomattavasta poliittisesta huomiosta. Ihmisten sosiaaliseen hyvinvointiin liittyvät haasteet (esim. hyvinvoinnin tasa-arvo, tuloerot) ovat jo käsillä, mutta kriisiytyvät poliittisten päättäjien silmissä vasta seuraavien 5-15 vuoden aikajänteellä. Ekosysteemi on jo kriisiytynyt, mutta tästä huolimatta katse esimerkiksi ilmaston lämpenemisen osalta on 15-50 vuoden aikajänteessä.

Poliittinen realismi on osoittanut, että politiikassa on lähdetty ratkomaan ensisijaisesti talouden akuutteja kriisejä (ks. kuva 2). Ajatus on, että sosiaalisen hyvinvoinnin ja ekosysteemin ongelmien ratkaisemiseen voidaan siirtyä vasta sitten, kun talouden kestävyyshaasteet on ratkaistu. Tämän tarkastelutavan ongelma on kuitenkin se, että sosiaaliseen ja ekologiseen hyvinvointiin liittyvien haasteiden ratkaisemiseen tarvittava muutoksen suuruus ei näy eikä ole ratkaistavissa talouden vaatimien näkökulmien kautta.

 Kuva 2. Epärealistinen ymmärrys muutostarpeesta

Talouskriisit eivät tule väistymään. Ilman tarvittavia rakenteellisia muutoksia kriisit seuraavat toisiaan ja ne kärjistyvät jatkuessaan yhä vakavammiksi. Aika kuluu näiden tulipalojen sammuttamiseen eikä koskaan ole oikea hetki tarttua pitkän aikavälin ekologisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Uhka on, että näin tuhlaamme myös seuraavat 50 vuotta ilman riittävän suuria rakenteellisia muutoksia. Muutoksen suuruutta ei ymmärretä ennen kuin seinä tulee vastaan.

Näkökulma tulisi siirtää välittömästi 50 vuotta eteenpäin (ks kuva 3). On ymmärrettävä, että tällä aikaskaalalla talouden kestävyys ei voi perustua enää talouden jatkuvaan kasvuun. Miksi ei? Talous voi kasvaa joko talouden tuotantopanoksia (ihmisten, koneiden ja energian tekemän työn määrällinen lisäys) tai tuottavuutta lisäämällä (ihmisten, koneiden ja energian työn tehokkuuden lisäys). Esimerkiksi Suomessa talous ei voi kasvaa merkittävästi enää pitkään ihmistyön määrää lisäämällä. Energiankäytön on jopa vähennyttävä, sillä muutoin emme pääse irti haitallisista fossiilisista energiamuodoista. Koneiden tehokkuus ei tule kasvamaan riittävästi. Talouslasku 30-50 vuoden päästä näyttää väistämättömältä. Tähän on varauduttava hallitusti, tai ajaudumme siihen ekologisen kriisiytymisen kautta.

 Kuva 3. Niukkuuteen varautuva näkökulma

Miten hallittu talouslasku voisi onnistua? Ensin on visioitava, minkälainen rakennemuutos on tapahtunut 50 vuoden päästä. Tästä visiosta käsin on hahmoteltava, minkälaisia rakenteellisia muutoksia tarvitaan seuraavien 1-10 vuoden aikajänteellä talouden sekä sosiaalisen hyvinvointijärjestelmämme rakenteissa. Talouskasvu tulee kriisiytymään ekologisen kriisin kautta viimeistään 50 vuoden päästä, joten nyt on pakko rakentaa talouden ja sosiaalisen hyvinvoinnin kestävyys kasvuvapaasti.

Tässä keskustelussa on huomattava, että talouden kestävyys ei käsitteellisesti ole sama asia kuin ikuinen talouskasvu, vaikka talous onkin keskimäärin kasvanut ainakin viimeiset 200-300 vuotta. Talous voi kasvaa myös "epätaloudellisesti" esimerkiksi ekosysteemin tai tulevien sukupolvien näkökulmasta.

Hyvinvointivaltion pelastaminen: hyvinvoinnin kestävyys on irtikytkettävä BKT:n kasvusta

Hyvinvointivaltiota ei pelasteta tämän päivän lisäkasvulla, vaan ymmärtämällä tulevat niukkuuteen liittyvät väistämättömät rakennemuutokset sekä sopeuttamalla talouden koko ja sosiaalinen hyvinvointi näiden rakennemuutosten vaatimuksiin jo tänään. Hyvinvoinnin tuottaminen on irtikytkettävä BKT:n kasvusta.

Koska talouslasku vaikuttaa väistämättömältä, hyvinvointivaltion rakenteellinen kytkös BKT:n kasvuun on purettava. Miten? Yksi väistämätön näkökulma on se, että talouden vaatimat energia- ja materiavirrat on saatava vähennettyä ekosysteemin rajoihin, kuten olen aiemmin kirjoittanut.

Vero- ja haittavaikutuspolitiikassa on keskityttävä energia- ja materiavirtojen rajoittamiseen. Energia- ja materiavirtoja voidaan verottaa loputtomasti, koska ne eivät koskaan lopu, vaikka vähenevätkin. Esimerkiksi energiaveroa voidaan tiukentaa asteittain loputtomasti. Energian verottaminen ei vähennä työn tarvetta vaan päinvastoin: ihmistyötä tarvitaan sitä enemmän, mitä vähemmän hyödynnämme ekologisesti kestämätöntä energiaa korvaamaan ihmistyötä.

Toinen merkittävä näkökulma on haitallisen ja hyödyllisen työn erottaminen toisistaan. Kaikki työ ei ole samanarvoista, vaikka niistä maksettaisiinkin yhtä paljon veroja. Vanhustyö, hyvinvointityö, sivistystyö ym. ovat huomattavasti arvokkaampia tehtäviä kuin esimerkiksi mielikuvamainontaan, koronkiristykseen tai muuhun turhaa kasvua ja kulutusta edistävään työhön liittyvä ajankäyttö. Yhteiskunnallisesti ja ekologisesti haitallista työtä tulisi rajoittaa ja verottaa ankarasti, ja vapautuvat resurssit voidaan ohjata hyödyllisempään työhön.

Poliittinen realismi: liberaalit, konservatiivit, vasemmisto ja oikeisto samaan niukkaan kelkkaan

Ei ole realistista, että äänestäjien tai poliitikkojen arvot muuttuisivat radikaalisti akseleilla liberaalit-konservatiivit ja vasemmisto-oikeisto. Sen sijaan voimme pyrkiä siihen, että kaikki poliittisen kentän toimijat ymmärtävät väistämättömän energia-, materia- ja talousniukkuuden tulevaisuuden (ks. kuva 4). Tämä tuleva niukkuus on otettava politiikanteon pohjaksi, sillä muutoin tarvittavat systeemiset muutokset eivät onnistu.

Kuva 4. Käsitys niukkuudesta ohjaamassa poliittista keskustelua

Nyt poliittinen keskustelu käydään siitä, miten talouskasvu varmistetaan ja miten talouskasvun "rippeet" jaetaan oikeudenmukaisesti. Mikäli tuleva niukkuus ymmärrettäisiin läpi koko poliittisen kentän, liberaalit ja konservatiivit sekä oikeisto ja vasemmisto voisivat keskittyä politiikantekoon uudesta näkökulmasta: miten hyvinvointi varmistetaan niukkuuden kasvaessa ja talouslaskun oloissa.

Tulevaisuuseduskunta nykyisen päivänpoliittisen eduskunnan yläpuolelle

Miten keskustelu saataisiin pois kasvun vaatimisesta kohti niukkuuden ymmärtämistä? Yksi mahdollisuus olisi se, että perustettaisiin ns. "tulevaisuuseduskunta". Nykyinen "päivänpolitiikan eduskunta" on rakentunut siten, että poliittinen valta katsoo korkeintaan kaksi vaalikautta eteenpäin. Tästä syystä nykyinen eduskuntamme ei koskaan pääse lähellekään todellista ekologisten haasteiden ratkaisemista (vrt. kuva 1).

Tulevaisuuseduskunta voisi olla sellainen, joka tekee vain 10-100 vuoden aikajänteen linjapäätöksiä tai arvolinjauksia. Nämä päätökset tai arvolinjaukset eivät saisi koskea lyhyen aikavälin toimintaa (1-10 vuoden päätöksiä), mutta ne olisivat sitovia heti tätä pidemmällä aikavälillä. Vastaavasti nykyinen "päivänpolitiikan eduskunta" joutuisi sitoutumaan tulevaisuuseduskunnan päätöksiin, mutta olisi vapaa tekemään päätöksiä asetettujen raamien puitteissa.

Jotta tulevaisuuseduskunnan linjaukset olisivat legitiimejä, tarvittaisiin todennäköisesti sitova kansanäänestys kaikista sen tekemistä päätöksistä. Päätöksiä tulisikin tehdä ainoastaan merkittävistä linjauksista ja vain pitkäjänteisen keskustelun tuloksena. Esimerkiksi 1-2 päätöstä/vuosi voisi olla hyvä tahti ja kunkin päätöksen valmisteluun kansalaiskeskusteluineen varattaisiin esimerkiksi 2-5 vuotta.

Koska tällaisen tulevaisuuseduskunnan perustaminen on todennäköisesti utopistista, tulisi nykyisessäkin eduskunnassa painottaa aiempaa enemmän pitkäjänteistä 15-50 vuoden linjapolitiikkaa. Tästä hyvä esimerkki on vaikkapa Vihreiden ehdottama ilmastolaki, joka sitoisi lyhyemmän jänteen talouspolitiikankin tiukkoihin ilmastopoliittisiin raameihin.Tällaisten lakien läpimeno vaikuttaa kuitenkin haasteelliselta, jos katsotaan vaikkapa nyt vaalien alla käytyä "poliittista" "keskustelua". 

Kaikki resurssit eivät kärsi niukkuudesta

Lopuksi on hyvä huomioida, että kaikki resurssit eivät tule kärsimään niukkuudesta. Niukkuudesta tullaan kärsimään energian ja materian sekä näiden myötä BKT:n kasvun suhteen. Meillä ei kuitenkaan tule olemaan niukkuutta ihmisistä (ihmisten määrä pysyy samana huolimatta siitä, nouseeko vai laskeeko BKT), yhteistyöstä (yhteistyö on valinta, joka ei riipu BKT:n määrästä) eikä osaamisesta (ihmisten motivaatio innovoida ei riipu kovinkaan merkittävästi BKT:n tasosta).

Ihmisen hyvä elämä ja halu osallistua yhteiskunnan kehittämiseen sekä yhteistyön ja osaamisen voimaantuminen vaativat toki riittävää materiaalista elintasoa ja perusturvaa. Riittävä on jotain sellaista, jonka ei tarvitse enää kasvaa, kun se on noussut riittävälle tasolle. Politiikan tehtävänä on edistää sitä, että ihmiset voimaantuvat hyödyntämään käsiään, osaamistaan ja yhteistyötä paremman tulevaisuuden rakentamiseksi. Tämä ei vaadi BKT:n kasvua.