Katse kohti tulevaa niukkuutta: degrowth-politiikkaa!

Olin eilen Suomen sosiaalifoorumissa yhtenä alustajana hahmottelemassa konkreettisia keinoja hyvinvoinnin rakentamiseksi degrowth-yhteiskunnassa. Mukana oli aktiivinen yleisö, puheenjohtajana Kelan tutkija Tuuli Hirvilammi sekä alustajina tutkija-aktivisti Marko Ulvila ja ViSiOn Mikko Airto. Esitykset ja muistiinpanot tulevat vielä myöhemmin julkaistavaksi ainakin Degrowth Finland -verkkosivulle.

Omassa esityksessäni pyrin hahmottelemaan poliittisen konkretian suuria linjoja. Esitin kaksi keskeistä huomiota. Ensimmäinen liittyi siihen, että tulevan niukkuuden huomioiminen politiikassa vaatii huomion kiinnittämistä tulevaisuuteen, ei ensisijaisesti nykyisten talouskriisien hallinnointiin.

Toinen huomioni oli, että äänestäjien tai poliitikkojen arvot akseleilla vasemmisto-oikeisto ja liberaali-konservatiivi eivät todennäköisesti tule muuttumaan, mutta tulevaisuus on kuitenkin vielä pelastettavissa, jos saamme näistä akseleista huolimatta kaikkien huomion kiinnittymään tulevan niukkuuden hallintaan.

Tulevan rakennemuutoksen ymmärtäminen

Nykyinen poliittinen diskurssi ja toiminta keskittyy ensisijaisesti talouden hallinnointiin. Miksi? Tämä johtuu näköharhasta, että politiikassa on ratkaistava ensin nykyiset haasteet ja vasta sitten voidaan keskittyä tuleviin haasteisiin. Tämä näköharha ohjaa poliitikkoja toimimaan ensisijaisesti nykyisissä rakenteissa ja tarvittava rakennemuutos jää tekemättä.

Tätä pyrin havainnollistamaan kuvassa 1 (klikkaa kuvaa suuremmaksi). Vaaka-akselilla kulkee aika ja pystyakselilla on tarvittavan muutoksen suuruus. Lisätään aikajanalle kestävän kehityksen eri haastekentät: talouden ja materiaalisen elintason hyvinvointi, ihmisten sosiaalinen hyvinvointi ja ekosysteemin hyvinvointi. Millä aikavälillä näihin hyvinvoinnin osatekijöihin liittyvät haasteet realisoituvat?

Kuva 1. Muutoksen aikajänteet ja systeemisyys

 

Käytännössä talouden ja materiaalisen hyvinvoinnin kriisit ovat vallanneet nykyhetken (1-5 vuotta). Tämä näkyy hyvin esimerkiksi nykyisen finanssikriisin saamasta huomattavasta poliittisesta huomiosta. Ihmisten sosiaaliseen hyvinvointiin liittyvät haasteet (esim. hyvinvoinnin tasa-arvo, tuloerot) ovat jo käsillä, mutta kriisiytyvät poliittisten päättäjien silmissä vasta seuraavien 5-15 vuoden aikajänteellä. Ekosysteemi on jo kriisiytynyt, mutta tästä huolimatta katse esimerkiksi ilmaston lämpenemisen osalta on 15-50 vuoden aikajänteessä.

Poliittinen realismi on osoittanut, että politiikassa on lähdetty ratkomaan ensisijaisesti talouden akuutteja kriisejä (ks. kuva 2). Ajatus on, että sosiaalisen hyvinvoinnin ja ekosysteemin ongelmien ratkaisemiseen voidaan siirtyä vasta sitten, kun talouden kestävyyshaasteet on ratkaistu. Tämän tarkastelutavan ongelma on kuitenkin se, että sosiaaliseen ja ekologiseen hyvinvointiin liittyvien haasteiden ratkaisemiseen tarvittava muutoksen suuruus ei näy eikä ole ratkaistavissa talouden vaatimien näkökulmien kautta.

 Kuva 2. Epärealistinen ymmärrys muutostarpeesta

Talouskriisit eivät tule väistymään. Ilman tarvittavia rakenteellisia muutoksia kriisit seuraavat toisiaan ja ne kärjistyvät jatkuessaan yhä vakavammiksi. Aika kuluu näiden tulipalojen sammuttamiseen eikä koskaan ole oikea hetki tarttua pitkän aikavälin ekologisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Uhka on, että näin tuhlaamme myös seuraavat 50 vuotta ilman riittävän suuria rakenteellisia muutoksia. Muutoksen suuruutta ei ymmärretä ennen kuin seinä tulee vastaan.

Näkökulma tulisi siirtää välittömästi 50 vuotta eteenpäin (ks kuva 3). On ymmärrettävä, että tällä aikaskaalalla talouden kestävyys ei voi perustua enää talouden jatkuvaan kasvuun. Miksi ei? Talous voi kasvaa joko talouden tuotantopanoksia (ihmisten, koneiden ja energian tekemän työn määrällinen lisäys) tai tuottavuutta lisäämällä (ihmisten, koneiden ja energian työn tehokkuuden lisäys). Esimerkiksi Suomessa talous ei voi kasvaa merkittävästi enää pitkään ihmistyön määrää lisäämällä. Energiankäytön on jopa vähennyttävä, sillä muutoin emme pääse irti haitallisista fossiilisista energiamuodoista. Koneiden tehokkuus ei tule kasvamaan riittävästi. Talouslasku 30-50 vuoden päästä näyttää väistämättömältä. Tähän on varauduttava hallitusti, tai ajaudumme siihen ekologisen kriisiytymisen kautta.

 Kuva 3. Niukkuuteen varautuva näkökulma

Miten hallittu talouslasku voisi onnistua? Ensin on visioitava, minkälainen rakennemuutos on tapahtunut 50 vuoden päästä. Tästä visiosta käsin on hahmoteltava, minkälaisia rakenteellisia muutoksia tarvitaan seuraavien 1-10 vuoden aikajänteellä talouden sekä sosiaalisen hyvinvointijärjestelmämme rakenteissa. Talouskasvu tulee kriisiytymään ekologisen kriisin kautta viimeistään 50 vuoden päästä, joten nyt on pakko rakentaa talouden ja sosiaalisen hyvinvoinnin kestävyys kasvuvapaasti.

Tässä keskustelussa on huomattava, että talouden kestävyys ei käsitteellisesti ole sama asia kuin ikuinen talouskasvu, vaikka talous onkin keskimäärin kasvanut ainakin viimeiset 200-300 vuotta. Talous voi kasvaa myös "epätaloudellisesti" esimerkiksi ekosysteemin tai tulevien sukupolvien näkökulmasta.

Hyvinvointivaltion pelastaminen: hyvinvoinnin kestävyys on irtikytkettävä BKT:n kasvusta

Hyvinvointivaltiota ei pelasteta tämän päivän lisäkasvulla, vaan ymmärtämällä tulevat niukkuuteen liittyvät väistämättömät rakennemuutokset sekä sopeuttamalla talouden koko ja sosiaalinen hyvinvointi näiden rakennemuutosten vaatimuksiin jo tänään. Hyvinvoinnin tuottaminen on irtikytkettävä BKT:n kasvusta.

Koska talouslasku vaikuttaa väistämättömältä, hyvinvointivaltion rakenteellinen kytkös BKT:n kasvuun on purettava. Miten? Yksi väistämätön näkökulma on se, että talouden vaatimat energia- ja materiavirrat on saatava vähennettyä ekosysteemin rajoihin, kuten olen aiemmin kirjoittanut.

Vero- ja haittavaikutuspolitiikassa on keskityttävä energia- ja materiavirtojen rajoittamiseen. Energia- ja materiavirtoja voidaan verottaa loputtomasti, koska ne eivät koskaan lopu, vaikka vähenevätkin. Esimerkiksi energiaveroa voidaan tiukentaa asteittain loputtomasti. Energian verottaminen ei vähennä työn tarvetta vaan päinvastoin: ihmistyötä tarvitaan sitä enemmän, mitä vähemmän hyödynnämme ekologisesti kestämätöntä energiaa korvaamaan ihmistyötä.

Toinen merkittävä näkökulma on haitallisen ja hyödyllisen työn erottaminen toisistaan. Kaikki työ ei ole samanarvoista, vaikka niistä maksettaisiinkin yhtä paljon veroja. Vanhustyö, hyvinvointityö, sivistystyö ym. ovat huomattavasti arvokkaampia tehtäviä kuin esimerkiksi mielikuvamainontaan, koronkiristykseen tai muuhun turhaa kasvua ja kulutusta edistävään työhön liittyvä ajankäyttö. Yhteiskunnallisesti ja ekologisesti haitallista työtä tulisi rajoittaa ja verottaa ankarasti, ja vapautuvat resurssit voidaan ohjata hyödyllisempään työhön.

Poliittinen realismi: liberaalit, konservatiivit, vasemmisto ja oikeisto samaan niukkaan kelkkaan

Ei ole realistista, että äänestäjien tai poliitikkojen arvot muuttuisivat radikaalisti akseleilla liberaalit-konservatiivit ja vasemmisto-oikeisto. Sen sijaan voimme pyrkiä siihen, että kaikki poliittisen kentän toimijat ymmärtävät väistämättömän energia-, materia- ja talousniukkuuden tulevaisuuden (ks. kuva 4). Tämä tuleva niukkuus on otettava politiikanteon pohjaksi, sillä muutoin tarvittavat systeemiset muutokset eivät onnistu.

Kuva 4. Käsitys niukkuudesta ohjaamassa poliittista keskustelua

Nyt poliittinen keskustelu käydään siitä, miten talouskasvu varmistetaan ja miten talouskasvun "rippeet" jaetaan oikeudenmukaisesti. Mikäli tuleva niukkuus ymmärrettäisiin läpi koko poliittisen kentän, liberaalit ja konservatiivit sekä oikeisto ja vasemmisto voisivat keskittyä politiikantekoon uudesta näkökulmasta: miten hyvinvointi varmistetaan niukkuuden kasvaessa ja talouslaskun oloissa.

Tulevaisuuseduskunta nykyisen päivänpoliittisen eduskunnan yläpuolelle

Miten keskustelu saataisiin pois kasvun vaatimisesta kohti niukkuuden ymmärtämistä? Yksi mahdollisuus olisi se, että perustettaisiin ns. "tulevaisuuseduskunta". Nykyinen "päivänpolitiikan eduskunta" on rakentunut siten, että poliittinen valta katsoo korkeintaan kaksi vaalikautta eteenpäin. Tästä syystä nykyinen eduskuntamme ei koskaan pääse lähellekään todellista ekologisten haasteiden ratkaisemista (vrt. kuva 1).

Tulevaisuuseduskunta voisi olla sellainen, joka tekee vain 10-100 vuoden aikajänteen linjapäätöksiä tai arvolinjauksia. Nämä päätökset tai arvolinjaukset eivät saisi koskea lyhyen aikavälin toimintaa (1-10 vuoden päätöksiä), mutta ne olisivat sitovia heti tätä pidemmällä aikavälillä. Vastaavasti nykyinen "päivänpolitiikan eduskunta" joutuisi sitoutumaan tulevaisuuseduskunnan päätöksiin, mutta olisi vapaa tekemään päätöksiä asetettujen raamien puitteissa.

Jotta tulevaisuuseduskunnan linjaukset olisivat legitiimejä, tarvittaisiin todennäköisesti sitova kansanäänestys kaikista sen tekemistä päätöksistä. Päätöksiä tulisikin tehdä ainoastaan merkittävistä linjauksista ja vain pitkäjänteisen keskustelun tuloksena. Esimerkiksi 1-2 päätöstä/vuosi voisi olla hyvä tahti ja kunkin päätöksen valmisteluun kansalaiskeskusteluineen varattaisiin esimerkiksi 2-5 vuotta.

Koska tällaisen tulevaisuuseduskunnan perustaminen on todennäköisesti utopistista, tulisi nykyisessäkin eduskunnassa painottaa aiempaa enemmän pitkäjänteistä 15-50 vuoden linjapolitiikkaa. Tästä hyvä esimerkki on vaikkapa Vihreiden ehdottama ilmastolaki, joka sitoisi lyhyemmän jänteen talouspolitiikankin tiukkoihin ilmastopoliittisiin raameihin.Tällaisten lakien läpimeno vaikuttaa kuitenkin haasteelliselta, jos katsotaan vaikkapa nyt vaalien alla käytyä "poliittista" "keskustelua". 

Kaikki resurssit eivät kärsi niukkuudesta

Lopuksi on hyvä huomioida, että kaikki resurssit eivät tule kärsimään niukkuudesta. Niukkuudesta tullaan kärsimään energian ja materian sekä näiden myötä BKT:n kasvun suhteen. Meillä ei kuitenkaan tule olemaan niukkuutta ihmisistä (ihmisten määrä pysyy samana huolimatta siitä, nouseeko vai laskeeko BKT), yhteistyöstä (yhteistyö on valinta, joka ei riipu BKT:n määrästä) eikä osaamisesta (ihmisten motivaatio innovoida ei riipu kovinkaan merkittävästi BKT:n tasosta).

Ihmisen hyvä elämä ja halu osallistua yhteiskunnan kehittämiseen sekä yhteistyön ja osaamisen voimaantuminen vaativat toki riittävää materiaalista elintasoa ja perusturvaa. Riittävä on jotain sellaista, jonka ei tarvitse enää kasvaa, kun se on noussut riittävälle tasolle. Politiikan tehtävänä on edistää sitä, että ihmiset voimaantuvat hyödyntämään käsiään, osaamistaan ja yhteistyötä paremman tulevaisuuden rakentamiseksi. Tämä ei vaadi BKT:n kasvua.