Kuinka käy työn, kun kasvutalous ei kestä?

Osallistuin Elonkehä-lehden järjestämään keskustelutilaisuuteen "Kasvutalous ei kestä - kuinka käy työn?" yhtenä panelistina ViSion hallituksen puheenjohtajan Mikko Airton sekä STTK:n elinkeinopoliittisen asiantuntijan Antti Aarnion kanssa. Tilaisuuden juonsi Elonkehä-lehden päätoimittaja Jouko Kämäräinen.

Omassa puheenvuorossani pyrin korostamaan, että työllä on muitakin merkityksiä kuin palkka ja verotulot.
Usein ajatellaan, että työ on tekijänsä näkökulmasta tarkasteltuna nimenomaan sellaista tekemistä, josta saa rahapalkkaa. Tällöin sellainen tekeminen, josta ei saa rahapalkkaa, ei määritelmällisesti ole "työtä". Tämä näkökulma on kuitenkin nähdäkseni liian ahdas.

Mielekästä tekemistä ei aina palkita rahalla, vaan monilla muilla eduilla, kuten ruokaeduilla, yhteisöllisyydellä, tai vaikkapa hyvällä mielellä. "Työ palkitsee tekijänsä," kuten sanonta kuuluu. Toisaalta monet tekevät työtä, joka ei anna tekijälleen mitään muuta kuin rahapalkkaa. Kun tällaisesta palkkatyöstä riisutaan rahapalkkio, työ itsessään on tekijälleen merkityksetöntä.

Yhteiskunnan (tai hyvinvointivaltion) näkökulma työhön liittyy työstä maksettaviin veroihin. Sellainen työ, joka tuottaa valtiolle ja kunnille verotuloja, on "hyödyllistä" työtä. Jos työtä kuitenkin arvotetaan pääosin verotulojen kautta, työn ekologiset ja sosiaaliset vaikutukset jäävät käsittelemättä.

Työn yhteiskunnallinen hyödyllisyys kyseenalaistuu, jos työ on ekologisesti tai sosiaalisesti arvotonta tai jopa arvoa tuhoavaa, vaikka se tuottaisikin verotuloja. Samoin on olemassa monenlaista sellaista tekemistä, joka ei tuota verotuloja, mutta tuottaa kuitenkin ekologista tai sosiaalista arvoa.

Kyyninen lukija huomauttaa tässä vaiheessa, että mikäli työn haitalliset ja hyödylliset ulkoisvaikutukset hinnoiteltaisiin ihmisille maksettaviin palkkoihin ja yhteiskunnalle maksettaviin verotuloihin, niin ekologisesti ja sosiaalisesti arvokas/arvoton tekeminen näkyisi työstä maksettavana palkkana/veroina. Teoreettisesti tämä pitää toki paikkansa. Todellisuudessa tällaisten ulkoisvaikutusten lähellekään riittävä hinnoittelu ei näyttäisi olevan näköpiirissä.

Työtä on näin ollen pyrittävä jatkossa arvioimaan monipuolisemmin kuin vain palkan tai verotulojen näkökulmista.

Työn merkitykset ja talouskasvupakon purkaminen

Mikäli työtä määritetään pääosin palkan ja verotulojen näkökulmasta, kuten Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa näyttäisi tapahtuvan, on selvää että yksilöiden elintaso riippuu heidän saamastaan palkasta ja yhteisön saamat hyvinvointipalvelut ovat riippuvaisia verotuloista.

Hyvinvointivaltiossa on talouden kasvupakko. Tämä johtuu mm. tuottavuuskehityksestä, lisääntyvästä automaatiosta, inflaatiosta sekä kasvavista elintaso- ja hyvinvointipalvelutarpeista. Työtä ei ole kaikille, mikäli talous ei kasva. Ja kun työtä ei ole kaikille, elintasokuilut levenevät ja hyvinvointipalveluiden rahoituspohja kapenee.

Entä jos työtä tarkasteltaisiin enemmän niiden merkitysten kautta, joita työllä on yksilölle ja yhteiskunnalle? Tällöin työllä olisi yksilölle palkan ja palkalla ostettavan elintason lisäksi muita merkityksiä. Mahdollisuus tehdä merkityksellistä työtä puolestaan lisää tekijänsä onnellisuutta. Työn yhteiskunnalliset merkitykset liittyvät siihen, miten tehty työ lisää suoraan (siis ei verotulojen kautta) yhteisön elinvoimaisuutta.

Työ voi toki samanaikaisesti olla sekä yksilön että yhteisön kannalta merkityksellistä ja tuottaa palkkaa ja verotuloja. Kuten yllä todettiin, näin ei läheskään aina ole. Monenlainen palkka- ja verotulotyö myös vähentää ekologista ja sosiaalista hyvinvointia.

Mikäli työtä arvioitaisiin aiempaa useammin suoraan sen sisältämien yksilöllisten ja yliyksilöllisten merkitystensä kautta, sivutuotoksena olisi hyvin mahdollisesti myös talouden kasvupakon purkaantuminen. Merkityksellinen tekeminen lisää onnellisuutta ja onnellisuuden lisääntyminen vähentää tarvetta kasvattaa materiaalista elintasoa. Yhteisön tasolla merkityksellinen tekeminen (esimerkiksi kansanterveyden lisääminen sekä luonnonsuojelu) vähentää puolestaan tarpeita verovaroin maksettaviin hyvinvointipalveluihin. 

Talouden kasvupakkoa voidaan siis purkaa siirtämällä työstä käytävän keskustelun fokus pois palkka- ja verotulotyöstä kohti työn suoria merkityksiä. Esimerkiksi "täystyöllisyyden" tavoittelu on mieletön tavoite, jos tätä tavoitetta tarkastellaan vain palkka- ja verotulotyön näkökulmasta. 

Keskustelua seminaarissa

ViSion Mikko Airto pohdiskeli nykyisen yhteiskunnan oravanpyörää. Onko tästä oravanpyörästä tehtävissä enää millään järkevää, purkamatta sen rakenteita? Voidaanko tätä oravanpyörää jatkaa enää vain velanotolla ja tukemalla luottamusta tulevaan talouskasvuun? Entä kun luottamus ikuiseen talouskasvuu rapautuu, mitä sitten tapahtuu?

Vastaus voisi Airton mukaan löytyä kohtuullisuudesta ja omavaraisuudesta. Toimitaan kestävästi vankalla perustalla, niin pärjätään kriisiaikoinakin, vaikka talous ei kasva. Tässä on huomioitava työn mielekkyyden, verotulojen ja moraalisen oikeutuksen väliset kytkökset. On kysyttävä: onko työpaikkojen luominen oikeutus kaikelle? Yksilötasolla meidän kaikkien on myös pohdittava, mitkä itse asiassa ovat hyvinvointimme lähteet? Tarvitaan rohkeutta muuttaa systeemiä ja demokratiankin toimivuutta, vaikka tämä tarkoittaisi myös hyvinvointivaltion perusteiden tarkastelemista.

STTK:n Antti Aarnio piti lähtökohtanaan talouskasvun puolustamista. Miten turvataan se, että suomalaisilla ja STTK:n jäsenillä riittää töitä? AY-liike on perinteisesti talouskasvun puolustaja jo pragmaattisista syistä. Palkkatyö tuottaa hyvinvointia.

Aarnio pohdiskelikin, että talouskasvusta luopuminen olisi dramaattinen muutos. Kaikki aiemmat mallit ovat perustuneet jatkuvalle talouskasvulle. Toki on huomioitava talouskasvun haasteet ja rajoitteet, kuten ilmastonmuutos. Talousjärjestelmän valuviat, kuten rahoitusmarkkinoiden huonot piirteet on korjattava. Tulevat sukupolvet on otettava huomioon.

Tässä keskustelussa on lupaavaa, Aarnio huomautti, että vapaa-ajan arvostus on lisääntynyt. Ihmiset haluavat tehdä vähemmän töitä oravanpyörässä ja keskittyä enemmän merkitykselliseen elämään. BKT:n rinnalle on lähdetty hakemaan muita mittareita, kuten onnellisuus. Näistä ja muista vastaavista lähtökohdista voidaan edelleen kehittää nykyistä työelämää realistisella ja pragmaattisella otteella, joka on perinteisesti ollut AY-liikkeen lähestymistapa.

Alustusten jälkeen käyty yleisökeskustelu oli pohdiskelevaa ja nosti esille monia tärkeitä näkökulmia:

• Loppuuko kehitys, jos elintason tai talouden kasvu loppuu?
• Riittääkö AY-liikkeen pragmaattisuus työelämän kehittämisessä, vai vaatiiko ympäristön realismi sittenkin dramaattisempaa muutosta?
• Olisiko hyvä työn määritelmä tämä: "Työ on ihmisen määrätietoista toimintaa elinympäristönsä muuttamiseksi"? Tällä määritelmällä ei olisi työttömyyttäkään?
• Onko talouskasvu välttämätön lyhyellä aikavälillä, mutta pidemmällä aikavälillä pystyttäisiin rakenteita muuttamalla varautumaan pitkäaikaiseen talouslaskuunkin?
• Mitä tapahtuu inflaatiolle degrowth-taloudessa? Mitkä ovat inflaation tai deflaation vaikutukset degrowth-taloudessa?
• Onko työ nykyisessä yhteiskunnassa enemmän "kilpailutyötä" kuin "yhteistyötä"? Tulisiko olla nykyistä enemmän yhteistyötä?
• Asennevika työn määrityksien suhteen on meillä kaikilla, ei pelkästään esimerkiksi AY-liikkeellä, työnantajilla, poliitikoilla, kuluttajilla tai muilla yksittäisillä ryhmillä. Jos talous ei kasva, niin kaikkien osapuolten on kyettävä löysäämään tai luopumaan saavutetuista eduistaan.
• Keskustelussa on päästävä pois negatiivisuudesta, kohti positiivisia puolia. Esimerkiksi luomu nähtiin monissa piireissä vaarallisena haihatteluna joskus 20-30 vuotta sitten, mutta nyt se nähdään lähes poikkeuksetta positiivisena kehityspolkuna. Ehkä samoin käy joskus degrowthin ja kohtuudenkin suhteen.