Pidin alla näkyvän puheenvuoron kansanedustaja Lasse Männistön (kok) järjestämässä talousseminaarissa 19. lokakuuta. Puheenvuoron taustalla on noin kymmenhenkisen tutkijaryhmän suunnittelema tutkimushanke, jolle olemme parhaillaan hakemassa rahoitusta. Lista seminaarin muista osallistujista ja tiivistelmät heidän esityksistään löytyvät täältä. Pääosa puhujista keskittyi valamaan uskoa suomalaiseen osaamiseen ja pohtimaan keinoja talouskasvun saavuttamiseksi. Hyvinvointiyhteiskunta ja talous niukkojen resurssien aikana
Suomessa ja muissa länsimaisissa talouksissa on totuttu ajattelemaan, että hyvinvointia rahoitetaan talouskasvun turvin. 2000-luvulle tultaessa on kuitenkin käynyt selväksi, että jatkuva, varsinkin tarvittavan ripeä talouskasvu on liki mahdoton tavoite. Ensinnäkin maailmantalous on ajautunut toisiaan seuraaviin kriiseihin, joista on vaikea nousta vakaalle kasvu-uralle. Tämä huoli on ollut uutisten pääaiheena jo kuukausia, ellei vuosia.
Huomattavasti tärkeämpi haaste liittyy kuitenkin ilmastonmuutokseen ja luonnonvarojen ehtymiseen. Taloudellista tuotantoa ei ole kyetty irtaannuttamaan luonnolle aiheutetusta kuormituksesta – päinvastoin, päästöt ja luonnonvarojen kokonaiskulutus ovat tehostamisyrityksistä huolimatta jatkuvasti lisääntyneet. Erityisen taloudellisen ja ekologisen haasteen asettaa vaikeasti korvattava fossiilinen energia, joka kallistuu ja jonka saatavuus heikkenee öljyntuotannon vaikeutuessa ja tuotantomäärien hiipuessa. Lisäksi sen käyttö jouduttaa ilmastonmuutosta.
On siis syytä arvioida, mihin niukkenevat resurssit kannattaa suunnata. Suomessa on vihdoin otettava maailman kehityskulku tosissaan ja suunniteltava, miten hyvinvointiyhteiskuntaa ylläpidetään ja kehitetään niukkojen resurssien aikana.
Hahmottelen seuraavassa näille suunnitelmille joitakin lähtökohtia, jotka perustuvat tutkijaryhmässämme käytyihin pohdintoihin.
Modernin rahateorian näkökulmasta voidaan sanoa, että taloudellisesti suvereenilla valtiolla rahasta ei ole pulaa. Sitä rajoittavat vain erilaiset sopimusten mukaiset instituutiot, joihin Euroopan velkakriisissä olemme nyt törmänneet. Sen sijaan muut resurssit ovat aidosti rajalliset, niiden määrä sinänsä ei riipu ihmisten päätöksistä.
Tällä hetkellä kuitenkin ajatellaan nurinkurisesti, että kaikki on mahdollista, kunhan vain on rahaa. Poliittisin päätöksin halutaan lisätä tuotantoa, vaikka materiaa ja kaupallisia palveluja meillä on jo enemmän kuin tarpeeksi, ja vaikka tuotanto nykytasollakin ylittää planetaariset kynnykset usealla eri mittarilla.
Samalla on jätetty huomioimatta, että nykyinen talousjärjestelmä, eli kasvutalous, on vienyt elintilaa monimuotoisen kulttuurin kehittymiseltä. Se on tukenut kapeasti vain alati kiihtyvää kulutuskulttuuria. Tehostamisen ja kilpailukyvyn nimissä on viety edellytyksiä hyvinvointipalveluilta sekä sivistykseen ja kansalaistaitoihin tähtäävältä koulutukselta. Opetus- ja kulttuuriministeriö esitti alkusyksystä, että koulutuksen aloituspaikkoja vähennetään muun muassa filosofiasta, kulttuurin- ja taiteentuntemuksesta, luonnontieteistä ja ympäristötieteistä. Kuitenkin juuri nämä osaamisalueet ovat oleellisia, kun haluamme uudistaa yhteiskunnan rakenteita siten, että ne ottavat huomioon maapallon rajallisuuden. Ei riitä, että vain kapealla eliitillä on todellisia mahdollisuuksia tutustua näihin näkökulmiin.
Mitä niukkuudella sitten tarkoitetaan? Kauppiasmielisille se on hyve, jonka avulla tuotteiden vaihtoarvoa kasvatetaan. Tällöin on kuitenkin kyse keinotekoisesta tai suhteellisesta niukkuudesta. Nyt olemme tekemisissä radikaalin tai absoluuttisen niukkuuden kanssa – olemme tilanteessa, josta emme pääse ulos rahalla emmekä ainakaan lyhyellä aikavälillä korvaavilla resursseilla.
On tärkeää huomata, että niukkuutta luo myös luonnollisten järjestelmien kyvyttömyys ottaa vastaan tietyn resurssin käytöstä aiheutuvia päästöjä. Fossiilisen energian suhteen molemmat niukkuuden lajit pätevät: tiedettyjen varantojen käyttäminen lisää hiilidioksidipäästöjä, jotka jo ennestään tiedetään olevan vaarallisella tasolla, eikä korvaavaa energialähdettä ole tiedossa. En kuitenkaan liiaksi halua keskittyä fossiiliseen energiaan, koska sama perusasetelma koskee useita muitakin luonnonvaroja.
Suomessa ja muissa länsimaisissa talouksissa on totuttu ajattelemaan, että hyvinvointia rahoitetaan talouskasvun turvin. 2000-luvulle tultaessa on kuitenkin käynyt selväksi, että jatkuva, varsinkin tarvittavan ripeä talouskasvu on liki mahdoton tavoite. Ensinnäkin maailmantalous on ajautunut toisiaan seuraaviin kriiseihin, joista on vaikea nousta vakaalle kasvu-uralle. Tämä huoli on ollut uutisten pääaiheena jo kuukausia, ellei vuosia.
Huomattavasti tärkeämpi haaste liittyy kuitenkin ilmastonmuutokseen ja luonnonvarojen ehtymiseen. Taloudellista tuotantoa ei ole kyetty irtaannuttamaan luonnolle aiheutetusta kuormituksesta – päinvastoin, päästöt ja luonnonvarojen kokonaiskulutus ovat tehostamisyrityksistä huolimatta jatkuvasti lisääntyneet. Erityisen taloudellisen ja ekologisen haasteen asettaa vaikeasti korvattava fossiilinen energia, joka kallistuu ja jonka saatavuus heikkenee öljyntuotannon vaikeutuessa ja tuotantomäärien hiipuessa. Lisäksi sen käyttö jouduttaa ilmastonmuutosta.
On siis syytä arvioida, mihin niukkenevat resurssit kannattaa suunnata. Suomessa on vihdoin otettava maailman kehityskulku tosissaan ja suunniteltava, miten hyvinvointiyhteiskuntaa ylläpidetään ja kehitetään niukkojen resurssien aikana.
Hahmottelen seuraavassa näille suunnitelmille joitakin lähtökohtia, jotka perustuvat tutkijaryhmässämme käytyihin pohdintoihin.
Modernin rahateorian näkökulmasta voidaan sanoa, että taloudellisesti suvereenilla valtiolla rahasta ei ole pulaa. Sitä rajoittavat vain erilaiset sopimusten mukaiset instituutiot, joihin Euroopan velkakriisissä olemme nyt törmänneet. Sen sijaan muut resurssit ovat aidosti rajalliset, niiden määrä sinänsä ei riipu ihmisten päätöksistä.
Tällä hetkellä kuitenkin ajatellaan nurinkurisesti, että kaikki on mahdollista, kunhan vain on rahaa. Poliittisin päätöksin halutaan lisätä tuotantoa, vaikka materiaa ja kaupallisia palveluja meillä on jo enemmän kuin tarpeeksi, ja vaikka tuotanto nykytasollakin ylittää planetaariset kynnykset usealla eri mittarilla.
Samalla on jätetty huomioimatta, että nykyinen talousjärjestelmä, eli kasvutalous, on vienyt elintilaa monimuotoisen kulttuurin kehittymiseltä. Se on tukenut kapeasti vain alati kiihtyvää kulutuskulttuuria. Tehostamisen ja kilpailukyvyn nimissä on viety edellytyksiä hyvinvointipalveluilta sekä sivistykseen ja kansalaistaitoihin tähtäävältä koulutukselta. Opetus- ja kulttuuriministeriö esitti alkusyksystä, että koulutuksen aloituspaikkoja vähennetään muun muassa filosofiasta, kulttuurin- ja taiteentuntemuksesta, luonnontieteistä ja ympäristötieteistä. Kuitenkin juuri nämä osaamisalueet ovat oleellisia, kun haluamme uudistaa yhteiskunnan rakenteita siten, että ne ottavat huomioon maapallon rajallisuuden. Ei riitä, että vain kapealla eliitillä on todellisia mahdollisuuksia tutustua näihin näkökulmiin.
Mitä niukkuudella sitten tarkoitetaan? Kauppiasmielisille se on hyve, jonka avulla tuotteiden vaihtoarvoa kasvatetaan. Tällöin on kuitenkin kyse keinotekoisesta tai suhteellisesta niukkuudesta. Nyt olemme tekemisissä radikaalin tai absoluuttisen niukkuuden kanssa – olemme tilanteessa, josta emme pääse ulos rahalla emmekä ainakaan lyhyellä aikavälillä korvaavilla resursseilla.
On tärkeää huomata, että niukkuutta luo myös luonnollisten järjestelmien kyvyttömyys ottaa vastaan tietyn resurssin käytöstä aiheutuvia päästöjä. Fossiilisen energian suhteen molemmat niukkuuden lajit pätevät: tiedettyjen varantojen käyttäminen lisää hiilidioksidipäästöjä, jotka jo ennestään tiedetään olevan vaarallisella tasolla, eikä korvaavaa energialähdettä ole tiedossa. En kuitenkaan liiaksi halua keskittyä fossiiliseen energiaan, koska sama perusasetelma koskee useita muitakin luonnonvaroja.
Taustalla näkyvä satelliittikuva kertoo omaa kieltään Suomen metsien tilasta. Pohjois-Kainuuseen sijoittuvalla tummalla alueella sijaitsee Paljakan luonnonpuisto ja Metlan tutkimusmetsä. Muut tummat kohdat ovat järviä. Vastaavia luonnontilaisia kuusimetsiä ei muualla Suomessa ole, vaikka sellaiset olisivat luonnon monimuotoisuuden tukemisen, tutkimuksen ja virkistyskäytönkin kannalta äärimmäisen arvokkaita. Jostain syystä yleinen usko suomalaiseen metsänhoitoon on pysynyt vankkana, vaikka todisteet kestämättömästä kehityksestä lisääntyvät jatkuvasti.Yhteenvetona voidaan sanoa, että resurssien niukkuudesta tietoinen talouspolitiikka rakentaa taloudellisia instituutioita luonnonvarojen rajallisuuden – ei jatkuvan taloudellisen kasvun pohjalta. On aloitettava keskustelu siitä, mihin olemassa olevia resursseja todella kannattaa käyttää. Onhan ilmiselvää, että kaikki taloudellista kasvua tuottava toiminta ei ole elinvoimaisen kulttuurin tai luonnon kannalta suotuisaa. Lisäksi on arvioitava, mihin suuntaan esimerkiksi EU:n kriisinajan päätöksenteko on meitä viemässä. Ympärilleen katsova talouspolitiikka pyrkii poistamaan kasvupakkoja, ei lukitsemaan niitä yhä uusin poliittisin päätöksin.
Onnellista tilanteessa on, että niukkuus ei ole oikeiston tai vasemmiston paaluttamaa aluetta. Se on tosiasia, joka ei muutu eri ideologisista näkökulmista tarkasteltuna. Niukkuuden tulisi näyttäytyä samana kaikille, jotka väittävät tekevänsä vastuullista ja realistista politiikkaa.
Todella hyvä kirjoitus erittäin tärkeästä aiheesta. On tosiaan käsittämätöntä, mistä me oikein keskustelemme, kun keskustelemme taloudesta, kriisistä, ja vastauksista kriisiin. Käsityksemme – tai sanotaanko meille opetetussa käsityksessä taloudesta – on samoja ongelmia kuin käsityksessämme työstä, kuten tässä blogissa 18.9. kirjoitetusta päivityksestä käy ilmi. Olemme jumiutuneet ajattelemaan tietyllä tavalla ja jäsentämään maailmaa tietyllä tavalla, ja tästä syystä emme oikeastaan edes osaa toimia erilailla. Voimme nähdä yhteiskuntamme kouluna, joka opettaa meitä ajattelemaan tietyllä tavalla – riippumatta siitä, mitä me olemme.
VastaaPoistahttp://pareconfinland.blogspot.com/2011/10/tiede-jo-vauvat-tajuavat-mika-on-reilua.html
Kuten degrowth-verkosto on ansiokkaasti painottanut, meidän on muutettava täysin ajattelutapamme, koska nykyinen käsityksemme taloudesta – ja mielestäni myös työstä – on äärimmäisen rajoittunut, ja vahingollinen luonnolle ja ihmisille. Pohtiessamme työn ja talouden merkitystä meidän tulee myös pohtia, minkälainen järjestelmä markkinatalous on ja minkälaiseen käytökseen ja maailmankuvaan se kasvattaa.
Kuten kansantaloustieteen peruskurssilla opetetaan, markkinat jättävät ulkoisvaikutukset järjestelmällisesti huomiomatta. Ulkoisvaikutukset saattoivat olla pieni ongelma Adam Smithin aikoihin, mutta tänä päivänä ympäristö-ongelmamme osoittavat selvästi, kuinka markkinarakenteiden ulkoisvaikutukset tulevat kaikkien maksettavaksi, ja hinta on ennenkäsittämättömän suuri. Kansantaloudellisesti voimme ajatella myös, että markkinoiden kyvyttömyys ottaa ulkoisvaikutuksia huomioon tekee siitä tehottoman.
Merkittävä näkökulma on myös taloudelle asettamamme arvot ja tavoitteet. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että markkinarakenteet pyrkivät tuotantokustannusten minimoimiseen hinnalla millä hyvänsä (ja usein ulkoisvaikutusten huomiotta jättämisellä). Tämä rakenne ei mahdollista muita arvoja taloudellemme. Tehokkuus on ainoa arvo, ja sekin voidaan yhteiskunnallisessa kontekstissa asettaa enemmän kuin kyseenalaiseksi.
Nykyisen globaalin finanssikriisin, ekologisen kriisin ja rajallisten resurssien maailmassa meidän tulisi haastaa koko ajattelumme taloudesta. Mitä me vaadimme taloudeltamme? Mille arvoille talous perustuu? Mihin talouden tulisi vastata? Tuleeko työn tarjota jotain muutakin kuin palkkaa? Miten otamme järjestelmällisesti huomioon luonnon kantokyvyn ja tekemisiemme vaikutuksen muihin ihmisiin ja luontoon? Viime kädessä meidän on analysoitava kriittisesti yhteiskuntamme rakenteita, ja tarvittaessa muutettava niitä vastaamaan asettamiamme arvoja ja tavoitteita, mikäli näemme rakenteiden olevan ristiriidasssa tavoitteidemme kanssa.
-Aki Tetri
Ihmisen tekemiset kutistavat luontaisia resursseja. Asetelma poikkeaa rahataloudesta esimerkiksi siten, ettei luontoa saa ekopankista lisää ottamalla velkaa.
VastaaPoistaVoisiko sitten talousmalleja muuttaa enemmän luonnon reaalitalouden toiminnallisuuksien suuntaiseksi? Milloin elinvoimaisuudesta irroitettu raha alkaisi näyttää tyhjältä?
Toisenlainen ikkuna talouteen voisi puolestaan auteta kysymyksellä, mikä on talouden tehtävä ihmisyhteisöissä? Alakysymys kuuluu, mihin asioihin talouden pitäisi vastata, jotta se olisi tehokas?
T: Olli
Olli: juuri esittämäsi kysymykset ovat ensisijaisen tärkeitä kysymyksiä, ja mielestäni oikeita ratkaisuja kriisiin – puhutaan tässä nyt finanssikriisista tai ekologisesta kriisistä. Kysymykseesi tehokkuudesta: periaatteessa tehokkuushan tarkoittaa vain tuotannon saavuttamista mahdollisimman pienillä panoksilla. Tästä syystä tehokkus sinänsä on aina toivottavaa. Ongelmana nykyään on, että sanaa käytetään monessa sellaisessa yhteydessä, jotka ovat kaukana tehokkuudesta: ”tehokkuus” perustuu vain joidenkin asioiden (kustannusten) huomiotta jättämiseen, mikä helposti vääristää sanan merkityksen.
VastaaPoistaKysymys talouden tehtävästä on todella merkittävä, koska sitä kautta pääsemme keskusteluun taloudelle asettamistamme tavoitteista ja toiveista. Ja tässä voidaan (ja mielestäni pitää) talouden arvopohjaksi ottaa toki muitakin näkökulmia kuin tehokkuus. Taloutemme tulee perustua joihinkin yhteisesti jaettuihin arvoihin, ja yhteiskunnan rakenteiden tulee tukea näitä arvoja. Mikäli rakenteet eivät tue näitä arvoja, on rakenteita muutettava.
Minusta talouden suunnittelussa tulisi ottaa käyttöön demokraattinen prosessi, joka ottaisi huomioon ihmisten monelaiset toiveet ja tavoitteet tuotannon ja kulutuksen suhteen. On myös selvää, että nykyisten rakenteiden vallitessa emme pysty täyttämään monia vaatimuksiamme. Keskustelun, analyysin, parempien rakenteiden hahmottelun, pienien reformien ja yhteiskunnallisten, demokratian arvoihin sitoutuneiden kokeilujen kautta voimme löytää parempia yhteiskunnan rakenteita.
-Aki Tetri
Kun tehokkuus arvioidaan ahtaasti, syntyy helposti isossa kuvassa tehottomuutta. Jos taas keskeiset asiat onnistuvat siten, että luontoa kuluu mahdollisimman vähän, tuntuu tehokkuudesta puhuminen perustellulta.
VastaaPoistaKun ihmisiä on paljon ja luonnon kantokyky hupenee, tuntuu talouden perustehtävien tunnistaminen erityisen tärkeältä.
Yksi pulmista on, että tulevaisuutta on monimuotoisuuden keskellä vaikeata ennustaa. Lisäksi seuraukset kasvavat toisinaan syihinsä verrattuna näkyviksi melkoisella viiveellä. Myös tästä syystä varovaisuutta olisi hyvä korostaa valinnoissa.
Olennaisuuteen tyytyvä varovaisuus voi kuitenkin vaatia rohkeutta. Jos avaa ikkunoita uuteen kulttuuriin, on uskallettava.
Mikä sitten saisi talouden suuntautumaan erityisesti perustehtäviin erilaisten kasvualustojen keräämisen sijasta? Yksi keino voisi olla, että luonnon kuluttamiselle saataisiin mahdollisimman realistinen hinta, joka kulkisi mukana talouden tapahtumissa pitkin matkaa eikä sallisi kikkailuja. Toisaalta tuntuisi perustellulta suunnata kieltoja osin uudella tavalla. Niin on tehty myös aiemmin. Tällä kertaa perusteluja voisi löytyä esimerkiksi ilmaston lämpenemisestä ja luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta. Samaan suuntaan voisivat vaikuttaa vaikkapa makean veden puute ja maatalousmaan köyhtyminen.
Pähkäili: Olli