“Kasvuhakuisuus, rohkea johtaminen ja voittava markkinointi ovat tulevaisuutta.”
“Kaikki yritykset ja kansantaloudet janoavat kasvua. Se, joka pystyy vuosi toisensa jälkeen kasvamaan omaa toimialaansa ja bruttokansantuotetta selvästi nopeammin, on juhlittu sankari, aivan kuten urheilussa ovat sankareita ne, jotka pystyvät kerta toisensa jälkeen uusimaan mestaruuden.”
Jukka-Pekka Vuoren tuore debyyttikirja Kasvun paikka valottaa hyvin niitä ristiriitaisia merkityksiä, joita kasvuun liike-elämässä liitetään. Tutkijalle kirja tarjoaa oivallista materiaalia: haastattelemalla pääsee harvoin käsiksi näin pitkälle vietyyn pohdintaan liikkeenjohtajan tausta-ajattelusta.
Kirjan kiinnostavuus syntyy siitä, että Vuori käy läpi myös yrityskasvun kritiikkiä, jopa kattavasti. Hän tarkastelee hyvin erilaisia näkökulmia ja pyrkii sovittamaan niitä yhteen.
Analysoin kirjassa esiintyviä kasvuajatuksia ja erityisesti sitä, miten Vuori hahmottelee niistä itselleen mielekkään tarinan. Analyysi on oikeastaan kuvaus siitä, miten yritysjohtaja voi kaikesta kuulemastaan kritiikistä huolimatta perustella yrityksen kasvutavoitteen itselleen ja muille.
Kirjoittamastani analyysistä tuli pitkähkö, koska pyrin antamaan tilaa Vuoren esittämälle ja laajemminkin liike-elämässä vallitsevalle kasvuajattelulle. Pituudesta johtuen en liittänyt tekstiä suoraan blogiin vaan voit ladata sen pdf:nä.
Kiitos Paavolle hyvin kirjoitetusta ja kiinnostavasti etenevästä analyysistä! Olisi hienoa, jos kilpaurheilijoille ja huippujohtajille ominainen kyvykkyys jatkuvasti parantaa omaa (tai oman yhteisön) suoritusta voitaisiin valjastaa palvelemaan kaikkein tärkeimpiä yhteiskunnallisia tavoitteita ja ratkomaan pahimpia yhteiskunnallisia ongelmia. Yleisesti niin Suomessa kuin kansainvälisessä yhteisössä tiedetään, mitkä ovat vakavimpia ongelmiamme: ilmastonmuutos, luonnonvarojen ehtyminen ja maiden välinen (ja myös maiden sisäinen) epätasa-arvo.
VastaaPoistaTehokkuus, jonka avulla urheilija pyrkii kehittymään omassa henkilökohtaisessa suorituksessaan ja yritysjohtaja omassa bisneksessään kilpailijoita paremmin on hyödyllinen ainoastaan silloin kun tuo toiminta valjastetaan palvelemaan oikeita päämääriä. Sillä ei ole itseisarvoa.
Yhteiskunnassamme vallitsevan kasvu-, tehokkuus- ja kehitysajattelun asema ja (retorinen) valta on ongelmallinen, koska se estää tarttumasta kunnolla ihmiskunnan vakavimpiin ongelmiin. Kyseessä on arvoajattelu, joka (kirjankin mukaan) pohjautuu myytteihin ja teoreettisiin pelkistyksiin eikä vastaa todellisen elämän realiteetteja, mukaanlukien alati niukkenevat luonnonresurssit ja lämpenevä ilmasto.
Yhteiskuntamme ongelmana on, että liian yksipuolisen tehokkuus- ja kehitysajattelun annetaan (edelleen) määrittää yhteiskunnallista tavoitteenasettelua ja päätöksentekoa. Kaikki tietävät, että taloudellista tuloksellisuutta ja kilpailua korostava tehokkuusajattelu on viime vuosikymmeninä vallannut yhä enemmän tilaa. Samalla on viskattu marginaaliin sellaiset vaurauden, kehityksen ja tehokkuuden muodot, joiden avulla olisi mahdollisuus yrittää minimoida ilmastonmuutoksen haittoja, ehkäistä luonnonvarojen ehtymistä ja edistää tasa-arvoisempaa hyvinvoinnin jakautumista.
Yritysjohtajienkin on alettava entistä hanakammin kysyä, riittääkö tavoitteeksi (enää) markkinoille annetun arvolupauksen lunastus (yksipuolisen kehitys- ja tehokkuusajattelun avulla), jos tuon lupauksen täyttäminen tarkoittaa nykymuotoisten, ekologisesti ja inhimillisesti kestämättömien, kulutus- ja elintapojen jatkumista. Markkinoille ei voida jättää valtaa tehdä näitä päätöksiä.
t. Maria Joutsenvirta
Jatkoa edelliseen pohdintaan. Luin Leo Straniuksen erinomaisen kirjoituksen ja kuvauksen vastuun ulkoistamisesta, jossa käsitellään myös yritysten ja markkinoiden roolia:
VastaaPoistahttp://www.kulutus.fi/artikkelit/vastuun-ulkoistaminen-kenen-kuuluu-toimia/
Leo kuvaa erittäin nasevasti yhteiskuntamme tilannetta ja ongelmaa: Samalla kun vastuu ekologisista kysymyksisä on kaikilla toimijoilla (yksilöt, poliitikot, yritykset) vastuu ei ole kenelläkään. Kansalaiset sysää vastuuta lainsäätäjille ja yrityksille. Poliitikot sysää vastuuta markkinoille. Yritykset sysää vastuuta kuluttajille, sijoittajille ja poliitikoille.
Kyseessä on iso kehämäinen vastuunpakoilu-ongelma, jonka ratkaiseminen ei ole helppoa. Olen pienessä mittakaavassa tutkinut jotain vastuunpakoiluun liittyvää analysoituani Helsingin Sanomissa vuosina 2005-2009 käytyä kiistelyä yritysjohtajien isoista palkkioista. Ennen vuotta 2007 vastuuta pakoilivat kaikki toimijat, mukaanluettuna journalistit (kun ajatellaan heidän yhteiskunnallisen vahtikoiran roolia). Finanssikriisin puhjettua argumentoinnissa tapahtui selvä muutos. Yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttuminen aiheutti sen, että johtajien ahneuden moukaroinnista järein (sanallisin ja moraalisin) asein tuli hyväksyttävämpää. Journalistit alkoivat moraaliin vedoten vaatia poliitikoilta enemmän toimia, joilla johtajien ahneus laitetaan aisoihin. Poliitikot alkoivat puheessaan korostaa samaa asiaa, tosin samalla tuotiin epäsuorasti esiin myös yritysten suurta valta-asemaa. Yritysmaailmasta vastuunottoa tuli julkisuudessa vähän. Mutta yksi käytännön lopputulema oli Fortumin johdon eroaminen.
Edelleen palkitsemisasia on poliittisesti ja yhteiskunnallisesti kesken. Prosessi on hidas.
Takaisin pohdintaan ympäristövastuun pakoilusta. Leo kuvaa hyvin hitauden ongelmaa: Mikään näistä toimijaryhmästä ei ole yhtenäinen kollektiivi. Joka paikasta (kansalaisyhteiskunnasta, poliitiikasta, yritysmaailmasta) löytyy yksilöitä, jotka haluavat pitää kiinni vanhasta ja jatkaa nykyistä menoa. Mitä meille jää: meidän pitää jatkaa toinen toisemme vakuuttamista ja toivoa että ympäristökriisi ei lopullisesti riistäydy käsistä.
Olennaista on, että vaikuttamista tehdään kaikkiin toimijoihin: kansalaisiin, poliitikkoihin ja yrityksiin. Asenteiden ja toiminnan täytyy muuttua jokaisessa niistä.
t. Maria J.