Videoshow - Filosofiaa, paleontologiaa, taloutta

Vihreä Elämän Suojelun Liitto VESL järjesti 24.11.2012 seminaarin aiheesta 11.HETKI!! Ympäristökatastrofi etenee - Mitä on vielä tehtävissä?

Seminaarissa kuultiin alustukset filosofi Tere Vadénilta, evoluutiopaleontologi Mikael Forteliukselta sekä kauppatieteilijä Timo Järvensivulta. Tämän lisäksi Pasi Takkinen esitteli tuoretta pamflettiaan Ympäristöliike 2000-luvulla. Nämä puheenvuorot löytyvät videoina Youtubesta.

Pasi Takkinen esitteli pamflettinsa ydinajatukset tiiviisti seminaarin alussa.



Tere Vadén puhui mm. syntytiedosta ja energiasta. Häneltä kannattaa ehdottomasti lukea myös kirja Kaksijalkainen ympäristövallankumous (linkki suoraan pdf-tiedostoon).



Mikael Fortelius on yksi arvovaltaisessa Nature-lehdessä julkaistun ekokatastrofia käsittelevän artikkelin kirjoittajista. Hän luennoi maailmanloppujen syistä ja seurauksista. Huomionarvoinen loppulause: maailmanloppu on ihmisen aiheuttamaa ja tapahtuu "nyt".



Allekirjoittanut alusti degrowthista.

Yhteyksien kirja

Kelan tutkimusosasto on julkaissut moniäänisen kokoomateoksen ihmiskunnan matkasta kohti ekologista ja sosiaalisesti hyvinvoivaa elämää.

Tuula Helneen ja Tiina Silvastin toimittama Yhteyksien kirja: Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla on tilattavissa sekä ladattavissa maksutta pdf-muodossa Kelan sivuilta.

Kirjoittajajoukko on laaja: Risto Isomäki, Eero Paloheimo, Jarna Pasanen, Marko Ulvila, Järvensivun veljekset, Maria Joutsenvirta, Olli Tammilehto, Arto O. Salonen, Annukka Berg, Jukka Hoffrén, Veijo Hukka, Olavi Riihinen, Tiina Schmidt, Petri Palmu, Tapani Lausti, Liisä Häikiö, Risto Willamo, Leena Helenius, Hilkka Pietilä, Mikko Jalas, Jenny Rinkinen sekä kirjan toimittaneet Tuula Helne ja Tiina Silvasti.

Teivo Teivainen: Varjonyrkkeilyä talouskasvulla

Teivo Teivainen kirjoittaa talouskasvusta Tulevaisuusselonteon 2030 sivustolla www.2030.fi. Alla tämä  hyvä kirjoitus kokonaisuudessaan.

Varjonyrkkeilyä talouskasvulla

"Valtaeliitin talousajattelu on viime vuosina saanut uusia haastajia. Suomessakin on voimistumassa kaksi ärhäkkää koulukuntaa. Vaikka niillä lienee yhteinen päävastustaja, ne eroavat keskenään erityisesti suhtautumisessa talouskasvuun.

Degrowth-liike kritisoi kerskakulutusta ja tavoittelee kasvun kääntämistä laskuun. John Maynard Keynesin perintöä vaalivat postkeynesiläiset sen sijaan tapaavat syyttää vallitsevaa talouspolitiikkaa liian vaatimattomista kasvutuloksista. Varjonyrkkeily talouskasvun kanssa saa toki myös tätä perusasetelmaa hienovaraisempia muotoja.

Kun liikkeiden edustajat kohtaavat toisensa sosiaalifoorumeissa tai yliopistojen yleisöluennoilla, yhteisymmärrykseen saattaa olla vaikea päästä. Jos järjestelmän terävimmät kriitikot ajautuvat toistuvasti eri puolille barrikadia, vallitsevaa talousideologiaa on hankalaa myllertää tai kumota.

Kehitysyhteistyön määrärahoista käytiin aikoinaan degrowth-henkistä kiistaa. Osa määrärahojen prosenttiosuuden kasvua ajaneista aktivisteista kääntyi 1980-luvun lopulla vaatimaan apuhanojen kiertämistä kiinni. He kutsuivat ystäviään etelästä kertomaan suomalaisille, että kehitysavun kasvattaminen pilaa hyvän elämän edellytyksiä.

Vuosikymmenen vaihduttua iiroviinaset ottivat aktivistien kritiikistä kopin ja hilasivat laman varjossa Suomen kehitysyhteistyörahat selvästi muita pohjoismaita alemmaksi. Edistikö kehitysrahojen talouslasku degrowth-edelläkävijöiden asiaa? Voisiko myös Kreikan nykytilannetta pitää degrowth-ajattelun erävoittona?

En ole varma, onko nimenomaan numeroilla mitattava talouskasvu aina niin kamalaa kuin ympäristöliikkeen liepeillä toimivat kasvukriitikot näyttävät väittävän. En myöskään ole vakuuttunut, että se olisi niin arvokasta kuin osa vasemmistolaisen poliittisen taloustieteen postkeynesiläisistä tuntuu uskovan.

Toki molemmista suuntauksista löytyy äärimmäisen mielenkiintoisia ja tarkkanäköisiä huomioita myös talousajattelun sellaisista ulottuvuuksista, joita ei voi pelkistää kansantuotelukuihin. Näin tapahtuu erityisesti silloin, kun kasvukiistelyn sijaan katse kohdistuu kapitalistisiin valtasuhteisiin.

Kapitalismi sisältää kauppatavaraan kätkettyä käskyvaltaa. Pyrkimys ostaa halvemmalla ja myydä kalliimmalla on toki ollut osa ihmiskunnan historiaa jo hyvin pitkään. Sen täydellinen tukahduttaminen on tuskin mahdollista tai toivottavaakaan. Kukapa haluaisi torimummojen kuolevan kaikkialla sukupuuttoon?

Yhä kapitalistisemmassa maailmassa kaupankäyntiin kuuluva käskyvalta on kuitenkin syrjäyttänyt muita yhdessäolon muotoja niin tehokkaasti, että myös torimummot ovat jääneet kehityksen jalkoihin. Kun maailmanlaajuisesti toimivat liikeyritykset kasvattavat voittojaan ostamalla itseltään ja myymällä itselleen veroparatiisien suojassa, rahavalta on muuttunut markkinaihanteidensa irvikuvaksi. Occupy-liike lienee vain esimakua tulevista hässäköistä, kun kansalaiset havahtuvat reaalikapitalistiseen suunnitelmatalouteen.

Kapitalismin laajenemiselle esitetään toki yhä kaikenlaisia kauniita perusteluja, joissa kuvaillaan Kiinan köyhien määrän laskua tai odotellaan yksityistettyjen yliopistojen ranking-sijoitusten nousua. Rajallisella maapallolla loputtomalle laajenemiselle perustuva yhä uusien asioiden muuttaminen kauppatavaraksi on kuitenkin pitkän päälle hankalaa.

Kapitalismin kriisinsietokyvylle on vuosisatojen ajan ollut olennaista, että paineita voi purkaa laajenemalla uusiin maailmankolkkiin halvan työvoiman tai viljelysmaan perässä. Tämä mahdollisuus on pian käytetty loppuun.

Avaruudesta tai virtuaalitodellisuudesta voi olla vaikeaa löytää riittävän nopeasti riittävän laajoja alueita kapitalismin elinvoiman edellyttämälle levittäytymiselle. Jo pelkästään siksi on järkevää pohtia kokonaisvaltaisia vaihtoehtoja kapitalistiselle nykyjärjestelmälle. Ilmastonmuutos lisää radikaalin suunnanmuutoksen kiireellisyyttä, mutta järjestelmän umpikujan voi arvella olevan muutoinkin edessä.

Ilmastokatastrofin estäminen ja demokraattisen päätöksenteon periaatteiden puolustaminen eivät ole aina itsestään selvästi toisiaan tukevia tavoitteita. Silti niiden yhdistäminen on lähitulevaisuuden tärkein haaste. Tänään rahavalta nakertaa ihmisten mahdollisuuksia torjua tai hidastaa ilmastomuutosta. Ilman ihmisten kunnollista mahdollisuutta vaikuttaa tulevaisuuttaan koskeviin päätöksiin ilmastomuutoksen torjunta jää lyhytnäköisen voitontavoittelun jalkoihin. Muutoksella on kiire. Siinä vaiheessa kun nouseva merivesi kastelee lahkeitamme, voi olla liian myöhäistä alkaa opetella radikaalisti demokraattisia pelisääntöjä.

Kansantuotenumeroiden nousuista ja laskuista kiisteleminen on toki joissain tilanteissa järkevää, mutta lähivuosikymmenten muutostarpeiden kannalta kyse on lillukanvarsista. Ilman kunnollista kapitalismikritiikkiä sekä degrowth-liike että postkeynesiläiset jäävät maailman selittämisen ja muuttamisen puolitiehen. Onneksi molempien piirissä on myös merkkejä tässä kolumnissa kuvatun talouskasvuvarjonyrkkeilyn ylittämisestä."

Kirjoittaja on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Allekirjoittaneen pari lisäkommenttia Teivaisen hyvään kirjoitukseen:

Teivainen kirjoittaa, että degrowth-liike "... tavoittelee kasvun kääntämistä laskuun." Tämä näkemys on tosiaankin monella degrowth-liikkeen edustajalla mielessä ja ehkä tavoitteenakin. Itse olen kuitenkin aina pyrkinyt edistämään vähemmän nihilististä näkemystä degrowth-liikkeen tavoitteista. Pyrin systemaattisesti argumentoimaan, että degrowth-liike pyrkii (tai sen tulisi pyrkiä) vapauttamaan meidät talouskasvupakosta, mutta tilalle ei pidä tuottaa uutta pakkoa, joka olisi esimerkiksi talouslaskun pakko. Talouslasku kasvua tavoittelevassa yhteiskunnassa voi nimittäin olla ekologisesti haitallisempaa kuin talouskasvu kasvua tavoittelevassa yhteiskunnassa. Tällöin keskeistä on keskittää poliittiset toimenpiteet kasvusta vapautuvan yhteiskunnan rakentamiseen. Jos talous asettuisi lasku-uralle kohtuuteen perustuvassa yhteiskunnassa, se olisi sitten meidän yhteisten hyvinvointivalintojemme seuraus, ei tavoite itsessään.

Teivainen toivoo, mielestäni aivan oikein, että degrowth-liike ja postkeynesiläiset ponnistaisivat talouskasvuvarjonyrkkeilystä kohti radikaalimpien uusien demokraattisten pelisääntöjen edistämistä. Tämän tärkeyttä on vaikea korostaa liikaa. Degrowth-liike ja postkeynesiläinen ajattelu ovat jo onneksi, ainakin osin, löytäneet toisensa. Esimerkiksi mainiossa Raha ja talous -blogissa esitetty talousteoreettinen pohja on erinomaista välineistöä siihen suuntaan, että ihmiselämä ja poliittinen päätöksenteko voi vapautua talouskasvun pakosta (ja kapitalistisen nykyjärjestelmän muista monista pakoista). Tätä ajattelua olen pyrkinyt avaamaan viimeisimmissä degrowth-alustuksissani, ks. muun muassa tämä esitys.

Degrowth-luento ympäristö- ja yhteiskuntavastuun kurssilla

Pidin 22.8.2012 Aalto-yliopiston järjestämällä avoimen yliopiston ympäristö- ja yhteiskuntavastuun kurssilla luennon degrowthista. Lataa esitykseni kokonaisuudessaan tästä linkistä.

Esityksen keskeinen viesti on, että emme elä kestävää kehitystä ja tarvitaan vielä isoja muutoksia elämäntapoihimme ennen kuin kestävä elämä toteutuu.

Me kaikki varmaankin haluamme kestävää kehitystä. Usein tämä ymmärretään taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen leikkauspisteenä. Tämä on teoreettisesti täsmällinen ja hyvä määritelmä, mutta sen toteuttaminen tällaisenaan käytännössä edustaa kuitenkin heikon kestävyyden maailmankuvaa (ks. alla oleva kuva).

Kestävyyden toteuttaminen käytännössä edellyttää vahvan kestävyyden maailmankuvan mukaista elämää. Vahvan kestävyyden näkökulmasta on välttämätöntä ymmärtää, että maapallon ekologiset resurssit määrittävät ihmisen (sosiaalisen ja taloudellisen) toiminnan rajat. Ihmisen toiminta puolestaan ei koostu pelkästään taloudesta, vaan laajempi sosiaalinen hyvinvointi edellyttää mm. demokratian, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon ihanteiden toteuttamista. Nämä ihanteet on ensin määriteltävä yhteisesti, ja vasta sitten pystytään määrittämään sellaiset talouden pelisäännöt, joiden puitteissa sosiaalinen hyvinvointi voi toteutua.

Vahvan kestävyyden näkökulma vaatii, että kaikkea toimintaa tarkastellaan globaalia ekologista ja sosiaalista kestävyyttä vasten. Keskityin esityksessäni lähinnä ekologiseen. Muun muassa Bill McKibben on lyönyt haastavat numerot pöytään: jos haluamme pitää ilmaston lämpenemisen alle 2 celcius-asteen, tunnetuista öljy- ja hiilivaroista on jätettävä käyttämättä 4/5. Tämä tarkoittaa markkina-arvoilla 20 biljoonaa dollaria (20 x 10^12 USD; jenkkiläisittäin 20 triljoonaa, eurooppalaisittain 20 biljoonaa; ks. kuva).

Tämä 20 biljoonaa dollaria on sijoittajien nykyistä varallisuutta. Mikäli tämä öljy- ja hiilimäärä halutaan jättää käyttämättä, jonkun on maksettava tämän varallisuuden menettäminen. Vertailun vuoksi: Kreikan, Irlannin, Portugalin, Espanjan ja Italian julkisten velkojen pelastaminen vastaisi arviolta vain puolta em. rahasummasta, eikä meillä ole edes tähän varaa.

Tunnetut, markkina-arvoihin sisäänlasketut öljy- ja hiilivarat muodostavat siis konkreettisen markkinakuplan, joka odottaa väistämätöntä puhkeamistaan. Tappiot tämän markkinakuplan puhkeamisesta voidaan kärsiä eri tavoin: voimme antaa sijoittajien kärsiä tappiot omissa kukkaroissaan, tappiot voidaan sosialisoida meidän kaikkien maksettavaksi, tai sitten voimme tehdä jonkinlaisen kompromissin näiden väliltä. En ota kantaa tässä esityksessä siihen, mikä tapa on paras. Se on kuitenkin selvää, että tämä markkinakupla puhkeaa lähivuosien aikana ja siihen liittyvät varallisuustappiot kärsitään tai sitten ilmasto lämpenee enemmän kuin 2 celcius-astetta.

Tällaisessa tilanteessa yritysten on ymmärrettävä, että ne eivät voi enää suhtautua kestävään kehitykseen "matkantekona kohti kestävämpää yritystoimintaa". Tätähän useimmat yritykset tekevät: projekteja paremman tulevaisuuden eteen, kuitenkaan määrittämättä kunnolla lähtötilannetta tai konkreettista tavoitetta, joka täytyy saavuttaa (ks. kuva alla).

Todellinen kestävyys edellyttää, että yritykset omaksuvat visiossaan ja toimintatavoissaan planetaaristen raja-arvojen (planetary boundaries) näkökulman. Yrityksen kestävän kehityksen lähtötilanne ja tavoitteet on määriteltävä suhteessa näihin raja-arvoihin. Koska nämä raja-arvot ovat planetaarisia, mutta yritysten toiminta ei, edessä on väistämätön haaste: yritysten on osallistuttava globaaliin keskusteluun kestävästä kehityksestä ja alettava tukea raja-arvoihin perustuvaa globaalia ympäristöpolitiikkaa.

Edellä sanottu tarkoittaa sitä, että yritykset joutuvat osallistumaan (saavat osallistua!) arvokeskusteluun. Voidaan itse asiassa väittää, että arvonihilismi ja markkinalogiikan väistämättömyyden taakse vetäytyminen on epäeettistä, ja vain arvokeskusteluun osallistuminen ja arvopohjaisesti toimiminen on eettistä (ks. kuva alla). Yritysten on osallistuttava yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tuettava yhteisten ekologisten ja sosiaalisten pelisääntöjen luomista. On tärkeää ymmärtää, että tällainen osallistuminen ei tapahdu sertifikaatteihin tai vastaaviin teknisrationaalisiin temppuihin vedoten, vaan laajapohjaiseen sivistykseen nojaten (ks. myös Martha Nussbaumin Talouskasvua tärkeämpää).

Yhteiskunnallisen kestävyyden näkökulmasta halusin luennossani vielä korostaa, että hyvinvointi ei ole pelkkää taloutta. Toisin sanoen: rahanluonti ja arvonluonti ovat eri asioita. Joskus ne korreloivat keskenään hyvin, joskus huonosti (ks. kuva alla).

On tärkeää ymmärtää, että arvoa luodaan (ja tuhotaan) työllä. Keskeistä ei ole se, tuotetaanko arvoa ns. yksityisellä vai julkisella sektorilla. Molemmilla sektoreilla tehdään sekä arvoa luovaa että arvoa tuhoavaa työtä. Keskeistä on se, miten ihmisiä motivoidaan tekemään arvoa ja olemaan tuhoamatta arvoa.

Sikäli kuin talouden piirissä toimitaan, raha on yksi (mutta ei ainoa) motivointitekijä. Tärkeää on löytää keinot motivoida arvontuottoa ja de-motivoida arvon tuhoamista. Näin ei kuitenkaan nyt toimita, kun rahatuotto on samaistettu arvontuottoon. Puurot ja vellit ovat niin sanotusti menneet sekaisin.

Suvereenissa valtiossa keskuspankki voi luoda uutta rahaa valtion demokraattisen päätöksenteon käyttöön (ks. esimerkiksi Raha ja Talous -blogin mainiot esitykset), joten yksityisen sektorin motivoiminen hyvinvointityöhön ja de-motivointi pois pahanteosta on valtiolle/demokratialle helppoa. Jotta inflaatio ei karkaa käsistä, täytyy tietysti verottaa sitä, mitä ei haluta tehdä. Näin työnteko siirtyy pois siitä, mitä ei haluta (= arvon tuhoaminen) ja kohti sitä, mitä halutaan (= arvon luominen). (Toim. huom: tämä ei edellytä kommunismia, vaan rahajärjestelmän parempaa ymmärtämistä sekä demokratian ottamista kansan käsiin.)

Degrowthia ekonomeille Ekonomi-lehdessä

Degrowth-keskustelua ekonomeille ekonomiliiton SEFE:n tuoreessa Ekonomi-lehdessä.

 

Keskustelussa mukana minun lisäkseni EVAn johtaja Matti Apunen, Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Seija Ilmakunnas ja Tilastokeskuksen Jukka Hoffrén. 

 

Lue lisää digilehdestä!

Vanhuuden valtaus!

Loistava Valtaa vanhuus -kampanja herättelee meitä keskusteluun vanhusten kohtaamisesta. Miten Sinä suhtaudut vanhuuteen ja vanhuksiin? Kulueränä? Voimavaroina? Kestävyysvajeena?

Useiden vanhusjärjestöjen ja yhteistyökumppaneiden energisoima kampanja tavoittelee aiempaa positiivisempaa suhtautumista vanhuksiin ja ikääntymiseen. Ikääntyminen ei ole sairaus, vaan elämää! Erinomaista.

Vanhuksiin ei tule kuitenkaan suhtautua pelkästään voimavarana, kuten argumentoin omassa puheenvuorossani 3.9. pidetyssä Ongelmasta mahdollisuudeksi – ikäihmiset yhteiskunnan voimavarana -seminaarissa.

Seminaarin avauspuheenvuoron piti professori Vappu Taipale ja minun lisäkseni lavalla olivat Suomen Pankin johtokunnan jäsen Seppo Honkapohja, Microsoftin toimitusjohtaja Ari Rahkonen, ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja, THL:n tutkimusprofessori Ismo Linnosmaa ja oikeustieteen lisensiaatti Riitta-Leena Paunonen. Tilaisuuden juonsi Tuomas Enbuske ja puitteet järjesti Nordea Oyj.

Tässä oma puheenvuoroni kokonaisuudessaan:

Arvoisa puheenjohtaja, yleisö, arvoisat keskustelijat

Lähtökohtani keskustelulle tänään on se, että me kaikki olemme ihmisiä. Me kaikki olemme arvokkaita.

Iloitsen siitä, että täällä puhutaan tänään vanhuksista voimavarana. Tämä on positiivinen näkökulma ja hyvä tavoite. Vanhuksista puhuminen voimavarana on inhimillisen arvokkuuden näkökulmasta kuitenkin myös ongelmallista.

Voimavara on nimittäin termi, joka väistämättä välineellistää kohteensa. Voimavara on yhtä kuin resurssi. Resurssi on arvokas siksi, että sen avulla voidaan saavuttaa jotain, mutta se ei ole arvokas sinällään. Siksi on olemassa vaara, että kun haluamme tukea vanhusten voimavaroja, tulemme samalla välineellistäneeksi heidät.

Olen erityisen huolissani siitä, että nykyisessä talouspuheen hallitsemassa yhteiskunnallisessa keskustelussa voimavaralla tarkoitetaan lähes poikkeuksetta taloudellisesti hyödyllisiä voimavaroja.

Kysynkin:

• Miksi vanhusten oikeastaan tuleekaan olla voimavaroja?
• Onko tässä yhteiskunnassa muita arvokkaita voimavaroja kuin taloudellisia voimavaroja?
• Entä jos vanhus itse kokee olevansa voimavara, mutta ei kuitenkaan ole voimavara talouden arvostamalla tavalla? Kumman on tällöin taivuttava: vanhuksen vai talousjärjestelmän?
• Eikö riitä, että vanhukset ovat ihmisiä? Ihmisillähän on ihmisarvo jo sinällään, ilman että he ovat voimavaroja mihinkään.

Tiedostan hyvin, että talouskasvu on tuonut meille suomalaisille paljon hyvää. Tiedän, että hyvinvointipalvelujen rahoittaminen ei nykyisen systeemin puitteissa onnistu, ellei talous kasva.

Talouskasvun on kuitenkin oltava kestävää. Meille kaikille on varmasti selvää, että talouden on toimittava globaaleissa ekologisissa rajoissa. Muutoin tuotamme tämän päivän hyvinvointipalvelut tulevien sukupolvien kustannuksella.

Useimmat meistä eivät kuitenkaan tiedä, että viimeaikaisten ympäristötutkimuksen huippujulkaisujen mukaan olemme globaalin ekologisen kriisin kynnyksellä. Samoissa tutkimuksissa todetaan selkeästi, että talouskasvu ja ekologinen kestävyys ovat törmäyskurssilla.

Annan yhden kuvaavan esimerkin:

Maailman hallitukset ovat sitoutuneet pitämään ilmaston lämpenemisen alle kahden celcius-asteen. Tämä tavoite tarkoittaa sitä, että vuoteen 2050 mennessä hiilidioksidibudjettimme on 565 gigatonnia. Kuitenkin maailman tunnetut öljy- ja hiilivarat sisältävät jo nyt yli 2750 gigatonnia hiilidioksidia. Tämä on yli viisi kertaa sen budjetin, joka meillä on käytettävissämme.

Ainoa realistinen mahdollisuus välttää ilmastokatastrofi on jättää käyttämättä noin neljä viidesosaa näistä tunnetuista hiili- ja öljyvaroista. Ongelma on, että nämä varat on jo laskettu mukaan markkina-arvoihin.

Markkina-arvoilla laskettuna tämän ekologisen velan varaan rakennetun talouskuplan suuruus on noin 20 tuhatta miljardia dollaria. Siis 20 tuhatta miljardia dollaria. 20 ja siihen perään 12 nollaa.

Tämä summa ylittää esimerkiksi kaikkien euromaiden yhteiset julkiset velat. Meillä ei kuulemma ole varaa edes Espanjan tai Italian finanssivelkojen pelastamiseen. Miten ihmeessä meillä sitten riittää varaa pelastaa ekosysteemi, jos pelkästään hiili- ja öljyvaroihin sisältyvä talouskupla on jo nyt suurempi kuin eurokriisi kokonaisuutena?

On syytä korostaa vielä erikseen, että finanssiveloilla ja ekologisella velalla yksi merkittävä ero. Finanssivelat voidaan hoitaa pois antamalla velat anteeksi tai antamalla inflaation syödä velat. Ekologista velkaa ei kuitenkaan voida hoitaa näin. Ainoa vaihtoehto ekologisen kriisin välttämiseksi on kiristää vyötä, eli säästää enemmän ja kuluttaa vähemmän.

Talouskasvun ajat ovat ohitse varovaisesti arvioiden ainakin 50 vuodeksi, jopa yli 100 vuodeksi. Laskeva talous ei ole niinkään valinta, vaan tosiasia, jonka kanssa on opittava elämään.

Mitä tällä kaikella on tekemistä vanhusten hyvinvoinnin kanssa?

Kyse on siitä, että hyvinvointipalveluja ei voi enää perustaa talouskasvun varaan. Hyvinvointi on turvattava siten, että me kaikki voimme hyvin huolimatta siitä, nouseeko vai laskeeko bruttokansantuote.

Onneksemme talouskasvusta riippumaton hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen. Hyvinvoiva ja onnellinen ihmisyys rakentuu osallisuudesta, tasa-arvoisista mahdollisuuksista, perustarpeiden tyydyttämisestä ja turvallisuuden tunteesta.

On verotettava ekologisia haittoja ja kohdistettava nämä varat sosiaalista pääomaa vahvistaviin rakenteisiin. On panostettava avoimeen dialogiin, demokratian toimivuuteen ja osallisuuden kehittämiseen. Oravanpyörässä juoksemisen sijaan tarvitsemme aikaa arvokeskustelun käymiseen.

Siteeraan lopuksi Simone de Beauvoiria, jonka ”Vanhuus”-nimisen kirjan loppusanat vuodelta 1970 – siis ennen minun syntymääni – tiivistävät hyvin sen, mitä olen edellä yrittänyt sanoa. De Beauvoir kirjoittaa seuraavasti:

Yhteiskunta huolehtii yksilöistä vain silloin kun he ovat tuottavia. Nuoret tietävät sen. Heidän ahdistuksensa sillä hetkellä, jolloin he astuvat aktiiviseen elämään, on symmetrinen vanhusten ahdistuksen kanssa silloin kun heidät suljetaan aktiivisesta elämästä pois. Siinä välillä rutiini peittää ongelmat.

Nuori pelkää koneistoa jonka rattaisiin hän takertuu ja yrittää joskus puolustautua kapinoimalla. Vanhalla, syrjään työnnetyllä, paljaalla ja lopen uupuneella on vain silmät itkeä. Näiden kahden välillä kone jyskyttää jauhaen hampaisiinsa ihmisiä jotka antavat itsensä jauhautua, koska he eivät edes voi kuvitella mitään keinoa päästä karkuun.

Kun on tajunnut vanhusten aseman, ei voi enää tyytyä vaatimaan anteliaampaa ”vanhuudenpolitiikkaa”, eläkkeiden nostamista, terveellisempiä asunto-oloja, [tai] vapaa-ajan toimintaa. Pelissä on koko systeemi, [ja] vaatimuksena voi olla vain radikaali ”elämän muuttaminen”.

Kiitos.

Tuumaustauko

Vihreä Sivistysliitto Visili on alkanut julkaista uutta, tai oikeastaan uudistettua, Teema-nettilehteä. Tuoreimmassa numerossa käsitellään vihreää taloutta eri näkökulmista.

Heikki Sairanen ja Jaakko Stenhäll käsittelevät ratkaisuja, joilla pääsemme kohti vihreää taloutta. Kirjoituksen taustalla on kaksikon julkaisema tuore kirja Avoin vihreä talous. Kirja kannattaa lukea huolella, siinä on hyviä ehdotuksia.

Visilin puheenjohtaja Mikko Airto käsittelee omassa kirjoituksessaan oivaltavasti kasvun ja onnellisuuden käsitteitä. Hän argumentoi poliittisten utopioiden puolesta.

Omassa kirjoituksessani nostan Sairasen ja Stenhällin kirjasta esiin muutaman keskeisen sokean pisteen. Kritisoin erityisesti kirjoittajien keskittymistä reaalipolitiikkaan: tällainen politiikka ei ole riittävän radikaalia nykyisessä ekologisesti kestämättömässä tilanteessa. Poliittisia utopioita tarvitaan nykytilanteessa kipeämmin kuin reaalipolitiikkaa - kuten myös Airto argumentoi.

Kuvaan kirjoituksessani tiiviisti kaksi oppimisen kehää: teknistaloudellisten osaratkaisujen kehän sekä syvemmän oppimiskehän, jossa tavoitellaan perusarvoista ja päämääristä lähtevää kokonaisvaltaista kehittämistä (ks. oheinen kuva, klikkaa nähdäksesi suurempana).

Argumenttini on, että teknistaloudellinen ratkaisujen kehä, jonka puitteissa reaalipolitiikka väistämättä toimii, keskittyy liian lyhyeen aikajänteeseen ja tuottaa viiveellä syntyviä ongelmia, kuten globaaleja ekologisia kriisejä. Reaalipolitiikka ei pysty estämään pitkän aikavälin kriisiytymistä, koska se ei pureudu ongelmien perussyihin.

Hahmottelen kirjoituksessani neljä askelta kohti kokonaisvaltaista, toisen kehän oppimista. Väitän, että nämä askeleet, muodossa tai toisessa, ovat välttämättömiä tiellä kohti kasvuvapaata, hyvinvoivaa Suomea:

1. Tarvitsemme tulevaisuuseduskunnan
2. On lähdettävä liikkeelle kokonaisuudesta, ei osaratkaisuista
3. Kansalaisten kriittistä ajattelutaitoa on edistettävä
4. Nykyiset valtarakenteet on purettava, jotta saamme raivattua tilaa paremmille demokratian rakenteille

Ehkä kiinnostavin juttu Tuuma-lehden tässä teemanumerossa on vuoden 1990 (!) lehdessä julkaistu Olli Tammilehdon artikkeli "Miksi talouden pitäisi kasvaa?"

Tammilehdon argumentointi on vahvaa ja perusteiltaan samaa, kuin mitä degrowth-keskustelu on tänä päivänä: "Todellisuudessa talouden on siis kasvettava vain siksi, että eliittien maapallon laajuinen ryöstöretki voisi jatkua. Kun jotakin hanketta perustellaan taloudellisella kasvulla, kysymys on tietoisesta tai vallitsevan ideologian ohjaamasta hämäyksestä: hankkeen rikollinen luonne halutaan peittää näennäisesti neutraalilla taloudellisella terminologialla."

Talouskasvuideologian seuraukset ovat ilmeiset, kuten esimerkiksi Nature-lehdessä julkaistu tuore tieteellinen artikkeli osoittaa. Teknologinen kehitys ei ole vähentänyt "maapallon laajuisen ryöstöretken" ongelmia. Päinvastoin, ongelmat ovat kasautuneet ja niiden kasautuminen on vain vahvistunut.

Kestävän (lue: kestämättömän) kehityksen suunta ei ole muuttunut 22 vuodessa Tammilehdon artikkelin jälkeen. Ryöstöretki jatkuu. Mitä teemme seuraavat 22 vuotta? Keskitymmekö edelleenkin reaalipolitiikkaan, "toteutettavissa oleviin ratkaisuihin"? Vai olisiko jo aika etsiä yhdessä sellaista uutta utopiaa, jonka voisimme toteuttaa ja näin syrjäyttää nykyisen tuhoisan reaalipolitiikan kehän?

Degrowth vai vihreä kasvu?

Tervetuloa seuraamaan väittelyä Suomen sosiaalifoorumiin:

DEGROWTH VS. VIHREÄ KASVU - kumpi voittaa?

Aika: Lauantaina 21.4.2012 klo 14-15.45
Paikka: Arbiksen juhlasali, Dagmarinkatu 3, Helsinki

Kukapa ei haluaisi lopettaa ympäristötuhoa ja lisätä tasa-arvoa. Mutta miten tässä onnistutaan? Yhdet vaativat kasvupakosta vapautumista ja talouslaskun toivottamista tervetulleeksi, toiset esittävät vihreän kasvun ratkaisevan aikamme suuret haasteet.

Tule kuulemaan, ovatko ratkaisun avaimet vihreän kasvun apostoleilla vai degrowth -utoopikoilla! Mukana: Jaana Airaksinen (Into Kustannus), Antti Alaja (Sorsa-säätiö), Timo Järvensivu (Aalto-yliopisto, degrowth.fi), Jarna Pasanen (Maan ystävät) ja Heikki Sairanen (Vihreät).

Järjestää: Suomen degrowth-verkosto, Maan ystävät, HY:n Attac, Demokratiafoorumi.

Lisätietoja: http://www.sosiaalifoorumi.fi/
 

Osuuskauppa avain degrowth-yhteiskuntaan?

HOK-Elannon vaalit pidetään toukokuun alussa. Vaaleissa valitaan asiakasomistajien edustajisto – mutta ymmärtävätkö S-etukortin haltijat mistä vaaleissa itse asiassa on kysymys?

Miten S eroaa K:sta? Nykyistä toimintaa katsoessa vastaus valitettavasti kuuluu: ei juuri mitenkään. Perusteiltaan S ja K ovat kuitenkin eri maailmoista. K eli Kesko on pörssiyhtiö, jonka tavoitteena on kerryttää omistajiensa omaisuutta. HOK-Elanto – pääkaupunkiseudun osa S-ryhmää – sen sijaan on osuuskauppa, jonka tavoitteena on palvella asiakasomistajiaan mahdollisimman hyvin.

Osuuskaupassa vaaleilla valittava edustajisto päättää, minkälainen toiminta hyödyttää asiakasomistajia eniten. Keskeisiä tavoitteita varmaankin ovat hyvät ja kohtuuhintaiset tuotteet ja palvelut sekä asiakkaiden elinympäristöstä huolehtiminen laajemmin.

Pörssiyhtiössä valta on omistajilla, jotka yleensä ovat aivan muita kuin asiakkaat. Pörssiyhtiö tekee voittoa asiakkaidensa kustannuksella ja jakaa rahat omistajille. Tietysti tässäkin tapauksessa palvelun on oltava sellaista, josta asiakas on valmis maksamaan. Pörssiyhtiön varsinainen tarkoitus eroaa kuitenkin selvästi osuusliiketoiminnasta.

HOK-Elanto on valitettavasti omaksunut viimeaikaiset käytännön toimintamallinsa pörssimaailmasta. Asiakkaille tarjotaan keskinkertaisia ketjupalveluja, jotka uhkaavat vireää kaupunkikulttuuria. S-ryhmä on identtisten S-kauppojen ja -ravintoloiden sekä ABC-huoltamoiden myötä yhtenäistänyt käytännössä koko Suomen. Lisäksi se laajentaa toimintojaan ripeästi Suomen rajojen ulkopuolelle, asiakasomistajien ulottumattomiin. Kun vielä hintataso on asiakkaalle pikemminkin korkea kuin kohtuullinen – voidaan sanoa, että asiakasomistajien etu ei ole juuri painanut päätöksenteossa.

Osuuskauppa voi silti olla tärkeä ja konkreettinen askel kasvu- ja kulutuskulttuurista kohtuutalouteen. Kasvutavoitetta osuuskaupassa ei olemuksellisesti tai lailla asetettuna ole. Asiakasomistajien ja edustajiston niin päättäessä HOK-Elanto ja S-ryhmä voivat kehittyä kulttuurista ja sosiaalista hyvinvointia tukevan ja luontoa mahdollisimman vähän kuormittavan kauppa- ja ravintolatoiminnan edelläkävijöiksi.

Degrowth.fi-blogin kirjoittajat Paavo Järvensivu ja Timo Järvensivu ovat ehdolla HOK-Elannon vaaleissa 2.-14. toukokuuta. He ovat poliittisesti sitoutumattomalla Kohtuullisen osuuskaupan puolesta -vaalilistalla. Tarkoituksena on herätellä yhteiskunnallista keskustelua osuuskaupasta ja tarjota todellisia vaihtoehtoja HOK-Elannon kehittämiseksi osuuskaupan periaatteiden mukaiseksi. Voit tukea muutosta jakamalla tietoa ja äänestämällä. Äänioikeutettuja ovat Uudellamaalla asuvat S-etukortin haltijat (rinnakkaiskortti ei riitä).

Lue lisää vaaliteemoista ja liity kannattajaksi:
www.facebook.com/KohtuullinenOsuuskauppa

"Nyt pitäisi ottaa pari askelta talouden suuntaan"

Tuore Talouselämä-lehti (7/2012) raportoi elinkeinoministeri Jyri Häkämiehen (kok) ja työministeri Lauri Ihalaisen (sd) tilaamasta selvityksestä, jossa kartoitetaan keinoja saada Suomeen lisää koti- ja ulkomaisia investointeja.

Selvitys on ladattavissa TEM:in sivuilta. Selvitysmies, viime keväänä eläkkeelle jäänyt Metson toimitusjohtaja Jorma Eloranta, 61, keskusteli "parin sadan suomalaisvaikuttajan kanssa" ja "sai kommentteja ja ehdotuksia kansalaisilta internetin kautta."

Selvityksessä on 40 toimenpide-ehdotusta, joista seuraavassa keskeiset:

• kestävä talouskasvu, yritysten investointiedellytysten edistäminen ja työpaikkojen luominen yksityisrahoitteiselle sektorille asetetaan lähivuosien keskeisimmäksi tavoitteeksi,
• tehdään hallinnolliset valitukset vaikeammiksi tilanteissa, joissa valittajan tarkoituksena on ainoastaan hidastaa tietyn investointihankkeen etenemistä,
• luodaan ympäristölupien ohituskaista halutuille investoinneille, 
• laittomista lakoista eroon, 
• yksinkertaistetaan ja nopeutetaan maahanmuuttajatyöntekijöiden työlupien käsittelyprosessia,
• yhteisöverot alas, 
• alhaisemmat energiaverot, ei edes harkita uraaniveroa, 
• verovähennyksiä t&k-investoinneista, 
• patenteista ja rojalteista kertyville voitoille alhaisemmat verot, 
• vastustetaan Suomelle huonoja ympäristösopimuksia, 
• Suomi mukaan vain globaaleihin ympäristösopimuksiin,
• kaasuputki Suomen ja Viron välille, rautatie Jäämerelle,
• edistetään osaamista ja koulutusta,
• kielitaito kuntoon, venäjästä vaihtoehto ruotsille,
• biometsätalous maailman huipulle metsäverotusta ja tukia kehittämällä,
• mineraalien hyödyntämisen ja kaivannaisteollisuuden edistäminen, ml. investointien nopeuttaminen ja sen varmistaminen, että lupakäsittelyyn ja ympäristövaikutusten arviointiin on riittävästi pätevää henkilökuntaa,
• julkiset hankinnat ympäristöteknologiaa ja muuta tekniikkaa edistäviksi,
• myyjät maailmalle (Invest in Finlandin ja Finpron toiminnan kehittäminen)
• infra paremmaksi yksityisen rahan avulla,
• kansalaiset maksamaan julkisista palveluista veronkorotusten sijaan.

Joukossa on muutama hyväkin ehdotus, kuten osaamisen ja koulutuksen edistäminen, julkisten hankintojen ympäristöteknologinen painottaminen sekä kaivosteollisuuden ympäristövaikutusten arvioinnin vahvistaminen.

Käytännössä suurin osa ehdotetuista toimenpiteistä kuitenkin pahentaa ympäristötuhoa, lisää eriarvoisuutta sekä edistää yksityisen pääoman omaneduntavoittelua ja neuvotteluvaltaa. Tämäkö on se suomalaisen liike-elämän päiväuni, jolla asiat laitetaan kuntoon? Taitaa olla.

Eloranta tiivistää ympäristönäkemyksensä Talouselämän haastattelussa seuraavasti:

"Jatkossakin kestävä kehitys, ekologia ja sosiaalinen hyvinvointi ovat tärkeitä, mutta nyt pitäisi ottaa pari askelta talouden suuntaan."

Missä vaiheessa kestävä kehitys, ekologia ja sosiaalinen hyvinvointi sitten olivat tärkeitä? Eivät ne tainneet koskaan olla. Mutta nyt kuitenkin pitäisi ottaa pari askelta lisää talouden, ympäristötuhon, sosiaalisen pahoinvoinnin ja kestämättömän kehityksen suuntaan. Hienoa.

P.S. Suomesta löytyy myös vastuullisia yrittäjiä ja yrityksiä. Ehkä pahastuitte siitä, että tämä kirjoitus yleistää Elorannan kestämätöntä kehitystä vahvistavan selvitysraportin koko Suomen liike-elämän näkemykseksi. Jos ohimoitanne kiristää, niin osoittakaa kriittiset sananne selvityksen tilaajille Häkämiehelle ja Ihalaiselle sekä selvitysmies Elorannalle.

Sivistys.net: Ajatteluopilla ekokatastrofin kimppuun

Olin Sivistys.net-lehden haastattelussa pohtimassa sivistyksen ja kansalaisvaikuttamisen merkitystä. 

— Pelkiksi kuluttajiksi ja työntekijöiksi identifioituneet kansalaiset keskittyvät lähinnä itseensä eivätkä pysty yhteiskuntakriittiseen ajatteluun, Järvensivu sanoo.

Lue lisää täältä.

Presidenttiehdokkaat: tulisiko talouskasvua epäillä?

Pekka Haavisto on presidenttivaalikampanjansa aikana rohjennut epäillä talouskasvuun tähtäävää politiikkaa, kertovat HS, Talouselämä ja Uusi Suomi. Hänen mukaansa tarvitaan ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä ratkaisuja. Hän asettaisi esimerkiksi hyvinvoinnin tasaisen jakautumisen talouskasvun edelle.

Nämä varsin maltilliset muotoilut "sähköistivät tunnelman" ja saivat Sauli Niinistön piikittelemään Haavistoa hänen epävarmoista vastauksistaan talouskasvun suhteen. Jostain syystä kasvusta kriittisesti keskusteleminen saa edelleen monet takajaloilleen (katso esimeriksi Niinistön kampanjassa aktiivisesti mukana olevan kansanedustaja Lasse Männistön kirjoitus).

Haaviston veto olikin urhea: hän aprikoi julkisesti koko planeettaa koskettavaa asiaa ilman, että oli muodostanut ehyttä siilipuolustusta argumenttiensa ympärille. Tällaisia avauksia tärkeistä mutta ei vielä loppuunkolutuista näkökulmista soisi politiikassa kuultavan useamminkin. Olisi kohtuullista, että keskustelua ei teilattaisi ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.

Todistustaakka on nimittäin kasvupolitiikan puolustajilla, kuten New Economics Foundationin politiikkajohtaja Andrew Simms eilen Guardianissa kirjoitti. Simmsiä vapaasti lainaten: heidän tulee näyttää, että taloudellisen tuotannon ympäristökuormitus todella voidaan kumota tehostamalla ja resursseja korvaamalla ja että absoluuttisia resurssikäytön vähennyksiä voidaan saavuttaa talouden samalla kasvaessa. Ei vain tänä vuonna, vaan vuodesta toiseen, loputtomiin.

Haaviston pohdinnassa sosiaaliset kysymykset esiintyivät yhtä tärkeinä kuin ympäristökysymykset. Onkin syytä kysyä mihin muuhun kuin uskomukseen esimerkiksi seuraava Männistön muotoilema kasvupolitiikkaa puolustava väite perustuu: "Työllisyyden parantaminen talouskasvun avulla on nimittäin tehokkain keino tasata tuloeroja niin kotimaassa kuin globaalistikin." Näinhän sanotaan varsin yleisesti, vaikka tilastot eivät tällaista yhteyttä tue. Työllisyysasteen parantaminen on toki hyvä keino tasata tuloeroja, mutta talouskasvua tavoitteleva politiikka ei tarkoita työllisyyttä tavoittelevaa politiikkaa. Kasvua saavutetaan muun muassa korvaamalla ihmistyötä muilla energiamuodoilla.

Kasvun rajat: tilannearvio

Alkuperäinen Kasvun rajat -raportti julkaistiin 1972 ja sen jälkeen tilanne on kehittynyt. Minkälaista tämä kehitys on ollut ja mikä on tilanne nyt?

Maailmanpankissa pitkään työskennellyt, sen kestävän kehityksen johtajanakin toiminut Ian Johnson luennoi tästä aiheesta joulukuussa 2011 Oxford-yliopiston Martin Schoolissa otsikolla Limits to Growth: A Re-Assessment.

Luento koostuu pitkälti tutuista aineksista, mutta on hyvä päivitys "kasvun rajat" -keskustelun kokonaisuuteen.

Ehkä kiinnostavinta Johnsonin analyysissa on tapa, jolla hän linkittää toisiinsa kasvun ekologiset, taloudelliset ja rahoitussektoriin liittyvät rajat. Esitetyn analyysin perusteella olemme tilanteessa, jossa:

• Kasvu on paitsi ekologisesti myös sosiaalisesti ja työllisyyden näkökulmasta epätaloudellista
• Rahoitussektori on menettänyt kosketuksen siihen, mitä on reaalimaailman kasvu ja mitkä ovat rahoitussektorin suorat ja epäsuorat (negatiiviset) hyvinvointivaikutukset

Johnsonin johtopäätös on, että kasvun törmäämistä ekologisiin rajoihin ei pystytä ratkaisemaan ilman, että uudistamme merkittävästi taloudellista ajatteluamme ja muokkaamme rahoitussektoria palvelemaan ihmisten ja ympäristön hyvinvointia. Johtopäätös ei ole uusi - mutta on yhä ajankohtaisempi.