lauantai 8. syyskuuta 2012

Degrowth-luento ympäristö- ja yhteiskuntavastuun kurssilla

Pidin 22.8.2012 Aalto-yliopiston järjestämällä avoimen yliopiston ympäristö- ja yhteiskuntavastuun kurssilla luennon degrowthista. Lataa esitykseni kokonaisuudessaan tästä linkistä.

Esityksen keskeinen viesti on, että emme elä kestävää kehitystä ja tarvitaan vielä isoja muutoksia elämäntapoihimme ennen kuin kestävä elämä toteutuu.

Me kaikki varmaankin haluamme kestävää kehitystä. Usein tämä ymmärretään taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen leikkauspisteenä. Tämä on teoreettisesti täsmällinen ja hyvä määritelmä, mutta sen toteuttaminen tällaisenaan käytännössä edustaa kuitenkin heikon kestävyyden maailmankuvaa (ks. alla oleva kuva).



Kestävyyden toteuttaminen käytännössä edellyttää vahvan kestävyyden maailmankuvan mukaista elämää. Vahvan kestävyyden näkökulmasta on välttämätöntä ymmärtää, että maapallon ekologiset resurssit määrittävät ihmisen (sosiaalisen ja taloudellisen) toiminnan rajat. Ihmisen toiminta puolestaan ei koostu pelkästään taloudesta, vaan laajempi sosiaalinen hyvinvointi edellyttää mm. demokratian, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon ihanteiden toteuttamista. Nämä ihanteet on ensin määriteltävä yhteisesti, ja vasta sitten pystytään määrittämään sellaiset talouden pelisäännöt, joiden puitteissa sosiaalinen hyvinvointi voi toteutua.

Vahvan kestävyyden näkökulma vaatii, että kaikkea toimintaa tarkastellaan globaalia ekologista ja sosiaalista kestävyyttä vasten. Keskityin esityksessäni lähinnä ekologiseen. Muun muassa Bill McKibben on lyönyt haastavat numerot pöytään: jos haluamme pitää ilmaston lämpenemisen alle 2 celcius-asteen, tunnetuista öljy- ja hiilivaroista on jätettävä käyttämättä 4/5. Tämä tarkoittaa markkina-arvoilla 20 biljoonaa dollaria (20 x 10^12 USD; jenkkiläisittäin 20 triljoonaa, eurooppalaisittain 20 biljoonaa; ks. kuva).


Tämä 20 biljoonaa dollaria on sijoittajien nykyistä varallisuutta. Mikäli tämä öljy- ja hiilimäärä halutaan jättää käyttämättä, jonkun on maksettava tämän varallisuuden menettäminen. Vertailun vuoksi: Kreikan, Irlannin, Portugalin, Espanjan ja Italian julkisten velkojen pelastaminen vastaisi arviolta vain puolta em. rahasummasta, eikä meillä ole edes tähän varaa.

Tunnetut, markkina-arvoihin sisäänlasketut öljy- ja hiilivarat muodostavat siis konkreettisen markkinakuplan, joka odottaa väistämätöntä puhkeamistaan. Tappiot tämän markkinakuplan puhkeamisesta voidaan kärsiä eri tavoin: voimme antaa sijoittajien kärsiä tappiot omissa kukkaroissaan, tappiot voidaan sosialisoida meidän kaikkien maksettavaksi, tai sitten voimme tehdä jonkinlaisen kompromissin näiden väliltä. En ota kantaa tässä esityksessä siihen, mikä tapa on paras. Se on kuitenkin selvää, että tämä markkinakupla puhkeaa lähivuosien aikana ja siihen liittyvät varallisuustappiot kärsitään tai sitten ilmasto lämpenee enemmän kuin 2 celcius-astetta.

Tällaisessa tilanteessa yritysten on ymmärrettävä, että ne eivät voi enää suhtautua kestävään kehitykseen "matkantekona kohti kestävämpää yritystoimintaa". Tätähän useimmat yritykset tekevät: projekteja paremman tulevaisuuden eteen, kuitenkaan määrittämättä kunnolla lähtötilannetta tai konkreettista tavoitetta, joka täytyy saavuttaa (ks. kuva alla).


Todellinen kestävyys edellyttää, että yritykset omaksuvat visiossaan ja toimintatavoissaan planetaaristen raja-arvojen (planetary boundaries) näkökulman. Yrityksen kestävän kehityksen lähtötilanne ja tavoitteet on määriteltävä suhteessa näihin raja-arvoihin. Koska nämä raja-arvot ovat planetaarisia, mutta yritysten toiminta ei, edessä on väistämätön haaste: yritysten on osallistuttava globaaliin keskusteluun kestävästä kehityksestä ja alettava tukea raja-arvoihin perustuvaa globaalia ympäristöpolitiikkaa.

Edellä sanottu tarkoittaa sitä, että yritykset joutuvat osallistumaan (saavat osallistua!) arvokeskusteluun. Voidaan itse asiassa väittää, että arvonihilismi ja markkinalogiikan väistämättömyyden taakse vetäytyminen on epäeettistä, ja vain arvokeskusteluun osallistuminen ja arvopohjaisesti toimiminen on eettistä (ks. kuva alla). Yritysten on osallistuttava yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tuettava yhteisten ekologisten ja sosiaalisten pelisääntöjen luomista. On tärkeää ymmärtää, että tällainen osallistuminen ei tapahdu sertifikaatteihin tai vastaaviin teknisrationaalisiin temppuihin vedoten, vaan laajapohjaiseen sivistykseen nojaten (ks. myös Martha Nussbaumin Talouskasvua tärkeämpää).



Yhteiskunnallisen kestävyyden näkökulmasta halusin luennossani vielä korostaa, että hyvinvointi ei ole pelkkää taloutta. Toisin sanoen: rahanluonti ja arvonluonti ovat eri asioita. Joskus ne korreloivat keskenään hyvin, joskus huonosti (ks. kuva alla).


On tärkeää ymmärtää, että arvoa luodaan (ja tuhotaan) työllä. Keskeistä ei ole se, tuotetaanko arvoa ns. yksityisellä vai julkisella sektorilla. Molemmilla sektoreilla tehdään sekä arvoa luovaa että arvoa tuhoavaa työtä. Keskeistä on se, miten ihmisiä motivoidaan tekemään arvoa ja olemaan tuhoamatta arvoa.

Sikäli kuin talouden piirissä toimitaan, raha on yksi (mutta ei ainoa) motivointitekijä. Tärkeää on löytää keinot motivoida arvontuottoa ja de-motivoida arvon tuhoamista. Näin ei kuitenkaan nyt toimita, kun rahatuotto on samaistettu arvontuottoon. Puurot ja vellit ovat niin sanotusti menneet sekaisin.

Suvereenissa valtiossa keskuspankki voi luoda uutta rahaa valtion demokraattisen päätöksenteon käyttöön (ks. esimerkiksi Raha ja Talous -blogin mainiot esitykset), joten yksityisen sektorin motivoiminen hyvinvointityöhön ja de-motivointi pois pahanteosta on valtiolle/demokratialle helppoa. Jotta inflaatio ei karkaa käsistä, täytyy tietysti verottaa sitä, mitä ei haluta tehdä. Näin työnteko siirtyy pois siitä, mitä ei haluta (= arvon tuhoaminen) ja kohti sitä, mitä halutaan (= arvon luominen). (Toim. huom: tämä ei edellytä kommunismia, vaan rahajärjestelmän parempaa ymmärtämistä sekä demokratian ottamista kansan käsiin.)

torstai 6. syyskuuta 2012

Degrowthia ekonomeille Ekonomi-lehdessä

Degrowth-keskustelua ekonomeille ekonomiliiton SEFE:n tuoreessa Ekonomi-lehdessä.

Keskustelussa mukana minun lisäkseni EVAn johtaja Matti Apunen, Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Seija Ilmakunnas ja Tilastokeskuksen Jukka Hoffrén
 

Lue lisää digilehdestä!


Vanhuuden valtaus!

Loistava Valtaa vanhuus -kampanja herättelee meitä keskusteluun vanhusten kohtaamisesta. Miten Sinä suhtaudut vanhuuteen ja vanhuksiin? Kulueränä? Voimavaroina? Kestävyysvajeena?

Useiden vanhusjärjestöjen ja yhteistyökumppaneiden energisoima kampanja tavoittelee aiempaa positiivisempaa suhtautumista vanhuksiin ja ikääntymiseen. Ikääntyminen ei ole sairaus, vaan elämää! Erinomaista.

Vanhuksiin ei tule kuitenkaan suhtautua pelkästään voimavarana, kuten argumentoin omassa puheenvuorossani 3.9. pidetyssä Ongelmasta mahdollisuudeksi – ikäihmiset yhteiskunnan voimavarana -seminaarissa.

Seminaarin avauspuheenvuoron piti professori Vappu Taipale ja minun lisäkseni lavalla olivat Suomen Pankin johtokunnan jäsen Seppo Honkapohja, Microsoftin toimitusjohtaja Ari Rahkonen, ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja, THL:n tutkimusprofessori Ismo Linnosmaa ja oikeustieteen lisensiaatti Riitta-Leena Paunonen. Tilaisuuden juonsi Tuomas Enbuske ja puitteet järjesti Nordea Oyj.


Tässä oma puheenvuoroni kokonaisuudessaan:

Arvoisa puheenjohtaja, yleisö, arvoisat keskustelijat

Lähtökohtani keskustelulle tänään on se, että me kaikki olemme ihmisiä. Me kaikki olemme arvokkaita.

Iloitsen siitä, että täällä puhutaan tänään vanhuksista voimavarana. Tämä on positiivinen näkökulma ja hyvä tavoite. Vanhuksista puhuminen voimavarana on inhimillisen arvokkuuden näkökulmasta kuitenkin myös ongelmallista.

Voimavara on nimittäin termi, joka väistämättä välineellistää kohteensa. Voimavara on yhtä kuin resurssi. Resurssi on arvokas siksi, että sen avulla voidaan saavuttaa jotain, mutta se ei ole arvokas sinällään. Siksi on olemassa vaara, että kun haluamme tukea vanhusten voimavaroja, tulemme samalla välineellistäneeksi heidät.

Olen erityisen huolissani siitä, että nykyisessä talouspuheen hallitsemassa yhteiskunnallisessa keskustelussa voimavaralla tarkoitetaan lähes poikkeuksetta taloudellisesti hyödyllisiä voimavaroja.

Kysynkin:
  • Miksi vanhusten oikeastaan tuleekaan olla voimavaroja?
  • Onko tässä yhteiskunnassa muita arvokkaita voimavaroja kuin taloudellisia voimavaroja?
  • Entä jos vanhus itse kokee olevansa voimavara, mutta ei kuitenkaan ole voimavara talouden arvostamalla tavalla? Kumman on tällöin taivuttava: vanhuksen vai talousjärjestelmän?
  • Eikö riitä, että vanhukset ovat ihmisiä? Ihmisillähän on ihmisarvo jo sinällään, ilman että he ovat voimavaroja mihinkään.
Tiedostan hyvin, että talouskasvu on tuonut meille suomalaisille paljon hyvää. Tiedän, että hyvinvointipalvelujen rahoittaminen ei nykyisen systeemin puitteissa onnistu, ellei talous kasva.

Talouskasvun on kuitenkin oltava kestävää. Meille kaikille on varmasti selvää, että talouden on toimittava globaaleissa ekologisissa rajoissa. Muutoin tuotamme tämän päivän hyvinvointipalvelut tulevien sukupolvien kustannuksella.

Useimmat meistä eivät kuitenkaan tiedä, että viimeaikaisten ympäristötutkimuksen huippujulkaisujen mukaan olemme globaalin ekologisen kriisin kynnyksellä. Samoissa tutkimuksissa todetaan selkeästi, että talouskasvu ja ekologinen kestävyys ovat törmäyskurssilla.

Annan yhden kuvaavan esimerkin:

Maailman hallitukset ovat sitoutuneet pitämään ilmaston lämpenemisen alle kahden celcius-asteen. Tämä tavoite tarkoittaa sitä, että vuoteen 2050 mennessä hiilidioksidibudjettimme on 565 gigatonnia. Kuitenkin maailman tunnetut öljy- ja hiilivarat sisältävät jo nyt yli 2750 gigatonnia hiilidioksidia. Tämä on yli viisi kertaa sen budjetin, joka meillä on käytettävissämme.

Ainoa realistinen mahdollisuus välttää ilmastokatastrofi on jättää käyttämättä noin neljä viidesosaa näistä tunnetuista hiili- ja öljyvaroista. Ongelma on, että nämä varat on jo laskettu mukaan markkina-arvoihin.

Markkina-arvoilla laskettuna tämän ekologisen velan varaan rakennetun talouskuplan suuruus on noin 20 tuhatta miljardia dollaria. Siis 20 tuhatta miljardia dollaria. 20 ja siihen perään 12 nollaa.

Tämä summa ylittää esimerkiksi kaikkien euromaiden yhteiset julkiset velat. Meillä ei kuulemma ole varaa edes Espanjan tai Italian finanssivelkojen pelastamiseen. Miten ihmeessä meillä sitten riittää varaa pelastaa ekosysteemi, jos pelkästään hiili- ja öljyvaroihin sisältyvä talouskupla on jo nyt suurempi kuin eurokriisi kokonaisuutena?

On syytä korostaa vielä erikseen, että finanssiveloilla ja ekologisella velalla yksi merkittävä ero. Finanssivelat voidaan hoitaa pois antamalla velat anteeksi tai antamalla inflaation syödä velat. Ekologista velkaa ei kuitenkaan voida hoitaa näin. Ainoa vaihtoehto ekologisen kriisin välttämiseksi on kiristää vyötä, eli säästää enemmän ja kuluttaa vähemmän.

Talouskasvun ajat ovat ohitse varovaisesti arvioiden ainakin 50 vuodeksi, jopa yli 100 vuodeksi. Laskeva talous ei ole niinkään valinta, vaan tosiasia, jonka kanssa on opittava elämään.

Mitä tällä kaikella on tekemistä vanhusten hyvinvoinnin kanssa?

Kyse on siitä, että hyvinvointipalveluja ei voi enää perustaa talouskasvun varaan. Hyvinvointi on turvattava siten, että me kaikki voimme hyvin huolimatta siitä, nouseeko vai laskeeko bruttokansantuote.

Onneksemme talouskasvusta riippumaton hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen. Hyvinvoiva ja onnellinen ihmisyys rakentuu osallisuudesta, tasa-arvoisista mahdollisuuksista, perustarpeiden tyydyttämisestä ja turvallisuuden tunteesta.

On verotettava ekologisia haittoja ja kohdistettava nämä varat sosiaalista pääomaa vahvistaviin rakenteisiin. On panostettava avoimeen dialogiin, demokratian toimivuuteen ja osallisuuden kehittämiseen. Oravanpyörässä juoksemisen sijaan tarvitsemme aikaa arvokeskustelun käymiseen.

Siteeraan lopuksi Simone de Beauvoiria, jonka ”Vanhuus”-nimisen kirjan loppusanat vuodelta 1970 – siis ennen minun syntymääni – tiivistävät hyvin sen, mitä olen edellä yrittänyt sanoa. De Beauvoir kirjoittaa seuraavasti:
Yhteiskunta huolehtii yksilöistä vain silloin kun he ovat tuottavia. Nuoret tietävät sen. Heidän ahdistuksensa sillä hetkellä, jolloin he astuvat aktiiviseen elämään, on symmetrinen vanhusten ahdistuksen kanssa silloin kun heidät suljetaan aktiivisesta elämästä pois. Siinä välillä rutiini peittää ongelmat.

Nuori pelkää koneistoa jonka rattaisiin hän takertuu ja yrittää joskus puolustautua kapinoimalla. Vanhalla, syrjään työnnetyllä, paljaalla ja lopen uupuneella on vain silmät itkeä. Näiden kahden välillä kone jyskyttää jauhaen hampaisiinsa ihmisiä jotka antavat itsensä jauhautua, koska he eivät edes voi kuvitella mitään keinoa päästä karkuun.

Kun on tajunnut vanhusten aseman, ei voi enää tyytyä vaatimaan anteliaampaa ”vanhuudenpolitiikkaa”, eläkkeiden nostamista, terveellisempiä asunto-oloja, [tai] vapaa-ajan toimintaa. Pelissä on koko systeemi, [ja] vaatimuksena voi olla vain radikaali ”elämän muuttaminen”.
Kiitos.