Vanhuuden valtaus!

Loistava Valtaa vanhuus -kampanja herättelee meitä keskusteluun vanhusten kohtaamisesta. Miten Sinä suhtaudut vanhuuteen ja vanhuksiin? Kulueränä? Voimavaroina? Kestävyysvajeena?

Useiden vanhusjärjestöjen ja yhteistyökumppaneiden energisoima kampanja tavoittelee aiempaa positiivisempaa suhtautumista vanhuksiin ja ikääntymiseen. Ikääntyminen ei ole sairaus, vaan elämää! Erinomaista.

Vanhuksiin ei tule kuitenkaan suhtautua pelkästään voimavarana, kuten argumentoin omassa puheenvuorossani 3.9. pidetyssä Ongelmasta mahdollisuudeksi – ikäihmiset yhteiskunnan voimavarana -seminaarissa.

Seminaarin avauspuheenvuoron piti professori Vappu Taipale ja minun lisäkseni lavalla olivat Suomen Pankin johtokunnan jäsen Seppo Honkapohja, Microsoftin toimitusjohtaja Ari Rahkonen, ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja, THL:n tutkimusprofessori Ismo Linnosmaa ja oikeustieteen lisensiaatti Riitta-Leena Paunonen. Tilaisuuden juonsi Tuomas Enbuske ja puitteet järjesti Nordea Oyj.

Tässä oma puheenvuoroni kokonaisuudessaan:

Arvoisa puheenjohtaja, yleisö, arvoisat keskustelijat

Lähtökohtani keskustelulle tänään on se, että me kaikki olemme ihmisiä. Me kaikki olemme arvokkaita.

Iloitsen siitä, että täällä puhutaan tänään vanhuksista voimavarana. Tämä on positiivinen näkökulma ja hyvä tavoite. Vanhuksista puhuminen voimavarana on inhimillisen arvokkuuden näkökulmasta kuitenkin myös ongelmallista.

Voimavara on nimittäin termi, joka väistämättä välineellistää kohteensa. Voimavara on yhtä kuin resurssi. Resurssi on arvokas siksi, että sen avulla voidaan saavuttaa jotain, mutta se ei ole arvokas sinällään. Siksi on olemassa vaara, että kun haluamme tukea vanhusten voimavaroja, tulemme samalla välineellistäneeksi heidät.

Olen erityisen huolissani siitä, että nykyisessä talouspuheen hallitsemassa yhteiskunnallisessa keskustelussa voimavaralla tarkoitetaan lähes poikkeuksetta taloudellisesti hyödyllisiä voimavaroja.

Kysynkin:

• Miksi vanhusten oikeastaan tuleekaan olla voimavaroja?
• Onko tässä yhteiskunnassa muita arvokkaita voimavaroja kuin taloudellisia voimavaroja?
• Entä jos vanhus itse kokee olevansa voimavara, mutta ei kuitenkaan ole voimavara talouden arvostamalla tavalla? Kumman on tällöin taivuttava: vanhuksen vai talousjärjestelmän?
• Eikö riitä, että vanhukset ovat ihmisiä? Ihmisillähän on ihmisarvo jo sinällään, ilman että he ovat voimavaroja mihinkään.

Tiedostan hyvin, että talouskasvu on tuonut meille suomalaisille paljon hyvää. Tiedän, että hyvinvointipalvelujen rahoittaminen ei nykyisen systeemin puitteissa onnistu, ellei talous kasva.

Talouskasvun on kuitenkin oltava kestävää. Meille kaikille on varmasti selvää, että talouden on toimittava globaaleissa ekologisissa rajoissa. Muutoin tuotamme tämän päivän hyvinvointipalvelut tulevien sukupolvien kustannuksella.

Useimmat meistä eivät kuitenkaan tiedä, että viimeaikaisten ympäristötutkimuksen huippujulkaisujen mukaan olemme globaalin ekologisen kriisin kynnyksellä. Samoissa tutkimuksissa todetaan selkeästi, että talouskasvu ja ekologinen kestävyys ovat törmäyskurssilla.

Annan yhden kuvaavan esimerkin:

Maailman hallitukset ovat sitoutuneet pitämään ilmaston lämpenemisen alle kahden celcius-asteen. Tämä tavoite tarkoittaa sitä, että vuoteen 2050 mennessä hiilidioksidibudjettimme on 565 gigatonnia. Kuitenkin maailman tunnetut öljy- ja hiilivarat sisältävät jo nyt yli 2750 gigatonnia hiilidioksidia. Tämä on yli viisi kertaa sen budjetin, joka meillä on käytettävissämme.

Ainoa realistinen mahdollisuus välttää ilmastokatastrofi on jättää käyttämättä noin neljä viidesosaa näistä tunnetuista hiili- ja öljyvaroista. Ongelma on, että nämä varat on jo laskettu mukaan markkina-arvoihin.

Markkina-arvoilla laskettuna tämän ekologisen velan varaan rakennetun talouskuplan suuruus on noin 20 tuhatta miljardia dollaria. Siis 20 tuhatta miljardia dollaria. 20 ja siihen perään 12 nollaa.

Tämä summa ylittää esimerkiksi kaikkien euromaiden yhteiset julkiset velat. Meillä ei kuulemma ole varaa edes Espanjan tai Italian finanssivelkojen pelastamiseen. Miten ihmeessä meillä sitten riittää varaa pelastaa ekosysteemi, jos pelkästään hiili- ja öljyvaroihin sisältyvä talouskupla on jo nyt suurempi kuin eurokriisi kokonaisuutena?

On syytä korostaa vielä erikseen, että finanssiveloilla ja ekologisella velalla yksi merkittävä ero. Finanssivelat voidaan hoitaa pois antamalla velat anteeksi tai antamalla inflaation syödä velat. Ekologista velkaa ei kuitenkaan voida hoitaa näin. Ainoa vaihtoehto ekologisen kriisin välttämiseksi on kiristää vyötä, eli säästää enemmän ja kuluttaa vähemmän.

Talouskasvun ajat ovat ohitse varovaisesti arvioiden ainakin 50 vuodeksi, jopa yli 100 vuodeksi. Laskeva talous ei ole niinkään valinta, vaan tosiasia, jonka kanssa on opittava elämään.

Mitä tällä kaikella on tekemistä vanhusten hyvinvoinnin kanssa?

Kyse on siitä, että hyvinvointipalveluja ei voi enää perustaa talouskasvun varaan. Hyvinvointi on turvattava siten, että me kaikki voimme hyvin huolimatta siitä, nouseeko vai laskeeko bruttokansantuote.

Onneksemme talouskasvusta riippumaton hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen. Hyvinvoiva ja onnellinen ihmisyys rakentuu osallisuudesta, tasa-arvoisista mahdollisuuksista, perustarpeiden tyydyttämisestä ja turvallisuuden tunteesta.

On verotettava ekologisia haittoja ja kohdistettava nämä varat sosiaalista pääomaa vahvistaviin rakenteisiin. On panostettava avoimeen dialogiin, demokratian toimivuuteen ja osallisuuden kehittämiseen. Oravanpyörässä juoksemisen sijaan tarvitsemme aikaa arvokeskustelun käymiseen.

Siteeraan lopuksi Simone de Beauvoiria, jonka ”Vanhuus”-nimisen kirjan loppusanat vuodelta 1970 – siis ennen minun syntymääni – tiivistävät hyvin sen, mitä olen edellä yrittänyt sanoa. De Beauvoir kirjoittaa seuraavasti:

Yhteiskunta huolehtii yksilöistä vain silloin kun he ovat tuottavia. Nuoret tietävät sen. Heidän ahdistuksensa sillä hetkellä, jolloin he astuvat aktiiviseen elämään, on symmetrinen vanhusten ahdistuksen kanssa silloin kun heidät suljetaan aktiivisesta elämästä pois. Siinä välillä rutiini peittää ongelmat.

Nuori pelkää koneistoa jonka rattaisiin hän takertuu ja yrittää joskus puolustautua kapinoimalla. Vanhalla, syrjään työnnetyllä, paljaalla ja lopen uupuneella on vain silmät itkeä. Näiden kahden välillä kone jyskyttää jauhaen hampaisiinsa ihmisiä jotka antavat itsensä jauhautua, koska he eivät edes voi kuvitella mitään keinoa päästä karkuun.

Kun on tajunnut vanhusten aseman, ei voi enää tyytyä vaatimaan anteliaampaa ”vanhuudenpolitiikkaa”, eläkkeiden nostamista, terveellisempiä asunto-oloja, [tai] vapaa-ajan toimintaa. Pelissä on koko systeemi, [ja] vaatimuksena voi olla vain radikaali ”elämän muuttaminen”.

Kiitos.