Luento hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta Oiva Ketonen –seminaarissa 14. marraskuuta 2013 Vaasan yliopistossa
Esitin oman puheenvuoroni professori Matti Pohjolan esityksen jälkeen Skypen välityksellä Brysselistä. Pohjolan näkemyksen mukaan hyvinvointi on Suomessa kasvanut 20 vuodessa reippaasti. Hän tarkasteli asiaa seuraavan kaavan mukaan: ”hyvinvoinnin kasvu = kulutuksen kasvu − tuloerojen kasvun vaikutus + vapaa-ajan kasvun vaikutus + elinajanodotteen kasvu × vuotuinen hyvinvointi”. Lisäksi hän päätyi siihen, että “hyvinvoinnin kehitys on kestävää” ja että “Suomen ympäristön tila on nyt parempi kuin 20 vuotta sitten”, huomioiden kaksi seikkaa: 1) “Päästöt ilmaan ja vesistöihin ovat vähentyneet (ks. myös Suomen ympäristön tila 2008 –raportti, www.syke.fi)”, 2) “Huolenaiheena ovat luonnonvarojen käytön kasvu ja kasvihuonekaasupäästöt, jotka eivät ole vähentyneet”.
Keskustelu käytiin vasta molempien esitysten jälkeen, joten mennään nytkin suoraan puheenvuorooni:
Hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksiä ja uhkia tulee lähestyä samanaikaisesti sekä henkisestä että materiaalisesta näkökulmasta. Aloitan materiaalisesta näkökulmasta ja keskityn erityisesti ekologiseen uhkaan. Se on kiistatta aikamme tärkein kysymys, koska se ratkaisee minkälaiselle pohjalle inhimillistä hyvinvointia voidaan ylipäätään rakentaa. Aiemmin tänä vuonna suuri kansainvälinen joukko ympäristötieteilijöitä julkaisi niin sanotun konsensusraportin. Raportti toistaa jälleen kerran, että todistusaineisto sen puolesta, että ihmiset vahingoittavat toiminnallaan ihmiselämää kannattelevia ekologisia järjestelmiä, on musertava. Tieteilijät sanovat raportissa myös, että parhaimman saatavilla olevan tieteellisen tiedon mukaan ihmiselämän laatu vähenee huomattavasti vuoteen 2050 mennessä, jos jatkamme nykyisellä polulla. Kaikkein merkittävimmän uhan hyvinvointiyhteiskunnalle muodostaa siis nykyinen elämäntapamme.
Ympäristötieteilijät jakavat ihmisen vaikutukset viiteen pääkohtaan, ja ne on syytä kerrata, jotta muistaisimme miten vakavasta ja monimuotoisesta ongelmasta on kyse. Ensiksi he mainitsevat ilmastohäiriöt. Ilmasto muuttuu nyt nopeammin ja enemmän kuin kertaakaan ihmislajin kehittymisen jälkeen. Toiseksi, sukupuuttoon kuolemiset. Elämme kuudetta sukupuuttoaaltoa; edellinen oli 65 miljoonaa vuotta sitten, kun mm. dinosaurukset kuolivat maapallolta. Kolmanneksi, monimuotoisten ekosysteemien katoaminen. Olemme kyntäneet, päällystäneet tai muuten täysin muokanneet yli 40% planeettamme jäävapaasta maa-alueesta, ja mikään paikka maalla tai meressä ei ole säästynyt suorilta tai epäsuorilta vaikutuksilta. Neljänneksi, saastuminen. Ympäristösaasteet ovat ennätyksellisellä tasolla ja ne lisääntyvät jatkuvasti. Viidenneksi, väestönkasvu ja kulutusrakenteet. Väestön ennustetaan kasvavan noin kahdella ja puolella miljardilla nykyisestä seitsemästä miljardista vuoteen 2050 mennessä, ja tieteilijät pelkäävät, että keskiluokan ja rikkaiden materiaalinen kulutus saattaa kiihtyä entisestään.
Tieteilijät muistuttavat vielä lopuksi, että siihen mennessä kun tämän päivän lapset saavuttavat keski-iän, ihmisen toiminta on erittäin todennäköisesti vahingoittanut maapallon elämää kannattelevia järjestelmiä peruuttamattomasti, ellemme välittömästi ryhdy konkreettisiin toimenpiteisiin kestävän ja laadukkaan tulevaisuuden puolesta.
Tässä kohtaa on tärkeää huomata, että vaikka onneksi välillä näemme valonpilkahduksia siellä täällä, ja joitakin ongelmia on saatu uuden teknologian avulla paikallisesti ratkaistua, kokonaissuunta on ilmiselvästi kohti katastrofia, ja vauhti on kiihtyvä. On myös syytä muistaa, että viittaamieni ympäristötieteilijöiden uskottavuutta omassa työssään lisää pikemminkin varovaisuus kuin liioittelu tulosten analysoinnissa ja esittelyssä. He tuskin haluavat esiintyä niin kutsuttuina alarmisteina.
No, voidaan kysyä miksi mitään ei tehdä – tai toisaalta, miksi haitallisia asioita tehdään edelleen aivan liikaa? Miksi ympäristötieteilijöiden sanomaa ei oteta vakavasti? Miten voi olla, että ekologista uhkaa ei oikein osata edes ottaa ajattelun kohteeksi?
On syytä siirtyä tarkastelemaan hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksiä ja uhkia henkisestä näkökulmasta. Katsotaanpa ensiksi mitä vallitseva politiikka yhtäältä sanoo tekevänsä ja toisaalta mitä se tekee. Puheen tasolla vallitseva politiikka myöntää, että päästöjä on vähennettävä, mutta samalla se kannustaa kansalaisia kuluttamaan yhä enemmän. On oireellista, että yksikään näkyvä poliitikko ei ole kehottanut kansalaisia luopumaan edes tarpeettomaksi koetusta kulutuksesta, saati arvioimaan uudestaan, nimenomaan ympäristönäkökulmasta, tähän mennessä tarpeellisiksi koettuja tuotteita ja palveluita. Esimerkiksi: tarvitsevatko kaikki yksityisauton; onko suurempi aina parempi; tuottavatko lisäkilometrit todella hyvinvointia? Nämä lienevät hyviä kysymyksiä erityisesti aamuruuhkassa.
Kuulemme poliitikkojen suusta päivästä toiseen myös, että ”kaikki työ on arvokasta”. Tällä viitataan usein siihen, että monet verrattain pienipalkkaiset ammatit, kuten siivous, hoivatyö ja opetus, ovat yhteiskunnan toimivuuden kannalta arvokkaita. Niinhän ne ovat, se on aivan selvää. Lauseeseen kätkeytyy kuitenkin ekologisen todellisuuden kannalta paljon epämiellyttävämpi sanoma: ikään kuin yhteiskunnan tulisi arvostaa kaikkea työtä sisältöön katsomatta, kunhan tästä työstä joku maksaa palkkaa ja tästä palkasta maksetaan veroja. Onko loistoristeilijöiden valmistus ja myynti sitten todella yhtä arvokasta kuin siivous, hoivatyö ja opetus? Entä innovointi, jonka myötä voimme ottaa käyttöön sellaisetkin maan ja meren uumenissa makaavat fossiiliset energialähteet, jotka aiemmin olivat saavuttamattomissa? Tulisiko meidän juhlia tätäkin teknologista kehitystä, kun muistamme, että suurin osa jo löydetyistä fossiilisista energialähteistä tulisi jättää käyttämättä, jos haluamme säilyttää edes jonkinlaisen mahdollisuuden siihen, että ilmasto lämpenisi vain kaksi astetta esiteolliseen aikaan verrattuna (edit: esityksessä viittasin 90-luvun tasoon) – mitä pidetään jonkinlaisen ennustettavuuden säilymisen rajamerkkinä.
Näyttääkin oudosti siltä, että mitä enemmän omaksumme arjessa ja politiikassa talouden kielen, sitä epätaloudellisemmin elämme. Jos viittaamme taloudellisuudella resurssien järkevään käyttöön, ihmiskunta ei varmaan koskaan ole ollut kauempana tästä ihanteesta kuin nyt. Ei tarvitse kuin ajatella suomalaisen keskivertolapsen synttäreitä ja sitä lelujen määrää, josta sekä lapsi että aikuinen ensin hämmentyvät ja sitten ahdistuvat. Tai pakasteina lentäen ympäri maailmaa kulkevia tuoretuotteita – vain jotta näkisimme joka supermarketissa joka ikisenä päivänä saman virheettömän ja mauttoman valikoiman.
Tässä vaiheessa voidaan jo vastata luennolle etukäteen esitettyyn ensimmäiseen kysymykseen: ”Mikä uhkaa hyvinvointiyhteiskuntaa?” Materiaalisesta näkökulmasta suurin yksittäinen uhka on fossiilisten polttoaineiden liikakäyttö. Henkisestä näkökulmasta taas näyttäisi siltä, että suurin uhka on vallitseva taloudellis-poliittinen viitekehys, joka nojaa niin kutsuttuun ortodoksiseen eli valtavirtaiseen talousteoriaan. Tästä viitekehyksestä käsin hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen tulevaisuuteen liittyvät kysymykset yleensä esitetään. Viitekehys nostaa abstraktit taloudelliset käsitteet, kuten talouskasvun ja kilpailukyvyn, kaikkien muiden mahdollisten tavoitteiden, kuten hyvän elämän, edelle. Hetki sitten kuulimme ympäristötieteilijöiden sanoman, että jos nykykehitys jatkuu, hyvän elämän materiaaliset perusedellytykset rapautuvat todennäköisesti jo muutaman vuosikymmenen sisällä. Ortodoksisen taloustieteen mukaan hyvinvointi kuitenkin kasvaa kun kulutusmahdollisuudet markkinoilla lisääntyvät. Tällainen olettamus tekee perusongelmaan eli resurssien liikakulutukseen puuttumisen lähestulkoon mahdottomaksi. Perusongelmasta ei voida puhua suoraan, jotta viitekehys ei tuhoutuisi samalla kun sen perusolettamukset asetetaan kyseenalaiseksi. Niinpä yleisesti puhutaankin kestävästä, vihreästä tai vaikkapa viisaasta kasvusta, ja samalla toivotaan että teknologian kehitys ratkaisisi ongelmat.
On kuitenkin muistettava tilanteen kiireellisyys. Ilmastonmuutoksen yksi suurimmista ongelmista on sen kumuloituva luonne: haitalliset päästöt kerääntyvät ilmakehään ajan myötä ja vaikuttavat siellä erittäin pitkään. Esimerkiksi Britannian johtaviin ilmastoasiantuntijoihin kuuluvan Kevin Andersonin mukaan, jos haluamme edes 50 prosentin mahdollisuuden jäädä alle 2 asteen lämpenemisen, teollistuneiden maiden on vähennettävä kasvihuonepäästöjään 10 prosentilla vuosittain – alkaen nyt! Vaatimus on tietysti huikea: tämänsuuruista päästöjen alentumista, jos asiaa tarkastellaan kymmenen vuoden ajanjaksolla, ei tapahtunut edes Neuvostoliiton hajotessa kun sen tuotanto romahti. Mutta, jos odotamme vielä vuoden ja toisenkin vuoden, vähennysten tulisi olla vieläkin suuremmat. Sama vaatimus kohdataan myös toisesta suunnasta: halvat ja helposti käytettävissä olevat fossiiliset energialähteet ehtyvät saatavilla olevan tiedon mukaan lähivuosina siten, että niitä ei todennäköisesti pystytä korvaamaan millään muulla energiantuotantomenetelmällä. Pelkät uusiutuvat energialähteet eivät todennäköisesti riitä pyörittämään nykyisenlaista kulutusyhteiskuntaa, mikä toki voi ajan saatossa osoittautua myös niiden ansioksi. Saavutettavia fossiilisia polttoaineita on siis liikaa siihen nähden, että ekologiset järjestelmät pystyisivät käsittelemään niiden kulutuksesta aiheutuvat päästöt, ja liian vähän siihen nähden, että niillä pystyttäisiin pitämään yllä nykyistä hyvin korkeaa energiankulutuksen tasoa.
Edes jokseenkin tasa-arvoinen ja rauhanomainen ratkaisu tilanteessa, jossa globaali energiankulutus vähenee ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, edellyttää ripeitä poliittisia – eli yhteisiä – päätöksiä. Tässä herkässä mutta elintärkeässä tilanteessa onkin todella valitettavaa, että vallitseva taloudellis-poliittinen viitekehys, jota voimme kutsua myös uusliberaaliksi kasvupolitiikaksi, ei anna arvoa poliittiselle päätöksenteolle vaan suo sille vain kaksi tehtävää: markkinoiden ylläpitämisen ja niiden vaikutusalueen laajentamisen. Taustalla on oletus, että markkinat ja markkinamekanismi ovat sekä yksilöä että kollektiivia tehokkaampi ja parempi päätöksentekijä. Kunhan vain saisimme hinnoiteltua esimerkiksi puhtaan makean veden ja hiilidioksidipäästöt oikein, kaikki ongelmat tämän oletuksen mukaan ratkeaisivat. No, milläpä muulla kuin poliittisella päätöksenteolla hinnat saataisiin heijastamaan ihmisille yhteisiä arvoja.
Markkinoiden suhde kulutuksen vähentämiseen on monin tavoin hyvin ongelmallinen. Tästä hyvänä indikaationa toimii kestäviä ulkovaatteita valmistavan Patagonian ympäristöjohtaja Jill Dumainin haastattelu taannoisessa Kauppalehti Optiossa. Optio kysyi: ”Olette mainonnassanne kehottaneet vähentämään kulutusta. Miten se sopii yhteen bisneksen teon kanssa?" Dumain vastasi: "Tähän minulla ei ole vielä vastausta. Haluamme kuitenkin tutkia kysymystä, ja toivomme muidenkin yritysten tekevän niin. Liiallinen kulutus on ympäristöongelmien ydin. Meidän on mietittävä, miten saamme koko yhteiskunnan ymmärtämään, mitä kaikkea yhden tuotteen tekemiseen tarvitaan, mikä on sen ympäristövaikutus.” Vastaus on rehellinen, ja vaikka se on tässä mielessä rohkaiseva, se ilmentää hyvin perinteisen liiketoiminta-ajattelun vaikeuksia sopeutua niukkojen resurssien maailmaan. Laajempi muutos vähemmän resursseja vaativiin elämäntapoihin tuskin lähtee liikkeelle markkinoilta. Vähentäessään tuotantoaan tai kulutustaan organisaatio tai yksilö vain vähentää vaikutusvaltaansa markkinoilla. Tarvitaan siis väistämättä markkinoiden ulkopuolisia, poliittisia päätöksiä.
Suomessa niin opetusta kuin julkista keskusteluakin on jo pitkään hallinnut ortodoksinen taloustiede, joka piilottaa talouden poliittiset ulottuvuudet pois näkyvistä, mutta ei tietystikään tee niistä olemattomia tai tarpeettomia. Uskottavin vaihtoehto ortodoksiselle taloustieteelle näyttää rakentuvan viime vuosisadan kenties merkittävimmän taloustieteilijän John Maynard Keynesin ajattelun pohjalle. Hänen työtään jatkaneet jälkikeynesiläiset näkevät markkinoiden kirkkaasti tuolle puolen ja pitävät yhteiskunnan poliittista ohjausta – ei vain mahdollisena vaan myös suotavana ja tärkeänä. Heidän mukaansa markkinat eivät suinkaan ohjaudu luonnostaan kohti tasapainoa vaan pikemminkin yhä uusia kriisejä. Politiikan tehtävänä on ohjata markkinoita haluttuun suuntaan.
Keynesiläistä talousajattelua voidaan toki soveltaa monella tavalla. Jotkut keynesiläiset saattavat luvata lisääntyneen julkisen kulutuksen kautta nopeampaa talouskasvua kuin mitä saavutetaan nykyisellä leikkauspolitiikalla, joka heidän mukaansa muistuttaa melkeinpä huonoa degrowth-politiikkaa. Kasvupolitiikan osana leikkaukset nimittäin johtavat työttömyyden nousuun ja hallitsemattomaan elämänlaadun kurjistumiseen. Meidän tulisi kuitenkin huomioida Keynesin oma ennustus, jonka mukaan olisimme näillä tienoin jo ratkaisseet taloudellisen ongelman eli miten tuottaa tarpeeksi materiaalisia hyödykkeitä tyydyttämään kaikkien ihmisten perustarpeet. Ennustuksen mukaan voisimme nyt keskittyä tärkeämpiin asioihin, joita hän kutsui ei-taloudellisiksi. Esimerkkinä voisin mainita vaikkapa kulttuurin ja taiteet. Perustarpeiden tyydyttämisestä olemme kuitenkin siirtyneet suoraan halujen luontiin ja ylikulutukseen, ja talous on vallannut lähestulkoon kaikki elämän osa-alueet. Tässä tilanteessa Keynes tuskin pyrkisi politiikallaan lisäämään kulutusta ja ulottamaan markkinoita yhä laajemmalle vaan huolehtimaan hyvästä elämästä, jonka saavuttaminen myös tulevaisuudessa vaatii meiltä pikaista kulutuksen vähentämistä ja kulutuksen jakamista tasaisemmin.
Miksi kasvua sitten edelleen tavoitellaan? Vaikka ortodoksisen taloustieteen mukaan lisääntyneet kulutusmahdollisuudet viittaavat lisääntyneeseen hyvinvointiin, julkisuudessa ääneen lausuttu peruste on kuitenkin toinen. Perustelu on luonteeltaan tekninen ja kuuluu seuraavasti: hyvinvointipalveluita ei voida rahoittaa ilman kasvua. Tämän teorian mukaan rahaa on rajallisesti ja se kiertää taloudessa siten, että yksityinen sektori kerryttää rahavarantoja ja julkinen sektori tuhlaa niitä.
Ortodoksinen talousteoria ei kuitenkaan huomioi että olemme 70-luvulla irtautuneet kultakannasta. Raha on vain merkki velkasuhteesta: sitä syntyy ja poistuu käytöstä lainanoton ja lainan takaisinmaksun myötä. Taloudellisesti suvereeni valtio tai valtioiden liitto, jolla on oma valuutta ja keskuspankki, ei voi mennä konkurssiin. Se on rahan viimekätinen liikkeellelaskija ja voi aina rahoittaa menonsa omassa valuutassaan. Kuten jälkikeynesiläiset huomauttavat, julkisen sektorin rahoitusta ei tarvitse kierrättää yksityisen sektorin verotuksen kautta vaan se voidaan toteuttaa suoralla keskuspankkirahoituksella. Työpaikkojen säilyttäminen ja lisääminen julkisissa palveluissa on mahdollista silloinkin, kun yksityisellä sektorilla ei ole vapaita työpaikkoja. Nyt kun näemme, että julkisten palveluiden rahoituksen ei tarvitse olla kiinni verokertymästä ja yksityisen sektorin kasvusta, voimme siis vastata luennolle etukäteen esitettyyn toiseenkin kysymykseen: ”Tarvitaanko talouskasvua ollenkaan?” Ja vastaus kuuluu: ei tarvita.
Vallitsevaa politiikkaa riivaa sisäinen ristiriita: koska tavoitellaan ensisijaisesti kasvua ja pyritään pitämään mistä tahansa yksityisestä työpaikasta kiinni, kaikkein saastuttavintakaan tai muuten vahingollista tuotantoa ja kulutusta ei voida rajoittaa. Tämä on tullut erinomaisen selvästi esiin keskustelussa esimerkiksi öljynporauksen laajentamisesta arktisille alueille. Ekologisessa mielessä, tai siis oikeastaan huomisen hyvinvoinnin kannalta, on vaikea keksiä mitään tuhoisampaa. Vain hyvin kapeasta, lyhyeen voitontavoitteluun keskittyvästä taloudellisesta näkökulmasta yhä uudet öljynporauskohteet yhä herkemmillä alueilla voivat näyttää houkuttelevilta. Vallitsevan näkökulman on muututtava. Jälkikeynesiläinen ajattelu mahdollistaa sen, että voidaan aidosti miettiä mikä rakentaa hyvää elämää ja mikä tuhoaa sen edellytyksiä. Sen yksi tärkeimpiä havaintoja on, että julkinen rahoitus ei ole kiinni yksityisen sektorin kasvusta. Se tekee selväksi, että raha ei ole esimerkiksi luonnonvarojen tapaan rajallinen resurssi. Taloudelliset tavoitteet voidaan näin pudottaa korkeimmalta jalustalta ja keskittyä oleellisempiin asioihin.
Kattavan todistusaineiston valossa näyttää siltä, että vallitseva taloudellis-poliittinen viitekehys on umpikujassa, jonka perällä häämöttää ihmiselämää kannattelevien ekologisten järjestelmien romuttuminen. Keynesiläinen ajattelu tarjoaa uskottavan vaihtoehdon ja mahdollistaa positiivisen tulevaisuuskuvan nykyisen synkistelyn sijaan. Resurssien niukkuus voidaan ottaa vakavasti, talouskasvusta voidaan luopua ihmiskunnan ykköstavoitteena ja monet ei-taloudellisetkin elämänalueet voidaan nähdä arvokkaana. Minusta tämä tarjous on niin hyvä, että se tulisi esittää laajasti sekä päätöksentekijöille että suurelle yleisölle. Voimme myös kaikki miettiä, miten vallitsevasta taloudellis-poliittisesta viitekehyksestä poikkeava ääni saadaan parhaiten kuuluviin.
Esitysten jälkeen käydyn yleisökeskustelun aikana koin tarpeelliseksi kommentoida Matti Pohjolan väitettä, että ”Suomen ympäristön tila on nyt parempi kuin 20 vuotta sitten”. Olin nimittäin kaivanut ennen esityksiä esiin Pohjolan viittaaman SYKEn raportin vuodelta 2008, joka toteaa itse asiassa näin: ”Suomen ympäristön tila on monessa suhteessa parempi kuin vielä 10–20 vuotta sitten. Ilmastonmuutos uhkaa kuitenkin jättää menneet saavutukset varjoonsa.” Lausunnossa lähdetään toki liikkeelle positiivisen kautta, mutta kun huomioidaan uusin tieto ilmastonmuutoksesta ja ekologisen monimuotoisuuden kapenemisesta, kokonaissuuntaa ei mitenkään voida pitää myönteisenä.
Asiassa tulee huomioida monia seikkoja. Suomi ei ole erossa globaaleista ekologisista ongelmista. Toisaalta erityisesti metsiemme ekologisen monimuotoisuuden nopea köyhtyminen on suurilta osin seuraus paikallisista ”metsänhoidollisista” toimenpiteistä. Joissakin asioissa on kyllä menty 90-luvusta eteenpäin (Pohjola mainitsi typen oksidien, hiukkasten ja rikkipäästöjen vähentymisen), mutta kokonaisuuden kannalta erityisen merkittävissä asioissa on otettu kiihtyvällä tahdilla takapakkia. Saastuttavaa teollista tuotantoa on siirtynyt Suomesta muualle, mutta suomalaiset kuitenkin edelleen käyttävät näitä tuotteita. Lopuksi: vertailu 90-lukuun ei antaisi aihetta juhlaan, vaikka tulos olisikin hieman positiivisen puolella (mitä se siis ei ole), koska jo tuolloin ylikulutus tai ekologinen velka oli huomattava.
Hyvinvoinnin mittareihin en tässä yhteydessä ota muuten kantaa kuin toteamalla, että hyvinvointi tapahtuu pääosin muualla kuin markkinoilla. Kysymykseen julkisyhteisöjen velkaantumisesta, jonka Matti Pohjola – ja tietysti lukuisat muutkin asiantuntijat – tunnistavat hyvinvointiyhteiskuntamme keskeiseksi uhaksi, on kuitenkin syytä vielä tarttua. Keynesiläisestä näkökulmasta kestävyysvaje on nimittäin kaikkea muuta kuin taloudellinen realiteetti. Keynesin teorian mukaan valtiolla ei ole edes pitkällä aikavälillä mitään teknistä tarvetta tasapainottaa budjettiaan. Sen ali- tai ylijäämäisyydestä on päätettävä ainoastaan kulloisenkin suhdannetilanteen mukaan. Alijäämäisellä budjetoinnilla valtio lisää yksityiselle sektorille enemmän tuloja kuin se sieltä verottamalla poistaa, ja vastaavasti talouden ylikuumentumistilanteessa valtion voi olla perusteltua laatia ylijäämäinen budjetti. Lisää kestävyysvajeen keynesiläisestä kritiikistä voi lukea mm. Raha ja talous –blogista.
Uusi Mustarinda KEYNES 2013 –lehti, jonka olen toimittanut, esittelee laajemmin keynesiläistä vaihtoehtoa uusliberaalille kasvupolitiikalle.
Esitin oman puheenvuoroni professori Matti Pohjolan esityksen jälkeen Skypen välityksellä Brysselistä. Pohjolan näkemyksen mukaan hyvinvointi on Suomessa kasvanut 20 vuodessa reippaasti. Hän tarkasteli asiaa seuraavan kaavan mukaan: ”hyvinvoinnin kasvu = kulutuksen kasvu − tuloerojen kasvun vaikutus + vapaa-ajan kasvun vaikutus + elinajanodotteen kasvu × vuotuinen hyvinvointi”. Lisäksi hän päätyi siihen, että “hyvinvoinnin kehitys on kestävää” ja että “Suomen ympäristön tila on nyt parempi kuin 20 vuotta sitten”, huomioiden kaksi seikkaa: 1) “Päästöt ilmaan ja vesistöihin ovat vähentyneet (ks. myös Suomen ympäristön tila 2008 –raportti, www.syke.fi)”, 2) “Huolenaiheena ovat luonnonvarojen käytön kasvu ja kasvihuonekaasupäästöt, jotka eivät ole vähentyneet”.Keskustelu käytiin vasta molempien esitysten jälkeen, joten mennään nytkin suoraan puheenvuorooni:
***
Ympäristötieteilijät jakavat ihmisen vaikutukset viiteen pääkohtaan, ja ne on syytä kerrata, jotta muistaisimme miten vakavasta ja monimuotoisesta ongelmasta on kyse. Ensiksi he mainitsevat ilmastohäiriöt. Ilmasto muuttuu nyt nopeammin ja enemmän kuin kertaakaan ihmislajin kehittymisen jälkeen. Toiseksi, sukupuuttoon kuolemiset. Elämme kuudetta sukupuuttoaaltoa; edellinen oli 65 miljoonaa vuotta sitten, kun mm. dinosaurukset kuolivat maapallolta. Kolmanneksi, monimuotoisten ekosysteemien katoaminen. Olemme kyntäneet, päällystäneet tai muuten täysin muokanneet yli 40% planeettamme jäävapaasta maa-alueesta, ja mikään paikka maalla tai meressä ei ole säästynyt suorilta tai epäsuorilta vaikutuksilta. Neljänneksi, saastuminen. Ympäristösaasteet ovat ennätyksellisellä tasolla ja ne lisääntyvät jatkuvasti. Viidenneksi, väestönkasvu ja kulutusrakenteet. Väestön ennustetaan kasvavan noin kahdella ja puolella miljardilla nykyisestä seitsemästä miljardista vuoteen 2050 mennessä, ja tieteilijät pelkäävät, että keskiluokan ja rikkaiden materiaalinen kulutus saattaa kiihtyä entisestään.
Tieteilijät muistuttavat vielä lopuksi, että siihen mennessä kun tämän päivän lapset saavuttavat keski-iän, ihmisen toiminta on erittäin todennäköisesti vahingoittanut maapallon elämää kannattelevia järjestelmiä peruuttamattomasti, ellemme välittömästi ryhdy konkreettisiin toimenpiteisiin kestävän ja laadukkaan tulevaisuuden puolesta.
Tässä kohtaa on tärkeää huomata, että vaikka onneksi välillä näemme valonpilkahduksia siellä täällä, ja joitakin ongelmia on saatu uuden teknologian avulla paikallisesti ratkaistua, kokonaissuunta on ilmiselvästi kohti katastrofia, ja vauhti on kiihtyvä. On myös syytä muistaa, että viittaamieni ympäristötieteilijöiden uskottavuutta omassa työssään lisää pikemminkin varovaisuus kuin liioittelu tulosten analysoinnissa ja esittelyssä. He tuskin haluavat esiintyä niin kutsuttuina alarmisteina.
No, voidaan kysyä miksi mitään ei tehdä – tai toisaalta, miksi haitallisia asioita tehdään edelleen aivan liikaa? Miksi ympäristötieteilijöiden sanomaa ei oteta vakavasti? Miten voi olla, että ekologista uhkaa ei oikein osata edes ottaa ajattelun kohteeksi?
On syytä siirtyä tarkastelemaan hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksiä ja uhkia henkisestä näkökulmasta. Katsotaanpa ensiksi mitä vallitseva politiikka yhtäältä sanoo tekevänsä ja toisaalta mitä se tekee. Puheen tasolla vallitseva politiikka myöntää, että päästöjä on vähennettävä, mutta samalla se kannustaa kansalaisia kuluttamaan yhä enemmän. On oireellista, että yksikään näkyvä poliitikko ei ole kehottanut kansalaisia luopumaan edes tarpeettomaksi koetusta kulutuksesta, saati arvioimaan uudestaan, nimenomaan ympäristönäkökulmasta, tähän mennessä tarpeellisiksi koettuja tuotteita ja palveluita. Esimerkiksi: tarvitsevatko kaikki yksityisauton; onko suurempi aina parempi; tuottavatko lisäkilometrit todella hyvinvointia? Nämä lienevät hyviä kysymyksiä erityisesti aamuruuhkassa.
Kuulemme poliitikkojen suusta päivästä toiseen myös, että ”kaikki työ on arvokasta”. Tällä viitataan usein siihen, että monet verrattain pienipalkkaiset ammatit, kuten siivous, hoivatyö ja opetus, ovat yhteiskunnan toimivuuden kannalta arvokkaita. Niinhän ne ovat, se on aivan selvää. Lauseeseen kätkeytyy kuitenkin ekologisen todellisuuden kannalta paljon epämiellyttävämpi sanoma: ikään kuin yhteiskunnan tulisi arvostaa kaikkea työtä sisältöön katsomatta, kunhan tästä työstä joku maksaa palkkaa ja tästä palkasta maksetaan veroja. Onko loistoristeilijöiden valmistus ja myynti sitten todella yhtä arvokasta kuin siivous, hoivatyö ja opetus? Entä innovointi, jonka myötä voimme ottaa käyttöön sellaisetkin maan ja meren uumenissa makaavat fossiiliset energialähteet, jotka aiemmin olivat saavuttamattomissa? Tulisiko meidän juhlia tätäkin teknologista kehitystä, kun muistamme, että suurin osa jo löydetyistä fossiilisista energialähteistä tulisi jättää käyttämättä, jos haluamme säilyttää edes jonkinlaisen mahdollisuuden siihen, että ilmasto lämpenisi vain kaksi astetta esiteolliseen aikaan verrattuna (edit: esityksessä viittasin 90-luvun tasoon) – mitä pidetään jonkinlaisen ennustettavuuden säilymisen rajamerkkinä.
Näyttääkin oudosti siltä, että mitä enemmän omaksumme arjessa ja politiikassa talouden kielen, sitä epätaloudellisemmin elämme. Jos viittaamme taloudellisuudella resurssien järkevään käyttöön, ihmiskunta ei varmaan koskaan ole ollut kauempana tästä ihanteesta kuin nyt. Ei tarvitse kuin ajatella suomalaisen keskivertolapsen synttäreitä ja sitä lelujen määrää, josta sekä lapsi että aikuinen ensin hämmentyvät ja sitten ahdistuvat. Tai pakasteina lentäen ympäri maailmaa kulkevia tuoretuotteita – vain jotta näkisimme joka supermarketissa joka ikisenä päivänä saman virheettömän ja mauttoman valikoiman.
Tässä vaiheessa voidaan jo vastata luennolle etukäteen esitettyyn ensimmäiseen kysymykseen: ”Mikä uhkaa hyvinvointiyhteiskuntaa?” Materiaalisesta näkökulmasta suurin yksittäinen uhka on fossiilisten polttoaineiden liikakäyttö. Henkisestä näkökulmasta taas näyttäisi siltä, että suurin uhka on vallitseva taloudellis-poliittinen viitekehys, joka nojaa niin kutsuttuun ortodoksiseen eli valtavirtaiseen talousteoriaan. Tästä viitekehyksestä käsin hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen tulevaisuuteen liittyvät kysymykset yleensä esitetään. Viitekehys nostaa abstraktit taloudelliset käsitteet, kuten talouskasvun ja kilpailukyvyn, kaikkien muiden mahdollisten tavoitteiden, kuten hyvän elämän, edelle. Hetki sitten kuulimme ympäristötieteilijöiden sanoman, että jos nykykehitys jatkuu, hyvän elämän materiaaliset perusedellytykset rapautuvat todennäköisesti jo muutaman vuosikymmenen sisällä. Ortodoksisen taloustieteen mukaan hyvinvointi kuitenkin kasvaa kun kulutusmahdollisuudet markkinoilla lisääntyvät. Tällainen olettamus tekee perusongelmaan eli resurssien liikakulutukseen puuttumisen lähestulkoon mahdottomaksi. Perusongelmasta ei voida puhua suoraan, jotta viitekehys ei tuhoutuisi samalla kun sen perusolettamukset asetetaan kyseenalaiseksi. Niinpä yleisesti puhutaankin kestävästä, vihreästä tai vaikkapa viisaasta kasvusta, ja samalla toivotaan että teknologian kehitys ratkaisisi ongelmat.
On kuitenkin muistettava tilanteen kiireellisyys. Ilmastonmuutoksen yksi suurimmista ongelmista on sen kumuloituva luonne: haitalliset päästöt kerääntyvät ilmakehään ajan myötä ja vaikuttavat siellä erittäin pitkään. Esimerkiksi Britannian johtaviin ilmastoasiantuntijoihin kuuluvan Kevin Andersonin mukaan, jos haluamme edes 50 prosentin mahdollisuuden jäädä alle 2 asteen lämpenemisen, teollistuneiden maiden on vähennettävä kasvihuonepäästöjään 10 prosentilla vuosittain – alkaen nyt! Vaatimus on tietysti huikea: tämänsuuruista päästöjen alentumista, jos asiaa tarkastellaan kymmenen vuoden ajanjaksolla, ei tapahtunut edes Neuvostoliiton hajotessa kun sen tuotanto romahti. Mutta, jos odotamme vielä vuoden ja toisenkin vuoden, vähennysten tulisi olla vieläkin suuremmat. Sama vaatimus kohdataan myös toisesta suunnasta: halvat ja helposti käytettävissä olevat fossiiliset energialähteet ehtyvät saatavilla olevan tiedon mukaan lähivuosina siten, että niitä ei todennäköisesti pystytä korvaamaan millään muulla energiantuotantomenetelmällä. Pelkät uusiutuvat energialähteet eivät todennäköisesti riitä pyörittämään nykyisenlaista kulutusyhteiskuntaa, mikä toki voi ajan saatossa osoittautua myös niiden ansioksi. Saavutettavia fossiilisia polttoaineita on siis liikaa siihen nähden, että ekologiset järjestelmät pystyisivät käsittelemään niiden kulutuksesta aiheutuvat päästöt, ja liian vähän siihen nähden, että niillä pystyttäisiin pitämään yllä nykyistä hyvin korkeaa energiankulutuksen tasoa.
Edes jokseenkin tasa-arvoinen ja rauhanomainen ratkaisu tilanteessa, jossa globaali energiankulutus vähenee ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, edellyttää ripeitä poliittisia – eli yhteisiä – päätöksiä. Tässä herkässä mutta elintärkeässä tilanteessa onkin todella valitettavaa, että vallitseva taloudellis-poliittinen viitekehys, jota voimme kutsua myös uusliberaaliksi kasvupolitiikaksi, ei anna arvoa poliittiselle päätöksenteolle vaan suo sille vain kaksi tehtävää: markkinoiden ylläpitämisen ja niiden vaikutusalueen laajentamisen. Taustalla on oletus, että markkinat ja markkinamekanismi ovat sekä yksilöä että kollektiivia tehokkaampi ja parempi päätöksentekijä. Kunhan vain saisimme hinnoiteltua esimerkiksi puhtaan makean veden ja hiilidioksidipäästöt oikein, kaikki ongelmat tämän oletuksen mukaan ratkeaisivat. No, milläpä muulla kuin poliittisella päätöksenteolla hinnat saataisiin heijastamaan ihmisille yhteisiä arvoja.
Markkinoiden suhde kulutuksen vähentämiseen on monin tavoin hyvin ongelmallinen. Tästä hyvänä indikaationa toimii kestäviä ulkovaatteita valmistavan Patagonian ympäristöjohtaja Jill Dumainin haastattelu taannoisessa Kauppalehti Optiossa. Optio kysyi: ”Olette mainonnassanne kehottaneet vähentämään kulutusta. Miten se sopii yhteen bisneksen teon kanssa?" Dumain vastasi: "Tähän minulla ei ole vielä vastausta. Haluamme kuitenkin tutkia kysymystä, ja toivomme muidenkin yritysten tekevän niin. Liiallinen kulutus on ympäristöongelmien ydin. Meidän on mietittävä, miten saamme koko yhteiskunnan ymmärtämään, mitä kaikkea yhden tuotteen tekemiseen tarvitaan, mikä on sen ympäristövaikutus.” Vastaus on rehellinen, ja vaikka se on tässä mielessä rohkaiseva, se ilmentää hyvin perinteisen liiketoiminta-ajattelun vaikeuksia sopeutua niukkojen resurssien maailmaan. Laajempi muutos vähemmän resursseja vaativiin elämäntapoihin tuskin lähtee liikkeelle markkinoilta. Vähentäessään tuotantoaan tai kulutustaan organisaatio tai yksilö vain vähentää vaikutusvaltaansa markkinoilla. Tarvitaan siis väistämättä markkinoiden ulkopuolisia, poliittisia päätöksiä.
Suomessa niin opetusta kuin julkista keskusteluakin on jo pitkään hallinnut ortodoksinen taloustiede, joka piilottaa talouden poliittiset ulottuvuudet pois näkyvistä, mutta ei tietystikään tee niistä olemattomia tai tarpeettomia. Uskottavin vaihtoehto ortodoksiselle taloustieteelle näyttää rakentuvan viime vuosisadan kenties merkittävimmän taloustieteilijän John Maynard Keynesin ajattelun pohjalle. Hänen työtään jatkaneet jälkikeynesiläiset näkevät markkinoiden kirkkaasti tuolle puolen ja pitävät yhteiskunnan poliittista ohjausta – ei vain mahdollisena vaan myös suotavana ja tärkeänä. Heidän mukaansa markkinat eivät suinkaan ohjaudu luonnostaan kohti tasapainoa vaan pikemminkin yhä uusia kriisejä. Politiikan tehtävänä on ohjata markkinoita haluttuun suuntaan.
Keynesiläistä talousajattelua voidaan toki soveltaa monella tavalla. Jotkut keynesiläiset saattavat luvata lisääntyneen julkisen kulutuksen kautta nopeampaa talouskasvua kuin mitä saavutetaan nykyisellä leikkauspolitiikalla, joka heidän mukaansa muistuttaa melkeinpä huonoa degrowth-politiikkaa. Kasvupolitiikan osana leikkaukset nimittäin johtavat työttömyyden nousuun ja hallitsemattomaan elämänlaadun kurjistumiseen. Meidän tulisi kuitenkin huomioida Keynesin oma ennustus, jonka mukaan olisimme näillä tienoin jo ratkaisseet taloudellisen ongelman eli miten tuottaa tarpeeksi materiaalisia hyödykkeitä tyydyttämään kaikkien ihmisten perustarpeet. Ennustuksen mukaan voisimme nyt keskittyä tärkeämpiin asioihin, joita hän kutsui ei-taloudellisiksi. Esimerkkinä voisin mainita vaikkapa kulttuurin ja taiteet. Perustarpeiden tyydyttämisestä olemme kuitenkin siirtyneet suoraan halujen luontiin ja ylikulutukseen, ja talous on vallannut lähestulkoon kaikki elämän osa-alueet. Tässä tilanteessa Keynes tuskin pyrkisi politiikallaan lisäämään kulutusta ja ulottamaan markkinoita yhä laajemmalle vaan huolehtimaan hyvästä elämästä, jonka saavuttaminen myös tulevaisuudessa vaatii meiltä pikaista kulutuksen vähentämistä ja kulutuksen jakamista tasaisemmin.
Miksi kasvua sitten edelleen tavoitellaan? Vaikka ortodoksisen taloustieteen mukaan lisääntyneet kulutusmahdollisuudet viittaavat lisääntyneeseen hyvinvointiin, julkisuudessa ääneen lausuttu peruste on kuitenkin toinen. Perustelu on luonteeltaan tekninen ja kuuluu seuraavasti: hyvinvointipalveluita ei voida rahoittaa ilman kasvua. Tämän teorian mukaan rahaa on rajallisesti ja se kiertää taloudessa siten, että yksityinen sektori kerryttää rahavarantoja ja julkinen sektori tuhlaa niitä.
Ortodoksinen talousteoria ei kuitenkaan huomioi että olemme 70-luvulla irtautuneet kultakannasta. Raha on vain merkki velkasuhteesta: sitä syntyy ja poistuu käytöstä lainanoton ja lainan takaisinmaksun myötä. Taloudellisesti suvereeni valtio tai valtioiden liitto, jolla on oma valuutta ja keskuspankki, ei voi mennä konkurssiin. Se on rahan viimekätinen liikkeellelaskija ja voi aina rahoittaa menonsa omassa valuutassaan. Kuten jälkikeynesiläiset huomauttavat, julkisen sektorin rahoitusta ei tarvitse kierrättää yksityisen sektorin verotuksen kautta vaan se voidaan toteuttaa suoralla keskuspankkirahoituksella. Työpaikkojen säilyttäminen ja lisääminen julkisissa palveluissa on mahdollista silloinkin, kun yksityisellä sektorilla ei ole vapaita työpaikkoja. Nyt kun näemme, että julkisten palveluiden rahoituksen ei tarvitse olla kiinni verokertymästä ja yksityisen sektorin kasvusta, voimme siis vastata luennolle etukäteen esitettyyn toiseenkin kysymykseen: ”Tarvitaanko talouskasvua ollenkaan?” Ja vastaus kuuluu: ei tarvita.
Vallitsevaa politiikkaa riivaa sisäinen ristiriita: koska tavoitellaan ensisijaisesti kasvua ja pyritään pitämään mistä tahansa yksityisestä työpaikasta kiinni, kaikkein saastuttavintakaan tai muuten vahingollista tuotantoa ja kulutusta ei voida rajoittaa. Tämä on tullut erinomaisen selvästi esiin keskustelussa esimerkiksi öljynporauksen laajentamisesta arktisille alueille. Ekologisessa mielessä, tai siis oikeastaan huomisen hyvinvoinnin kannalta, on vaikea keksiä mitään tuhoisampaa. Vain hyvin kapeasta, lyhyeen voitontavoitteluun keskittyvästä taloudellisesta näkökulmasta yhä uudet öljynporauskohteet yhä herkemmillä alueilla voivat näyttää houkuttelevilta. Vallitsevan näkökulman on muututtava. Jälkikeynesiläinen ajattelu mahdollistaa sen, että voidaan aidosti miettiä mikä rakentaa hyvää elämää ja mikä tuhoaa sen edellytyksiä. Sen yksi tärkeimpiä havaintoja on, että julkinen rahoitus ei ole kiinni yksityisen sektorin kasvusta. Se tekee selväksi, että raha ei ole esimerkiksi luonnonvarojen tapaan rajallinen resurssi. Taloudelliset tavoitteet voidaan näin pudottaa korkeimmalta jalustalta ja keskittyä oleellisempiin asioihin.
Kattavan todistusaineiston valossa näyttää siltä, että vallitseva taloudellis-poliittinen viitekehys on umpikujassa, jonka perällä häämöttää ihmiselämää kannattelevien ekologisten järjestelmien romuttuminen. Keynesiläinen ajattelu tarjoaa uskottavan vaihtoehdon ja mahdollistaa positiivisen tulevaisuuskuvan nykyisen synkistelyn sijaan. Resurssien niukkuus voidaan ottaa vakavasti, talouskasvusta voidaan luopua ihmiskunnan ykköstavoitteena ja monet ei-taloudellisetkin elämänalueet voidaan nähdä arvokkaana. Minusta tämä tarjous on niin hyvä, että se tulisi esittää laajasti sekä päätöksentekijöille että suurelle yleisölle. Voimme myös kaikki miettiä, miten vallitsevasta taloudellis-poliittisesta viitekehyksestä poikkeava ääni saadaan parhaiten kuuluviin.
***
Esitysten jälkeen käydyn yleisökeskustelun aikana koin tarpeelliseksi kommentoida Matti Pohjolan väitettä, että ”Suomen ympäristön tila on nyt parempi kuin 20 vuotta sitten”. Olin nimittäin kaivanut ennen esityksiä esiin Pohjolan viittaaman SYKEn raportin vuodelta 2008, joka toteaa itse asiassa näin: ”Suomen ympäristön tila on monessa suhteessa parempi kuin vielä 10–20 vuotta sitten. Ilmastonmuutos uhkaa kuitenkin jättää menneet saavutukset varjoonsa.” Lausunnossa lähdetään toki liikkeelle positiivisen kautta, mutta kun huomioidaan uusin tieto ilmastonmuutoksesta ja ekologisen monimuotoisuuden kapenemisesta, kokonaissuuntaa ei mitenkään voida pitää myönteisenä.
Asiassa tulee huomioida monia seikkoja. Suomi ei ole erossa globaaleista ekologisista ongelmista. Toisaalta erityisesti metsiemme ekologisen monimuotoisuuden nopea köyhtyminen on suurilta osin seuraus paikallisista ”metsänhoidollisista” toimenpiteistä. Joissakin asioissa on kyllä menty 90-luvusta eteenpäin (Pohjola mainitsi typen oksidien, hiukkasten ja rikkipäästöjen vähentymisen), mutta kokonaisuuden kannalta erityisen merkittävissä asioissa on otettu kiihtyvällä tahdilla takapakkia. Saastuttavaa teollista tuotantoa on siirtynyt Suomesta muualle, mutta suomalaiset kuitenkin edelleen käyttävät näitä tuotteita. Lopuksi: vertailu 90-lukuun ei antaisi aihetta juhlaan, vaikka tulos olisikin hieman positiivisen puolella (mitä se siis ei ole), koska jo tuolloin ylikulutus tai ekologinen velka oli huomattava.
Hyvinvoinnin mittareihin en tässä yhteydessä ota muuten kantaa kuin toteamalla, että hyvinvointi tapahtuu pääosin muualla kuin markkinoilla. Kysymykseen julkisyhteisöjen velkaantumisesta, jonka Matti Pohjola – ja tietysti lukuisat muutkin asiantuntijat – tunnistavat hyvinvointiyhteiskuntamme keskeiseksi uhaksi, on kuitenkin syytä vielä tarttua. Keynesiläisestä näkökulmasta kestävyysvaje on nimittäin kaikkea muuta kuin taloudellinen realiteetti. Keynesin teorian mukaan valtiolla ei ole edes pitkällä aikavälillä mitään teknistä tarvetta tasapainottaa budjettiaan. Sen ali- tai ylijäämäisyydestä on päätettävä ainoastaan kulloisenkin suhdannetilanteen mukaan. Alijäämäisellä budjetoinnilla valtio lisää yksityiselle sektorille enemmän tuloja kuin se sieltä verottamalla poistaa, ja vastaavasti talouden ylikuumentumistilanteessa valtion voi olla perusteltua laatia ylijäämäinen budjetti. Lisää kestävyysvajeen keynesiläisestä kritiikistä voi lukea mm. Raha ja talous –blogista.
Uusi Mustarinda KEYNES 2013 –lehti, jonka olen toimittanut, esittelee laajemmin keynesiläistä vaihtoehtoa uusliberaalille kasvupolitiikalle.
