Nykykeynesiläiset lupaavat ripeämpää talouskasvua ja paremman työllisyysasteen kuin mihin uusliberalistinen, uusklassiseen taloustieteeseen pohjaava politiikka on kyennyt. John Maynard Keynes ennusti kuitenkin vuonna 1930, että 2000-luvun alussa olisimme ratkaisseet "taloudellisen ongelman" eli kysymyksen, miten saamme tuotettua kohtuullisen materiaalisen elintason kaikille (Keynes 1963). Näin todella on käynyt (vaikkakin tämä materia on jaettu hyvin epätasaisesti: maailmassa on samaan aikaan äärimmäistä köyhyyttä ja äärimmäistä yltäkylläisyyttä), mutta talouden kasvua tavoitellaan edelleen. Onko Keynesistä degrowth-politiikan avuksi?
Degrowth tavoittelee tasapuolisia mahdollisuuksia hyvään elämään luonnon järjestelmien rajoissa (Fournier 2008, Martinez-Alier et al. 2010, Schneider et al. 2010). Vaikka tarvittavista toimenpiteistä ei ole yksimielisyyttä, kaksi näkökulmaa tiivistävät päälinjan: 1) energia- ja materiavirtoja on pienennettävä, ja 2) rationalistisen, kalkyloivan ja optimoivan talousajattelun roolia yhteiskunnassa on rajoitettava ja tasapainotettava muilla ajattelun ja ymmärryksen tavoilla. Nämä näkökulmat, materiaalinen ja henkinen, tukevat toisiaan.
Talousajattelu näkee kaiken resurssina, jolla on arvoa vasta kun se muuttaa muotoaan. Tällainen ajattelu ei ota tavoitteitaan inhimillisestä todellisuudesta ja eletystä, historiallisesta kulttuurista, vaan ohjautuu abstraktioiden, kuten tehokkuuden ja kilpailukyvyn kautta. Niinpä valtavirtaisen aseman saavuttanut uusklassinen taloustiede, joka sulkee ulkopuolelleen kaiken muun kuin rationalistisen talousajattelun, näkee hyvinvoinnin yksinomaan rajattomien egoististen tarpeiden tyydyttämisenä markkinoilla. Mitä enemmän kulutusmahdollisuuksia, sen parempi. Se mitä on kuvattu Harry S. Trumanin ajoista ”kehitykseksi”, on ollut materiaalisen tuotannon kasvua (Sachs 2000). Muut mahdolliset tavoitteet ovat jääneet sen jalkoihin. Keinona tämän tavoitteen saavuttamiseksi on ollut resurssien hallinta. Tärkeimmäksi kehitystä kuvaavaksi indikaattoriksi on samalla muodostunut talouskasvu, joka on mielekäs vain abstraktin talousajattelun tasolla.
Kun talousajattelu törmää luonnon lähde- ja nieluniukkuuteen, sen funktio muuttaa muotoaan egoistisen kulutuksen maksimoinnista yltäkylläisen kulutuksen ylläpitämiseen ”optimaalisella” eli luonnon järjestelmien kantokyvyn rajalla kulkeviin energia- ja materiavirtoihin. Tässä onnistuminen ei vaikuta todennäköiseltä: emme ymmärrä ja hallitse taloudellista tuotantoa suhteessa luonnonjärjestelmiin tarpeeksi hyvin (esim. Rockström et al. 2009). Ylitykset johtavat suurella todennäköisyydellä katastrofaalisiin yllätyksiin tulevaisuudessa, jo tunnistettujen ongelmien lisäksi. Myöskään inhimillisen kokonaisuuden kannalta jatkuvasti kiihtyvä tavaroiden ja palveluiden sykli ei ole tavoiteltavaa. Rationalistisen talousajattelun ulkopuolelta tarkasteluna on ilmeistä, että hyvinvointi tai hyvä elämä ei toteudu (vain) markkinoilla, saati vain egoistisen hyödynmaksimoinnin ohjaamana.
Degrowthin näkökulmasta keynesiläinen ajattelu on lupaavaa. Ensinnäkin se perustelee näkemyksiään myös moraalisista ja poliittisista näkökulmista, toisin kuin uusklassinen taloustiede, jonka perustelut pohjautuvat vain sen omiin, inhimillisesti kestämättömiin, lähtöolettamuksiin. Lisäksi se kutsuu mukaan yhteiskunnalliseen pohdintaan muutkin kuin alan asiantuntijat. Yhteiskunnallisten instituutioiden ja käytännön politiikanteon suhteen perusero uusklassisen ajattelun ja keynesiläisyyden välillä on jälkimmäisen luottamus poliittisen päätöksenteon mahdollisuuteen ja tärkeyteen. Tämä on merkittävää degrowthin näkökulmasta, koska energia- ja materiavirtojen pienentämiseen johtava muutos ei näytä lähtevän liikkeelle markkinavetoisesti.
Erityisesti jälkikeynesiläinen moderni rahateoria (Wray 2012, ks. Raha ja talous -blogi) vaikuttaa avaavan muutoksille mahdollisuuksia, jotka uusklassinen taloustiede ja sitä seuraava uusliberaali politiikka on sulkenut. Seuraavassa tarkastellaan modernin rahateorian mukaista funktionaalista rahoitusta ja työtakuuta degrowthin näkökulmasta.
Talouskasvua yhteiskunnan ylimpänä tavoitteena perustellaan useimmiten väittäen, että julkisten palveluiden rahoittaminen ei olisi muutoin mahdollista. Modernin rahateorian mukaan tämä ei pidä paikkaansa: taloudellisesti suvereeni valtio tai valtioiden liittouma, kuten EU, voi aina rahoittaa toimintansa omassa valuutassaan, yhteistyössä oman keskuspankkinsa kanssa. Julkisten palveluiden suoraa keskuspankkirahoitusta kutsutaan funktionaaliseksi rahoitukseksi. Taloudellisesti suvereeni valtio ei voi koskaan ajautua konkurssiin. Uusklassisen taloustieteen mukaan keskuspankkirahoitus lisää rahan määrää taloudessa ja näin ajaudutaan väistämättä hallitsemattomaan inflaatioon. Moderni rahateoria kiistää tämän: rahan lisääntyminen taloudessa on endogeeninen prosessi eli rahaa tehdään koko ajan uusia velkasuhteita synnyttämällä, jolloin keskuspankki ei määritä rahan määrää taloudessa. Lisäksi on selvää, että julkista kulutusta ei ole tarkoituksenmukaista lisätä kun täystyöllisyys on saavutettu. Inflaatioon voidaan vaikuttaa myös kulutukseen kohdistuvan verotuksen avulla.
Uusklassinen taloustiede näkee, että yksityisten toimijoiden maksamat verot rahoittavat julkiset palvelut. Kuten edellä kuvattiin, valtion ei modernin rahateorian mukaan kuitenkaan tarvitse alistaa rahoitustaan verotukselle. Verotuksen perusfunktio on sitoa toimijat kaikille yhteisten toimintojen ylläpitämiseen: voidakseen täyttää veronmaksuvelvollisuutensa eri toimijoiden on osallistuttava toimintaan, jolla voi kerryttää valtion liikkeelle laskemaa ja veronmaksuun vaadittavaa valuuttaa. Verotuksella myös tasataan tuloeroja ja ohjataan kulutusta - pois haitallisesta kohti hyödyllistä (Forstater 2003). Lisäksi, kuten edellä todettiin, sillä voidaan kulutuskysyntää säätelemällä vaikuttaa inflaatioon.
Modernin rahateorian avaamasta näkökulmasta on selvää, että minkä tahansa tuotannon ja kulutuksen kasvu ei ole suotavaa vain lisääntyvien verotulojen tai talouskasvun nimissä. Politiikan tehtäväksi tulee sen sijaan jälleen muodostaa yhteinen ohjaava näkemys siitä, minkälaiseksi haluamme tuotantorakenteidemme ja elämäntapojemme kehittyvän. Vaihtoehdoista voidaan käydä aitoa keskustelua kun mitä tahansa markkinatoimintaa ei tarvitse hyväksyä ja jopa kannustaa verotulojen nimissä.
Työpaikkojen säilyttäminen on ollut toinen peruste sellaiselle tuotannon kasvun tukemiselle, joka ei katso tuotannon laatua, rajoitteita ja muita kuin taloudellisia vaikutuksia. Funktionaalinen rahoitus mahdollistaa julkisen sektorin tarjoaman kattavan työpaikkatakuun (Wray 2012, ks. myös Alcott 2013). Julkiset palvelut voivat työllistää myös kun yksityisellä sektorilla ei ole vapaita työpaikkoja, tarjoten efektiivisen minimipalkan ja mielekkäät työolosuhteet ja työtehtävät. Vähäenergiseen asumiseen, liikkumiseen ja ruokailuun tarvittavat infrastruktuurihankkeet voidaan toteuttaa julkisen kysynnän kautta, jos ja kun niiden toteutuminen markkinavetoisesti ei näytä mahdolliselta. Työpaikkatakuun kautta tarjottavat työt voivat liittyä ensisijaisesti näihin hankkeisiin (Forstater 2005).
(Jälki)keynesiläisyys ja erityisesti moderni rahateoria vaikuttavat siis laajasti ottaen tukevan degrowthin tavoitteita. Joitakin kysymyksiä on kuitenkin vielä avoinna:
1) Moderni rahateoriakin peräänkuuluttaa jatkuvaa reaalista talouskasvua, vaikka näkee sen olevan tulevaisuudessa laadullisesti erilaista. Lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä näin varmasti olisikin: jonkinlainen Green New Deal edistäisi vähäenergisen yhteiskunnan infrastruktuuri-investointeja. Miten käy pidemmällä aikavälillä? Miksi jatkuva talouskasvu on myös tämän teorian mukaan välttämätöntä? Onko se mahdollista – huomioiden luonnon järjestelmien rajoitteet? Onko se toivottavaa – huomioiden, että markkinoiden laajentuminen yhä uusille inhimillisen elämän osa-alueille ei varmaankaan ole eduksi?
2) Suomi ei ole modernin rahateorian tarkoittamassa mielessä taloudellisesti suvereeni valtio. EU:n ja EMU:n suhteen Suomella on kaksi mahdollista suuntaa. Voimme pyrkiä syventämään EU:n taloudellista yhteistyötä, jolloin Euroopan keskuspankille myönnettäisiin mahdollisuus rahoittaa esimerkiksi julkisia työtakuuohjelmia ja EU-kansalaisten eläkkeitä. EU-pohjaisen päätöksenteon etuna on, että vähäenergisen infrastruktuurin ohjelmista voisi näin saada huomattavasti kattavampia. Toisena suuntana on ottaa jälleen käyttöön oma valuutta Suomessa tai perustaa esimerkiksi pohjoismainen valuutta ja mahdollistaa keskuspankkirahoitus julkiselle kulutukselle sitä kautta. Minkälaisia mahdollisuuksia Suomella on alkaa toteuttaa funktionaalista rahoitusta? Pitäisikö asiaa ajaa EU:n tasolla? Mitä degrowth-tavoitteiden mukaisia päätöksiä voitaisiin tehdä keynesiläisittäin jo nyt?
3) Suomen ja EU:n päätöksenteko ei ole tällä hetkellä kovin toimivaa saati demokraattista. Onko demokraattinen liittovaltiokehitys käytännössä mahdollista? Miten varmistetaan valtiovetoisten projektien legitimaatio? Oli kyse sitten valtiosta tai liittovaltiosta, voitaisiin puhua myös yhteisestä päätöksenteosta, joka on järjestetty hajautetummin ja tarpeellisilta osin paikallisesti. Osallistumisen ja osallisuuden tunteen lisääminen on joka tapauksessa keskeinen haaste.
VIITTEET
Alcott, Blake. (2013). Should degrowth embrace the Job Guarantee? Journal of Cleaner Production. 38, 56-60.
Forstater, Mathew. (2003). Public employment and environmental sustainability. Journal of Post Keynesian Economics, 25(3), 385-406.
Forstater, Mathew. (2005). The case for an environmentally sustainable jobs program. The Levy Economics Institute of Bard College, Policy Note, 1, 1-6.
Fournier, Valerie. (2008). Escaping from the economy: the politics of degrowth. International Journal of Sociology and Social Policy, 28(11/12), 528-545.
Keynes, John Maynard. (1963). Economic Possibilities for our Grandchildren (1930), in Essays in Persuasion, New York: W.W.Norton & Co., 358-373.
Martinez-Alier, J., Pascual, U., Vivien, F-D., Zaccai, E. (2010). Sustainable de-growth: Mapping the context, criticisms and future prospects of an emergent paradigm. Ecological Economics, 69(9), 1741-1747.
Raha ja talous -blogi: rahajatalous.wordpress.com
Rockström, Johan et al. (2009). A safe operating space for humanity. Nature, 461, 472-475.
Sachs, Wolfgang. (2000). Planet Dialectics: Explorations in Environment and Development. Zed Books.
Schneider, F., Kallis, G., Martinez-Alier, J. (2010). Crisis or opportunity? Economic degrowth for social equity and ecological sustainability. Introduction to this special issue. Journal of Cleaner Production, 18(6), 511-518.
Wray, Randall L. (2012). Modern Money Theory: A Primer on Macroeconomics for Sovereign Monetary Systems. Palgrave Macmillan.
Degrowth tavoittelee tasapuolisia mahdollisuuksia hyvään elämään luonnon järjestelmien rajoissa (Fournier 2008, Martinez-Alier et al. 2010, Schneider et al. 2010). Vaikka tarvittavista toimenpiteistä ei ole yksimielisyyttä, kaksi näkökulmaa tiivistävät päälinjan: 1) energia- ja materiavirtoja on pienennettävä, ja 2) rationalistisen, kalkyloivan ja optimoivan talousajattelun roolia yhteiskunnassa on rajoitettava ja tasapainotettava muilla ajattelun ja ymmärryksen tavoilla. Nämä näkökulmat, materiaalinen ja henkinen, tukevat toisiaan.
Talousajattelu näkee kaiken resurssina, jolla on arvoa vasta kun se muuttaa muotoaan. Tällainen ajattelu ei ota tavoitteitaan inhimillisestä todellisuudesta ja eletystä, historiallisesta kulttuurista, vaan ohjautuu abstraktioiden, kuten tehokkuuden ja kilpailukyvyn kautta. Niinpä valtavirtaisen aseman saavuttanut uusklassinen taloustiede, joka sulkee ulkopuolelleen kaiken muun kuin rationalistisen talousajattelun, näkee hyvinvoinnin yksinomaan rajattomien egoististen tarpeiden tyydyttämisenä markkinoilla. Mitä enemmän kulutusmahdollisuuksia, sen parempi. Se mitä on kuvattu Harry S. Trumanin ajoista ”kehitykseksi”, on ollut materiaalisen tuotannon kasvua (Sachs 2000). Muut mahdolliset tavoitteet ovat jääneet sen jalkoihin. Keinona tämän tavoitteen saavuttamiseksi on ollut resurssien hallinta. Tärkeimmäksi kehitystä kuvaavaksi indikaattoriksi on samalla muodostunut talouskasvu, joka on mielekäs vain abstraktin talousajattelun tasolla.
Kun talousajattelu törmää luonnon lähde- ja nieluniukkuuteen, sen funktio muuttaa muotoaan egoistisen kulutuksen maksimoinnista yltäkylläisen kulutuksen ylläpitämiseen ”optimaalisella” eli luonnon järjestelmien kantokyvyn rajalla kulkeviin energia- ja materiavirtoihin. Tässä onnistuminen ei vaikuta todennäköiseltä: emme ymmärrä ja hallitse taloudellista tuotantoa suhteessa luonnonjärjestelmiin tarpeeksi hyvin (esim. Rockström et al. 2009). Ylitykset johtavat suurella todennäköisyydellä katastrofaalisiin yllätyksiin tulevaisuudessa, jo tunnistettujen ongelmien lisäksi. Myöskään inhimillisen kokonaisuuden kannalta jatkuvasti kiihtyvä tavaroiden ja palveluiden sykli ei ole tavoiteltavaa. Rationalistisen talousajattelun ulkopuolelta tarkasteluna on ilmeistä, että hyvinvointi tai hyvä elämä ei toteudu (vain) markkinoilla, saati vain egoistisen hyödynmaksimoinnin ohjaamana.
Degrowthin näkökulmasta keynesiläinen ajattelu on lupaavaa. Ensinnäkin se perustelee näkemyksiään myös moraalisista ja poliittisista näkökulmista, toisin kuin uusklassinen taloustiede, jonka perustelut pohjautuvat vain sen omiin, inhimillisesti kestämättömiin, lähtöolettamuksiin. Lisäksi se kutsuu mukaan yhteiskunnalliseen pohdintaan muutkin kuin alan asiantuntijat. Yhteiskunnallisten instituutioiden ja käytännön politiikanteon suhteen perusero uusklassisen ajattelun ja keynesiläisyyden välillä on jälkimmäisen luottamus poliittisen päätöksenteon mahdollisuuteen ja tärkeyteen. Tämä on merkittävää degrowthin näkökulmasta, koska energia- ja materiavirtojen pienentämiseen johtava muutos ei näytä lähtevän liikkeelle markkinavetoisesti.
Erityisesti jälkikeynesiläinen moderni rahateoria (Wray 2012, ks. Raha ja talous -blogi) vaikuttaa avaavan muutoksille mahdollisuuksia, jotka uusklassinen taloustiede ja sitä seuraava uusliberaali politiikka on sulkenut. Seuraavassa tarkastellaan modernin rahateorian mukaista funktionaalista rahoitusta ja työtakuuta degrowthin näkökulmasta.
Talouskasvua yhteiskunnan ylimpänä tavoitteena perustellaan useimmiten väittäen, että julkisten palveluiden rahoittaminen ei olisi muutoin mahdollista. Modernin rahateorian mukaan tämä ei pidä paikkaansa: taloudellisesti suvereeni valtio tai valtioiden liittouma, kuten EU, voi aina rahoittaa toimintansa omassa valuutassaan, yhteistyössä oman keskuspankkinsa kanssa. Julkisten palveluiden suoraa keskuspankkirahoitusta kutsutaan funktionaaliseksi rahoitukseksi. Taloudellisesti suvereeni valtio ei voi koskaan ajautua konkurssiin. Uusklassisen taloustieteen mukaan keskuspankkirahoitus lisää rahan määrää taloudessa ja näin ajaudutaan väistämättä hallitsemattomaan inflaatioon. Moderni rahateoria kiistää tämän: rahan lisääntyminen taloudessa on endogeeninen prosessi eli rahaa tehdään koko ajan uusia velkasuhteita synnyttämällä, jolloin keskuspankki ei määritä rahan määrää taloudessa. Lisäksi on selvää, että julkista kulutusta ei ole tarkoituksenmukaista lisätä kun täystyöllisyys on saavutettu. Inflaatioon voidaan vaikuttaa myös kulutukseen kohdistuvan verotuksen avulla.
Uusklassinen taloustiede näkee, että yksityisten toimijoiden maksamat verot rahoittavat julkiset palvelut. Kuten edellä kuvattiin, valtion ei modernin rahateorian mukaan kuitenkaan tarvitse alistaa rahoitustaan verotukselle. Verotuksen perusfunktio on sitoa toimijat kaikille yhteisten toimintojen ylläpitämiseen: voidakseen täyttää veronmaksuvelvollisuutensa eri toimijoiden on osallistuttava toimintaan, jolla voi kerryttää valtion liikkeelle laskemaa ja veronmaksuun vaadittavaa valuuttaa. Verotuksella myös tasataan tuloeroja ja ohjataan kulutusta - pois haitallisesta kohti hyödyllistä (Forstater 2003). Lisäksi, kuten edellä todettiin, sillä voidaan kulutuskysyntää säätelemällä vaikuttaa inflaatioon.
Modernin rahateorian avaamasta näkökulmasta on selvää, että minkä tahansa tuotannon ja kulutuksen kasvu ei ole suotavaa vain lisääntyvien verotulojen tai talouskasvun nimissä. Politiikan tehtäväksi tulee sen sijaan jälleen muodostaa yhteinen ohjaava näkemys siitä, minkälaiseksi haluamme tuotantorakenteidemme ja elämäntapojemme kehittyvän. Vaihtoehdoista voidaan käydä aitoa keskustelua kun mitä tahansa markkinatoimintaa ei tarvitse hyväksyä ja jopa kannustaa verotulojen nimissä.
Työpaikkojen säilyttäminen on ollut toinen peruste sellaiselle tuotannon kasvun tukemiselle, joka ei katso tuotannon laatua, rajoitteita ja muita kuin taloudellisia vaikutuksia. Funktionaalinen rahoitus mahdollistaa julkisen sektorin tarjoaman kattavan työpaikkatakuun (Wray 2012, ks. myös Alcott 2013). Julkiset palvelut voivat työllistää myös kun yksityisellä sektorilla ei ole vapaita työpaikkoja, tarjoten efektiivisen minimipalkan ja mielekkäät työolosuhteet ja työtehtävät. Vähäenergiseen asumiseen, liikkumiseen ja ruokailuun tarvittavat infrastruktuurihankkeet voidaan toteuttaa julkisen kysynnän kautta, jos ja kun niiden toteutuminen markkinavetoisesti ei näytä mahdolliselta. Työpaikkatakuun kautta tarjottavat työt voivat liittyä ensisijaisesti näihin hankkeisiin (Forstater 2005).
(Jälki)keynesiläisyys ja erityisesti moderni rahateoria vaikuttavat siis laajasti ottaen tukevan degrowthin tavoitteita. Joitakin kysymyksiä on kuitenkin vielä avoinna:
1) Moderni rahateoriakin peräänkuuluttaa jatkuvaa reaalista talouskasvua, vaikka näkee sen olevan tulevaisuudessa laadullisesti erilaista. Lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä näin varmasti olisikin: jonkinlainen Green New Deal edistäisi vähäenergisen yhteiskunnan infrastruktuuri-investointeja. Miten käy pidemmällä aikavälillä? Miksi jatkuva talouskasvu on myös tämän teorian mukaan välttämätöntä? Onko se mahdollista – huomioiden luonnon järjestelmien rajoitteet? Onko se toivottavaa – huomioiden, että markkinoiden laajentuminen yhä uusille inhimillisen elämän osa-alueille ei varmaankaan ole eduksi?
2) Suomi ei ole modernin rahateorian tarkoittamassa mielessä taloudellisesti suvereeni valtio. EU:n ja EMU:n suhteen Suomella on kaksi mahdollista suuntaa. Voimme pyrkiä syventämään EU:n taloudellista yhteistyötä, jolloin Euroopan keskuspankille myönnettäisiin mahdollisuus rahoittaa esimerkiksi julkisia työtakuuohjelmia ja EU-kansalaisten eläkkeitä. EU-pohjaisen päätöksenteon etuna on, että vähäenergisen infrastruktuurin ohjelmista voisi näin saada huomattavasti kattavampia. Toisena suuntana on ottaa jälleen käyttöön oma valuutta Suomessa tai perustaa esimerkiksi pohjoismainen valuutta ja mahdollistaa keskuspankkirahoitus julkiselle kulutukselle sitä kautta. Minkälaisia mahdollisuuksia Suomella on alkaa toteuttaa funktionaalista rahoitusta? Pitäisikö asiaa ajaa EU:n tasolla? Mitä degrowth-tavoitteiden mukaisia päätöksiä voitaisiin tehdä keynesiläisittäin jo nyt?
3) Suomen ja EU:n päätöksenteko ei ole tällä hetkellä kovin toimivaa saati demokraattista. Onko demokraattinen liittovaltiokehitys käytännössä mahdollista? Miten varmistetaan valtiovetoisten projektien legitimaatio? Oli kyse sitten valtiosta tai liittovaltiosta, voitaisiin puhua myös yhteisestä päätöksenteosta, joka on järjestetty hajautetummin ja tarpeellisilta osin paikallisesti. Osallistumisen ja osallisuuden tunteen lisääminen on joka tapauksessa keskeinen haaste.
VIITTEET
Alcott, Blake. (2013). Should degrowth embrace the Job Guarantee? Journal of Cleaner Production. 38, 56-60.
Forstater, Mathew. (2003). Public employment and environmental sustainability. Journal of Post Keynesian Economics, 25(3), 385-406.
Forstater, Mathew. (2005). The case for an environmentally sustainable jobs program. The Levy Economics Institute of Bard College, Policy Note, 1, 1-6.
Fournier, Valerie. (2008). Escaping from the economy: the politics of degrowth. International Journal of Sociology and Social Policy, 28(11/12), 528-545.
Keynes, John Maynard. (1963). Economic Possibilities for our Grandchildren (1930), in Essays in Persuasion, New York: W.W.Norton & Co., 358-373.
Martinez-Alier, J., Pascual, U., Vivien, F-D., Zaccai, E. (2010). Sustainable de-growth: Mapping the context, criticisms and future prospects of an emergent paradigm. Ecological Economics, 69(9), 1741-1747.
Raha ja talous -blogi: rahajatalous.wordpress.com
Rockström, Johan et al. (2009). A safe operating space for humanity. Nature, 461, 472-475.
Sachs, Wolfgang. (2000). Planet Dialectics: Explorations in Environment and Development. Zed Books.
Schneider, F., Kallis, G., Martinez-Alier, J. (2010). Crisis or opportunity? Economic degrowth for social equity and ecological sustainability. Introduction to this special issue. Journal of Cleaner Production, 18(6), 511-518.
Wray, Randall L. (2012). Modern Money Theory: A Primer on Macroeconomics for Sovereign Monetary Systems. Palgrave Macmillan.
